Kruunajaisjuhla, joka oli vietettävä Upsalassa, oli määrätty
heinäkuun 22 päiväksi. Säädyt, joiden oli oltava läsnä, oli ensin
kutsuttu kokoontumaan Tukholmaan kesäkuun lopulla, jolloin oli
tarkastettava ja hyväksyttävä kuninkaanvala ja lisäksi neuvoteltava
veroista ja muista maan sisäisistä asioista.
Kuningas avasi valtiopäivät puheella, jossa puhui Venäjän kanssa
tehdystä rauhasta, kuinka Ruotsin rajat olivat avartuneet ja paremmin
turvatut hyökkäyksiä vastaan. Kun juhlallisen puheen jälkeen
rauhanpäätös oli luettu, nousivat säädyt ja vakuuttivat alamaista
kiitollisuuttaan kuninkaalle ja niille miehille, jotka suurella
rohkeudella ja varovaisuudella olivat vieneet tämän pitkällisen sodan
onnelliseen loppuun.
Kun ensin oli selvitetty muutamia leskikuningattaren esittämiä
kinastuskysymyksiä herttuakuntain ja hänen eläkealueittensa
oikeuksista, säädettiin vihdoin valankaavat. Kuninkaan vala sisälsi
seitsemän kohtaa: rakastaa Jumalaa ja hänen kristillistä kirkkoaan,
pitää ja kaita kaikkia säätyjä Jumalan puhtaassa sanassa, puoltaa
kirkon, kuninkaan, kruunun ja koko kansakunnan oikeutta; suojella
totuutta ja oikeutta, sortaa kaikkea vääryyttä; olla uskollinen
alamaisilleen, ei ketään köyhiä turmella hengen tai jäsenten puolesta
j.n.e.
Perintöruhtinaat lupasivat osoittaa kuninkaalle sitä alamaisuutta,
johon he vuoden 1604 perintöyhdistyksen mukaan olivat hänelle
velvolliset. Valtaneuvosten lupaukset sisälsivät suunnilleen
samaa, ja aatelissääty sitoutui lisäksi tekemään ratsupalvelusta
ja taivuttamaan veronalaisen rahvaan suorittamaan lailliset
veronsa. Samat sanat olivat pappisvalassakin, ja papit sitoutuivat
kehoittamaan sanankuulijoitaan alamaiseen tottelevaisuuteen.
Vihdoin oli kruunajaiset vietettävä. Jo puoli vuotta sitten oli niitä
ruvettu valmistelemaan. Suurista aateliskartanoista oli lainattu
pöytäliinoja, talous- ja kyökkikaluja. Olipa aina Suomesta saakka
noudettu puutuoppeja, haarikoita, puulautasia ja sen sellaista,
jota kruunajaisissa tarvittiin. Sillä kaikkia, yksin alhaisimpia
palvelijoitakin, oli sellaisessa tilaisuudessa runsaasti ruokittava.
Turun linnanisäntää käskettiin panettamaan kruunajaisiin 200 tynnyriä
olutta 300 tynnyristä maltaita. Varovaisuuden vuoksi kuitenkin
selitettiin kirjeeseen kiinnitetyssä lapussa, ettei olueen ollut
pantava niin paljoa maltaita kuin oli mainittu, vaan sitä enemmän
humaloita, niin ettei siitä tulisi kovin "väkevää ja karmakkaa".
Lapista Tornion takaa lähetettiin 100 poroa, Luulajasta 80 ja
Piitiöstä 60. Ne oli laskettava laitumelle saariin, josta ne
mukavasti saisi teurastettavaksi kruunajaisiin.
Kauan oli kruunajaisia lykätty, mutta lopulta määrättiin ne
vietettäväksi lokakuun 12 päivänä Upsalassa, johon valtiopäivät oli
siirretty tärkeimpäin asioiden ratkaisun jälkeen.
Kruunaus ei ollut ainoastaan uskonnollinen toimitus, vaan kuten
ainakin tähän aikaan todellinen kansanjuhla, jonka kustannukset
suoritettiin erityisesti kannetulla kruunausverolla.
