"Ilmoittakaa leskikuningattarelle kreivi Jaakko De la Gardie ja hänen
kihlattu morsiamensa."
Kamariherra tuijotti ymmällä toisesta toiseen, mutta Jaakko herran
kärsimätön liike sai hänet rientämään tiehensä.
"Tämä on hirveää!" huudahti Ebba aivan poissa suunniltaan.
De la Gardie otti nopeasti kallisarvoisen sormuksen, jonka hän pisti
Ebban sormeen. "Tässä on sinetti!" sanoi hän. "Ja tässä!" lisäsi hän
Ebbaa suudellen.
Samassa avasi kamariherra oven ja sanoi nöyrästi kumartaen: "Hänen
majesteettinsa ottaa vastaan."
Jaakko herra tarttui tytön käteen, ja ylpein ryhdein ja pystyssäpäin
vei hän tämän leskikuningattaren luo, joka ei suinkaan näyttänyt
vähimmän yllätetyltä.
Hän syleili Ebbaa ja sanoi olevansa ihastunut ja täydellisesti
hyväksyvänsä hänen vaalinsa.
Katarina Stenbock saattoi korkeasta lastaan huolimatta olla ylen
rakastettava, ja hän puhui nyt Ebban emännyysharrastuksista, hänen
yksinkertaisesta käytöksestään ja käytännöllisestä kyvystään tavalla,
joka ihastutti sotaherran kerrassaan.
Sillaikaa oli lähetetty noutamaan Magnus kreiviä, että tämä
yhdistäisi kihlattujen kädet, ja pöydässä leskikuningatar itse esitti
maljan.
Sotamarsalkka vaati, että häät oli vietettävä mitä pikimmin, mutta
siinä nousi sekä Magnus kreivi että Katarina Stenbock vastarintaan:
sellaiset häät oli vietettävä asianmukaisella upeudella, ja
valmistuksiin meni vähintäänkin vuosi.
Ebba neiti kiitti heitä sydämestään, itse ei hän uskaltanut virkkaa
sanaakaan.
Jaakko kreivi kuunteli ensin äänetönnä noita vastusteluja ja näytti
sangen tyytymättömältä. Sitten hän selitti, että tosin hänkin tahtoi
häät vietettävän asianmukaisella upeudella, mutta vuotta ei hän
sentään aikonut odottaa. "Jolleivät häät ole vietetyt viimeistään
ensi juhannuksen aikaan, niin teen samoin kuin kreivi Abraham Brahe
teki kreivittärelleen: ryöstän Ebbani ja vietän häät omin nokkini."
Kaikki nauroivat, ja Ebba sanoi tyynnytellen: "Juhannukseksi kaikki
kyllä valmistuu."
"Kuulettekos, hän sanoo sen itse!" huusi Jaakko herra riemuiten ja
nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Ebba punastui hämmennyksissään. Suuteli häntä kaikkien nähden! Ja
illalla suuteli se häntä taasen, ja leskikuningatar ja hänen isänsä
nauroivat.
Hän kulki kuin unissaan. Hänestä näytti selittämättömältä, kuinka
kaikki oli käynyt; nyt kuningas varmaankin oli tyytyväinen, hän oli
saanut tahtonsa toteutetuksi. Ajatellessaan miten oli ollut ja miten
nyt oli, täyttivät kyynelet kauniin neitsyen silmät.
On selvää itsestään, että uutinen levisi tuhansin kielin kaikkialle.
Leskikuningatar oli ihastunut. Hänellä oli ollut monta harmia
kruunausvaltiopäivillä, mutta nyt hän sai täyden korvauksen. Hän oli
estänyt kuninkaalle arvottoman suhteen, mutta niin kuningas kuin
poika olikin, täytyi hänen taipua äitinsä tahtoon.
Ja Kustaa Aadolf itse, kuinka otti hän uutisen vastaan? Hän kätki
kirvelevän surun kaikkien silmiltä eikä näyttänyt olevan milläänkään.
Eikö Ebba ollut lähettänyt hänen sormuksensa takaisin, mitä muuta
saattoi hän odottaakaan? Ebba ei ollut rakastanut häntä kuten hän
Ebbaa, siitä oli hän täysin vakuutettu.