Kuningas matkusti Tukholmasta koko kuninkaallisen huoneen, hovin
ja säätyjen seuraamana. Lähtiessään tervehdittiin häntä lauluin ja
soitoin lehteriltä, jonka porvaristo oli pystyttänyt Norrmalmin
torille (nykyiselle Kustaa Aadolfin torille). Kaikki mitä siihen
aikaan oli mainiota ja loistavaa, oli saapunut Upsalaan tähän
juhlaan. Aatelisto, joka tavallisuuden mukaan oli tarkoitettu
korottamaan hovin loistoa, oli saapunut upeissa varustuksissaan,
kreivit ja vapaaherrat lääniensä lippujen alla. Pidettiin
aatelisvelvollisuutena esiintyä loistolla ja prameudella.
Erityinen kirje oli lähetetty "Ruotsin rouville", että nekin miehissä
saapuisivat.
Kruunajaispäivänä kokoontui aateli seitsemän aikaan aamulla Upsalan
linnaan, mutta muut säädyt tuomiokirkkoon.
Kuninkaan, leskikuningattaren, herttuain ja aatelin ratsumiehet ja
sitä lähinnä Upsalan lippukunta oli asetettu molemmin puolin tietä
linnasta kirkolle ja lähimmäksi linnaa henkivartioita niin pitkälle
kuin riitti.
Tätä ratsukujaa myöten kulki kruunajaiskulkue Upsalan linnasta
tuomiokirkkoon. Etumaisina tuli kaksi airuetta, heidän jäljestään
kuusi torvensoittajaa, sitten hovimarsalkka ja aatelisto
kolmimiehisissä ruoduissa, sitten Henrik Horn marsalkkasauvoineen,
hänen jäljestään valtaneuvokset kaksitellen, sitten kreivi Abraham
Brahe ja kreivi De la Gardie. Tämän jälkeen arkkipiispa kantaen
sarvea, valtakunnan rahanvartia avainta ja hametta, kansleri omenaa,
amiraali valtikkaa, marski miekkaa ja drotsi kruunua. Tämän kulkueen
jäljestä seurasi kuningas ratsain neljän aatelismiehen kantaman
kunniataivaan alla.
Kuninkaan jäljestä seurasivat ensin herttua Kaarle Filip ja
Juhana herttuan lähettiläs ja heidän jäljestään kuninkaan ja
herttuain henkipalvelijat ja henkisotilaat; sitten kuningattaren
hovimarsalkka ja kuusi ruotua aatelistoa, kolme herraa ruodussaan,
sitten leskikuningatar ajaen yksin vaunuissa, hänen jäljestään
pfalzkreivitär ja sitten muu rouvasväki.
Kirkon portilla seisoivat piispat ottaen kuninkaan vastaan, ja
Linköpingin piispa lausui tervehdyksen: "Siunattu olkoon hän, joka
tulee Herran nimeen!" Kirkossa olivat säädyt seisoallaan.
Kun kuningas oli astunut alttarin eteen ja kohotetuin käsin tehnyt
valan, jonka Akseli Oxenstjerna saneli, ja saanut voitelunsa
arkkipiispalta, nousi hän valtaistuimelleen ja hänet koristettiin
vallan vertauskuvilla.
Hänen sen jälkeen otettuaan käteensä miekan "hyvien ja hurskaiden
suojelukseksi ja pahojen ja uskottomain rangaistukseksi" astui kaksi
airutta esiin huudahtaen korkealla äänellä:
"Nyt on kuningas Kustaa Aadolf Svean ja Göötanmaan kruunattu
kuningas, hän eikä kukaan muu!"
Tähän vastaukseksi koko seurakunta huusi: "Jumala hänen
majesteetilleen pitkää ikää ja onnea antakoon!"
Sittenkun kuningas oli antanut takaisin vallanmerkit henkilöille,
jotka niitä olivat kantaneet juhlakulkueessa, paitsi kruunua, jonka
hän jätti päähänsä, ja valtikkaa, jonka piti kädessään, astuivat
esiin herttua Kaarle Filip ja Juhana herttuan valtuutettu ja ottivat
vastaan läänityksensä, jonka jälkeen valtakunnan neuvosherrat
perätysten tekivät säädetyn valan. Koko seurakunta viritti sitten
virren: "Jumala, sua kiitämme" juhlallisen soiton säestyksellä, ja
juhlakulkue palasi linnaan, missä upea kruunajaisateria oli laitettu
linnansaliin. Näillä vieraspidoilla alkoivat yhtä vaihtelevat kuin
loistavatkin juhlallisuudet. Kronikka mainitsee niiden joukossa yhdet
turnajaiset ja kaksi kehäratsastusta.
Lokakuun 17 päivänä lyötiin ritariksi Venäjän sodan sankari Jaakko
De la Gardie ja muutamia muitakin aatelismiehiä muistettiin
ritariketjuin ja lahjoin. Oppi sai tunnustuksensa siten, että nyt
ensi kerran vihittiin teologian tohtoreita. Seppelöitsijäksi oli
kuningas nimittänyt Akseli Oxenstjernan, ja hän seppelöi niin
arkkipiispan kuin useita muitakin kirkon eteviä miehiä.
Sillaikaa jatkettiin juhlallisuuksia, ja lukuisain remupäivien
jälkeen tekivät säädyt uskollisuudenvalansa ja allekirjoittivat tämän
viimeisen valtiopäiväpäätöksensä, ennenkuin lähtivät kukin kotiinsa.
* * * * *
Leskikuningatar oli pysynyt harvinaisen tyynenä juhlapäivien ajan,
eivätkä mitkään purkaukset olleet häirinneet kuninkaallisten
sukulaisten keskinäisiä suhteita. Hän ei ollut edes kiukutellut
siitäkään, että herttua Kaarle Filip osoitti silmiinpistävää
hellyyttä valtakunnanrahaston hoitaja Seved Bibbingin nuorimmalle
tyttärelle Elisabetille.
Ei voitu kieltää, että hän oli suloinen, tämä pienokainen, mutta hän
oli niin tavattoman hento ja hieno, että saattoi pelätä ensimäisen
tuulenhenkäyksen taittavan hänet. Kuningatar oli sen sanonutkin
Kaarle Filipille, mutta tämä vastasi: "Sama tuulenhenkäys saa ottaa
mukaansa minutkin, sillä minä en voi elää ilman häntä."
Se nyt ei merkinnyt mitään. Seitsentoistavuotiaana nuorukaisella on
monia päähänpistoja, ja kuningatar olikin vastannut tähän poikansa
purkaukseen:
"Luulen, ettei kukaan hovin nuorista kaunottarista voisi sinua
vastustaa."
Muuten sai nuori herra elää omissa hoteissaan, hän ei varmaan
tuottaisi äidilleen sellaista surua kuin vanhempi veljensä, se
kiittämätön. Monta kertaa äiti oli nähnyt surun piirteen Kustaan
korkealla otsalla, ja vastoin tahtoaankin hän oli silloin tullut
ajatelleeksi Ebba Brahea.
Äiti ei voinut vapautua pelosta, että hänen poikansa kenties jonakin
päivänä raivasi pois kaikki esteet ja riensi nuoruutensa rakastetun
luo. Mutta se oli estettävä, äiti ajatteli jo keinoa, jolla
ainaiseksi tekisi heidän lähestymisensä mahdottomaksi, ja hänellä oli
suunnitelmansa valmiina. Venäjän sodan sankari, Jaakko De la Gardie
kutsuttiin yksityiskeskusteluun kuningattaren luo ja hänet otettiin
vastaan melkein äidillisellä hellyydellä.
Kuningatar puhui millä vilkkaalla mielenkiinnolla ja ihailulla hän
oli seurannut Jaakko herran kaikkia toimia, ja kuinka Tukholmassa
olivat hän ja hänen urotekonsa aina olleet hovin naisten
puheenaiheena.