Koetus oli vaikea. Nyt oli se kannettava miehen tavalla, kukaan ei
saanut tietää mitä hänen sydämensä kärsi.
Hän saattoi olla ilman Ebbaa, mutta De la Gardie? Oli vaikea
seurustella hänen kanssaan yhtä tuttavallisesti kuin ennen; hän
pelkäsi melkein, ettei jaksaisi hillitä itseään.
Oli kaksi miestä, jotka ymmärsivät, mitä tapahtui nuoren kuninkaan
sielussa, ja molemmat tiesivät, että ainoa lääke tautia vastaan oli
työ, kova työ. Toinen näistä oli Juhana Skytte. Elävästi harrastaen
Upsalan akatemian menestystä hän oli epätoivoissaan sen arvottoman
elämän johdosta, mitä siellä viettivät niin professorit kuin
ylioppilaatkin. Hän esitti kuninkaalle, että akatemiassa oli pantava
toinen kuri toimeen, levottomat professorit siirrettävät toisiin
paikkoihin, kelvottomat eroitettavat virasta ja nuoriso pidettävä
järjestyksessä ja kurissa.
Opettajain luku ja työjärjestys oli määrättävä lähemmin, uusille
professoreille oli määrättävä riittävät palkat, köyhille
ylioppilaille myönnettävä avustusta yleisistä varoista ja akatemialle
suotava tarpeelliset erivapaudet.
"Minulla on", lisäsi Skytte, "teidän majesteettinne armosta tilaisuus
omin varoin pystyttää yksi oppituoli, jolle kunnioittavimmin pyydän
saada antaa oman nimeni."
Kustaa Aadolf puristi hänen kättään. "Kiitän sinua yleisen hyvän
nimessä", sanoi hän. "Enkä lyö laimin tehdä siinä suhteessa mitä
voin. Minulla on siksi suuret kirjakokoelmat, että kun luovutan
ne, tulee siitä melkoinen kirjasto, ja niin pian kun ehdin,
tahdon rakennuttaa Upsalaan opinahjon, joka korkean isänisäni
mukaan nimitetään kustavilaiseksi, samoinkuin sinun oppituolisi
skytteläiseksi."
Juhana herra kumarsi syvään ja lisäsi, että olihan uudistukset paras
aloittaa mitä pikimmin, ja kun aika nyt hieman hellitti, niin eiköhän
hänen majesteettinsa voinut omistaa muutamia tunteja päivässä sille
hankkeelle.
Suru on itsekäs, mutta Kustaa Aadolfin rinnassa puhui
velvollisuudenkäsky äänekkäämmin, ja hän määräsi sentähden heti ajan
ja pakoittautui sentähden koko sielullaan syventymään työhön.
Toinen ystävä oli Akseli Oxenstjerna; heidän välilleen oli syntynyt
sellainen merkillinen suhde, että he usein lausuivat toistensa
ajatuksia, ja kun Kustaa Aadolf neron tietäjäkatsein näki mitä
aika vaati ja suunnitteli toimensa sen mukaan, silloin edellinen
tasoitti kivet ja raivasi tien ja tyynnytteli tulista vaasalaisverta
viisailla, valaisevilla neuvoillaan.
Ja vanhempi ystävä tuli nyt lohdutellen nuoremman luo ja hänen
äänensävynsä oli valittu sillä silmällä, että se houkuttelisi
unohtamaan omat huolet toisten huolen tähden.
Lähestyi Elfsborgin lunnaiden kolmas maksuaika, eikä tiedetty vielä
nytkään mistä rahat siihen otettaisiin.
"Tämä syöpä kai vie maan voimat", huudahti Kustaa Aadolf, "ja meidän
täytyy leikata syvälle lihaan päästäksemme siitä vapaaksi!"
"Missä lihaa on leikattavaksi", lisäsi valtiokansleri. "Mutta meillä
on ainoastaan luut jäljellä."
"Niin, Tanska saa kyllä kerran kantaa tekojensa palkan, niin totta
kuin jumalainen nemesis on olemassa!"
"Joka palkitsee ansion mukaan", lisäsi valtiokansleri. "Mutta täytyy
ihmetellä, millä kärsivällisyydellä näin ylen ahtaina aikoina
verotaakkaa kannetaan."
"Kukaan ei ole vetäytynyt velvollisuuksiaan täyttämästä", virkkoi
Kustaa Aadolf. "Kuninkaallinen huone, aateli ja kaikki muut maksavat
tulojensa mukaan."
"Totta, mutta kaikki nämä verot ja tullit ovat taakkana, joka
ehkäisee kaiken kehityksen. Ajanoloon saanemme turvautua lainaan,
vaikkei mielellään maksakaan kahtatoista prosenttia."
"Leskikuningattaren heikkous on, että hän ottaa niin paljon kuin voi
saada", vastasi Kustaa Aadolf kevyesti punastuen. "Mutta kyllä minä
panen hänet maksamaankin sitä enemmän."
"Minä olen tähän laatinut kirjeluonnoksen teidän majesteettinne
uskolliselle ystävälle Louis de Geerille Amsterdamiin ja pyytänyt
häntä lainaamaan meille suurehkon summan."
Kuningas otti paperin ja luki, mutta tällöin lienevät heränneet
eräät muistot, sillä hän ei voinut pidättää pientä nyyhkytystä, ja
kun omasta heikkoudestaan harmistuneena kohotti katseensa Akseli
Oxenstjernaan nähdäkseen oliko tämä huomannut mitään, kohtasi
hän niin osaaottavan katseen, että kyynelet syöksähtivät hänen
silmistään, ja hän heittäytyi ystävän avattuun syliin.
Ahdistettu sydän oli saanut ilmaa, ja hän huojensi itkulla katkeran
surunsa.
"Jos minä saisin antaa neuvon", virkkoi Akseli herra, kun nuoren
ruhtinaan liikutus oli ehtinyt tyyntyä, "niin kehoittaisin teidän
majesteettianne aivan tuntemattomana lähtemään Berliniin nähdäkseen
Brandenburgin prinsessan. Ei käy laatuun, että Ruotsin kuningas
jää naimattomaksi, eikä hän tahtone itsekään käydä huokaillen ja
ikävöiden."
Viime sanat kuullessaan Kustaa Aadolf hätkähti. Hän kuivasi
kyynelensä ja seisoi tuokion ajatuksissaan.
"Kiitos neuvosta", sanoi hän. "Tulen sitä noudattamaan."
Sen jälkeen laadittiin matkasuunnitelma. "Minä lähden ensin
Kalmaria kohden, ja voit sanoa, että purjehdin Itämerta ympärinsä
koetellakseni uusia sotapursia."
Tämän päätöksen tehtyään hän tunsi aivan kuin saaneensa uusia voimia.
Sanottuaan nopeat jäähyväiset leskikuningattarelle, jonka mielestä
hän oli valinnut sopimattoman vuodenajan purjehduskokeilleen, ja
sovittuaan eräistä asioista valtiokanslerin kanssa, lähti kuningas
odottamatta matkalle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn.
* * * * *
Jaakko de la Gardie oli seitsemännessä taivaassa ja hänen kihlattu
morsiamensa ainakin kuudennessa. Vaikka sotaherra olikin valloittanut
linnoituksen rynnäköllä, ymmärsi hän pian tehdä itsensä siellä
sekä rakastetuksi että pelätyksi. Eihän sitä juuri sano kunniaksi
ruotsalaisten uskollisuudelle, mutta Ebba Brahe tunsi itsensä paljon
tyytyväisemmäksi Jaakko De la Gardie'n kihlattuna kuin oli ollut
Kustaa Aadolfin. Nyt olivat kaikki polvillaan hänen edessään, kun
ennen... hän ei tahtonut ajatellakaan mitä oli saanut kärsiä.
Ei mennyt päivääkään, ettei upea sulhanen olisi kantanut hänelle
ylenmäärin kallisarvoisia lahjoja. Ja tämä tulinen, suora ja
vaativainen kosija sopi Ebballe parhaiten.