Sotaherra kumarsi, epävarmana oliko hänen vastattava kaikkiin
kohteliaisuuksiin.
Sen jälkeen kuningatar käänsi puheen hänen veljeensä ja muistutti,
kuinka tämä oli kuningattaren kädestä saanut morsiamensa, kauniin
Katarina Oxenstjernan.
"Haluaisin", lisäsi hän, "antaa teillekin sellaisen lahjan."
Jaakko herra karahti punaiseksi, kiitti kuningatarta hyvyydestään,
mutta ei sanonut ajatelleensa mennä naimisiin.
"Täytyyhän teidän olla mieltynyt johonkin neitsyeen", huudahti
kuningatar häntä tutkivasti katsellen.
"Jos niin on", sanoi Jaakko herra punastuen kuin tyttö, "täytyy minun
koettaa voittaa se."
"Mikä vahinko", sanoi Kristina rouva syvään huoaten. "Se surettaa
minua melkein."
"Teidän majesteettinne on liian hyvä."
"Onko minun sanottava suoraan, etten ole sitä teidän tähtenne?"
"Kenenkäs sitten?"
"Herra kreivi, se on salaisuus! Mutta niin paljon tahdon sanoa, että
teidän tähtenne on rikkoutunut suhde, joka... josta muuten olisi
tullut jotakin."
Lopun sanoi hän väkinäisesti, ja Jaakko De la Gardie virkkoi
nopeasti: "Teidän majesteettinne on velvollinen jatkamaan."
"Velvollinen?" toisti kuningatar.
"Sellaisen toiveen herättäminen on samaa kuin ojentaa leipäpala
nälkäiselle, mutta pitää sitä niin korkealla, ettei hän siihen yletä."
"Mutta jos uskon teille sellaisen salaisuuden, voinko luottaa teidän
vaiteliaisuuteenne?"
"Yhtä hyvin kuin kunniaanikin!"
"Ette hiiskahda kenellekään?"
"En kenellekään, teidän majesteettinne!"
"No hyvä! Olette kai kuullut, että kuninkaan sydän on kiintynyt Ebba
Braheen."
"Olen kuullut."
"Hän uskoi itsekin, että tähän tunteeseen vastattiin, ja minä luulin
samaa, vaikkakin minua suuresti kummastutti se tavaton mielenkiinto,
jota hän osoitti erästä toista henkilöä kohtaan. Kuitenkin, kun
kuningas palasi Venäjän sodasta, lähetti Ebba hänen sormuksensa
takaisin."
De la Gardie tuijotti hämmästyksissään häneen. "Lähetti hänen
sormuksensa takaisin?" toisti hän.
"Hän on sitten omasta pyynnöstään oleskellut rouva Katarina
Stenbockin luona, jolle hän on antanut koko luottamuksensa. Vanha
rouva on äskettäin kirjoittanut, että Ebba on hyvin kiintynyt teihin,
ja pyytää minua sanomaan, että teidän käyntinne ilahuttaisi häntä.
Nykyään oleskelee hän Tukholmassa."
Peloton sotasankari oli hämmästyksen lyömä. Saattoiko hän uskoa
silmiään? Hän lankesi kuningattaren jalkoihin ja kiitteli häntä
kiittämästä päästyäänkin: Ebba Brahe oli tuleva hänen omakseen,
ja kuningatarta oli hänen kiittäminen elämänsä onnesta; hän oli
rakastanut Ebbaa jo ensi näkemästä, mutta ei koskaan uneksinutkaan
onnesta saada sanoa häntä omakseen; nyt oli hän heti pyytävä
kuninkaan suostumuksen.
"Olkaa varovainen, hän on kilpakosija!"
"Jos Ebba rakastaa minua, mitä minulla on pelättävää!"
"Muistakaa, Ebba on kaino, teidän täytyy ottaa hänet rynnäköllä."