Mutta nuori Kaarle Filip rakasti mitä tulisimmin valtakunnanrahaston
hoitajan tytärtä, ja Elisabet tunnusti kainosti, että hän vastasi
tähän tunteeseen, mutta että heidän täytyi erota, koska avioliitto
heidän välillään oli mahdoton. Mutta prinssi selitti, että kun
hän ei koskaan voinut rakastaa ketään toista, ei ollut mitään
syytä, jonka tähden he eivät voisi mennä naimisiin. "Minä puhun
rahastonhoitajalle", sanoi Kaarle Filip.
"Silloin hän joko lähettää minut pois tai vaatii teiltä lupauksen,
ettette tule tänne enää koskaan", vastasi neitsyt kyynelsilmin.
Silloin tapahtui, että juuri kun Kaarle Filip oli ilmaisemaisillaan
ilonsa siitä, että oli voittanut Elisabetin sydämen, aukeni ovi ja
rahastonhoitaja astui sisään.
Hän hämmästyi niin, että oli ensi tuokiossa vetäytymäisillään
takaisin, mutta pikku keijunen lehahti häntä vastaan.
"Isä, hän rakastaa minua, mutta minä olen sanonut, että meidän täytyy
erota!" huudahti tyttö nyyhkyttäen ja painoi päänsä isänsä povea
vasten.
Kaarle Filip oli ylen yllätetty hänkin, mutta hän oli reipas ja
suoramielinen nuorukainen ja virkkoi pelottomasti:
"Herra rahastonhoitaja, minä rakastan tytärtänne ja pyydän hänen
kättänsä!"
Herra Seved Ribbing työnsi tytön pois rinnoiltaan ja sanoi syvään
kumartaen: "Teidän herttuallinen armonne tekee vaatimattomalle
huoneelleni liian suuren kunnian, josta minun kuitenkin syvimmässä
alamaisuudessa täytyy pyytää päästä."
"Olenhan sanonut, että tahdon mennä hänen kanssansa naimisiin."
"Se on suurempi kunnia kuin ansaitsen, josta rukoilen Jumalaa
armollisesti minua varjelemaan", jatkoi Seved herra.
"Kenenä minua pidätte?" leimahti nuori herra. "Osoittakaa minulle
se, joka voi sanoa minun puhuneen vilppiä tai muuten menetelleen
petollisesti."
"Armollisin herra, surkuttelen sitä, joka minun läsnäollessani
uskaltaa sanoa ainoankaan panettelevan sanan teidän korkeasta
armostanne. Mutta on kunniakkuutta, joka väärin käytettynä voi
kääntyä kunniattomuudeksi, ja siitä pyydän Jumalaa minua varjelemaan."
Kaarle Filip kävi punaiseksi kasvoiltaan. "Eikö veljenikin tahdo
mennä naimisiin Ebba Brahen kanssa?"
"Kyllä, mutta kuningatar ei sitä tahtonut, ja sentähden..."
"Sanotteko, että hänen majesteettinsa on estänyt sen?"
"Sanon vain, ettei korkea rouva siihen suostuisi koskaan."
"Saadaanpahan nähdä! Hyvästi, kallis Elisabet! Ja te, herra
rahastonhoitaja, olkaa varma, että saatte kuulla minusta!"
Ja nuori ruhtinas poistui tuhansista ajatuksista kuohuksissa. Hän
ei tiennyt, miksi kuninkaan ja Ebba Brahen lemmenliitto purkautui,
eikä hän nuorekkaassa kevytmielisyydessään ollut tullut sitä
kysyneeksikään. Nyt hän oli päättänyt tehdä sen.
Kuningatar oli koko hovinsa ympäröimänä, mutta siellä oli hiljaista
ja ikävää kuten tavallisesti. "Mitä on tapahtunut, mikä sinua
vaivaa?" kysyi äiti tutkivin ja levottomin katsein, kun nuori
ruhtinas astui nopeasti sisään.
"Pyytäisin yksityisesti puhutella teidän majesteettianne."
"Johon heti suostutaan", sanoi äiti nousten. "Toivon teidän voivan
olla minua ilmankin", lisäsi hän ivallisesti tervehtien hoviaan ja
poistui huoneesta poikansa käsivarressa.
"No, annas nyt kuulla mikä on vetänyt sileän, kauniin otsasi
ryppyyn", sanoi hän istuutuen soreasti sohvaan niukasti valaistussa
sisähuoneessa.
"Sallitaanko minun tehdä eräs kysymys?"
"Kiittämätön, milloin olen kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiisi?
Tule, istu tähän ja sano mitä tahdot tietää."
"Kuningatarko se on rikkonut kuninkaan ja Ebba Brahen välit?"
"Mitä se sinua liikuttaa?"
"Lupasitte vastata."
"No, ja jos olisin?"
"Silloin ymmärrän Kustaan miettiväisen käytöksen."
"Täytyy olla hirveää, kun joutuu eroitetuksi siitä, jota rakastaa."
"Etsii uuden ja saa lohdutuksensa."
"Sitä en minä tekisi koskaan! Tunnuslauseeni on: uskollinen kuolemaan
saakka!"
"Pyh, olet liian nuori sellaista arvostelemaan."
"Mutta sentään siksi vanha, etten koskaan riko rakkaudenvalaani."
"Sinäkö?" Äiti katsoi ihmeissään poikaansa.
"Niin, teidän majesteettinne, olen sitonut sydämeni iäksi, ja
varoitan teitä koettamastakaan rikkoa liittoa, jonka olen tehnyt."
"Varoitat minua?" Äidin silmät iskivät tulta. "Ja mitä tapahtuisi,
jollen välittäisi varoituksesta?"
"Teidän majesteettinne ottaisi hengen nuorimmalta pojaltaan."
"Puukoinko vai miekoin?" kysyi äiti pilkallisesti.
"Ei siihen tarvita ulkonaisia aseita. Sairastan sydäntautia,
niin että elämäni on riippuvainen jokaisesta kovemmasta
mielenliikutuksesta."
"Niin oli laita piennä ollessasi, mutta nyt... tahdot vain peloitella
minua."
"Tahdon vain valmistaa teidän majesteettianne."
"Kuinka hennot noin kiusata minua. Sano heti, oletko terve!"
Kaarle Filip tarttui kuningattaren käteen ja pani sen povelleen.
Sydän löi rajusti, ja Kristina rouva kalpeni.
"Onko tätä kestänyt kauan?" kysyi hän katsoen hätääntyneenä poikaansa
silmiin.
"Ainoastaan muutamia kuukausia."
"Mutta, herran tähden, täytyyhän tehdä jotakin."
"Tehkää minut onnelliseksi, antakaa minulle rakastettuni, ja onni
antaa minulle terveyttä ja voimia!"
"Kuka hän on?"
"Elisabet Ribbing."
"Arvasin sen, mutta... se on... sinun pitäisi käsittää, että... se on
mahdotonta."
"Mitä merkitsee, kenen kanssa menen naimisiin, enkös ole nuorin
poika!"
"Mutta jos Kustaa Aadolf itsepintaisesti tahtoo pysyä naimatonna?"
"Miksei hän saanut noudattaa sydäntään!"
"Sanotko sen nuhteena? Enkö ole aina uhrannut itseni omieni tähden!
Oh, niin sydämetöntä!" Leskikuningatar näytti kiihtyneeltä, mutta
jatkoi tyynemmin: "Mitä tähän asiaan tulee, tahdon itse puhua
rahastonhoitajan kanssa. En näe mitään pahaa siinä, että käyt hänen
talossaan. Saat kernaasti puhua rakkaudestasi hänen tyttärelleen.
Mutta käsitäthän, ettei avioliitto voi tulla kysymykseen, ennenkuin
vartut vuosiltasi ja käyt katselemassa vieraita maita."
Tämä vastaus oli suotuisampi, kuin herttua oli odottanut, ja hän
suostui mielellään pitämään asian salassa, kun sai vain tavata
rakastettuaan.
Rahastonhoitajalla oli kohta tämän jälkeen salainen keskustelu
kuningattaren kanssa. Rahastonhoitaja sanoi sallivansa, että herttua
kävi hänen talossaan kuten tähänkin asti, ja kuningatar lupasi
suostua salaiseen avioliittoon, jos nuoret vielä kahden vuoden
kuluttua tunsivat samaa rakkautta toisiaan kohtaan.
11.