"Teidän majesteettinne, en ole rynnäkössä koskaan epäonnistunut."
"Olette oikeassa, kuningashan niin teki Pihkovassakin."
Seuraavana päivänä De la Gardie lähti Tukholmaan Magnus Brahen
keralla.
Hän piti tätä niin onnellisena enteenä, että käytti heti tilaisuutta
hyväkseen ja kosi.
Magnus kreivi oli yhtä ihastunut kuin hämmästynytkin ja selitti, että
hän jätti päätösvallan tyttärelleen ja lisäsi vain: "Muistakaa, että
hän on hyvin kaino."
Rouva Katarina Stenbock oli valmistettu sotaherran vierailun varalle,
ja kun tämä ilmoitettiin, määräsi hän Ebban ottamaan hänet vastaan ja
pyytämään mukaan päivälliselle, jolloin hän jälleen toivoi olevansa
paremmin voinnissaan.
Sangen kainona ja hämillään Ebba meni vastaanottohuoneeseen, jossa
sotaherra häntä odotti.
Ebban suureksi kummastukseksi ei tämä käyttäytynyt sillä sirolla
kohteliaisuudella, joka oli tavallinen. Hän tarttui käteen, vei hänet
sohvaan, pani siellä viereensä istumaan ja sanoi, että yhtä paljon
kuin hän valitti leskikuningattaren pahoinvointia, yhtä iloinen hän
oli tavatessaan neidin yksin.
Ebba katsoi häneen ihmeissään. Mitä suurella sotasankarilla mahtoi
olla hänelle sanottavaa?
Hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoisuudessa. Jaakko herra puhui
yksinäisestä soturista, joka oli voittanut monet voitot, mutta ei
ollut koskaan saanut jakaa kenenkään kanssa iloaan. Hän oli kauan
rakastanut erästä nuorta tyttöä, mutta oli luullut tämän antaneen
sydämensä toiselle ja päättänyt käydä yksin läpi elämän. Nyt oli hän
kuitenkin _varmalta_ taholta saanut tietää, että nuoren tytön sydän
oli vapaa, ja sama korkea henkilö oli kehoittanut häntä menemään
sydämensä valitun luo pyytämään hänen kättään. Tytön isä oli äsken
sanonut, että hän antaisi ilolla siunauksensa, ja nyt oli hän
tullut tytöltä itseltään kysymään vastausta. Hän voisi tehdä mitä
onnellisimman ihmisen, ja jos isänmaa oli hänelle jotakin velkaa,
tämä tyttö yksin saattoi maksaa sen, sillä hänen rakkautensa oli
kalliimpi kaikkia aarteita.
Ebba oli hämmästynyt, ällistynyt. Hän olisi tahtonut juosta
tiehensä, mutta Jaakko herra piteli tukevasti vaikkakin lempeästi
hänen kädestään. Ja millä syyllä saattoikaan hän hylätä kosinnan?
Epäilemättä Jaakko herran oli lähettänyt kuningas. Hän oli valinnut
maan oivallisimman miehen hänen puolisokseen. Eikö hänen ollut
hyväksyttävä tämä tarjous?
Eikä Jaakko herra muuten jättänyt ratkaisua hänen valtaansa, hän
sulki hänet pian syliinsä ja puhui, ettei hän voinut toivoa mitään,
jota ei heti täytettäisi; ketään kuningatarta ei niin palvota kuin
häntä tullaan palvomaan, ja niin pyysi ja rukoili Jaakko herra
häneltä onneaan, ja vaikkei neitsyt tiennyt sanoneensa sanaakaan,
sanoi toinen häntä kuitenkin morsiamekseen ja puolisokseen ja tahtoi,
että se oli heti saatettava koko maailman tietoon.
Ebba parka oli aivan ymmällä. Mitähän vanha leskikuningatar mahtoi
sanoa?
"Sen saamme heti tietää", sanoi Jaakko herra tarttuen heti kelloon.
"Mitä teette!" huudahti pelästynyt tyttö.