Kreivi Magnus Brahe oli kuninkaan toivomuksen mukaan ja kuningattaren
suostumuksella vienyt tyttärensä vanhan leskikuningattaren Katarinan
luo, joka heti mieltyi nuoren tytön ujoon käytökseen ja tavattomaan
kauneuteen.
Ebba neidistä oli tosin hirveää elää erillään hovin iloisista
huveista ja monista ystävistään; mutta "Stiina rouva" oli ollut niin
ilkeä häntä kohtaan kuninkaan tähden, että oli hyvä päästä hänestä
joksikin aikaa. Strömsholman yksinäisyydessä saattoi hän saada aikaa
ajatella tulevaisuutta ja omia sydämenasioitaan.
Tosin hän piti hirveän paljon kuninkaasta, vaikka tämä olikin kauhean
yltiöpäinen, niin että saattoi väliin toisen aivan pelästyttää. Mutta
kyllä hän sentään olisi hyvä pikku kuningatartaan kohtaan, kunhan
he olisivat oikein naimisissa, ja kun hänen olisi pakko lähteä pois
kotoa, pitäisi hän, Ebba, omaa hoviaan kaukana "Stiina rouvasta".
Ja niin hänen tyttömäisellä mielikuvituksellaan alkoi kaikki olla
selvillä.
Mutta nuoren neitsyen valoisat toiveet saivat pian hälvetä. "Stiina
rouva" ei ollut niitä, jotka päästävät voiton käsistään, vaan varma
ja taitava sotapäällikkö tavallaan. Hänen kenraaliensa nimet olivat
viekkaus ja vilppi, ja ne voittivat voittonsa pimeässä.
Abraham Cabeljou oli kuningatar Kristinalle antanut tiedon
suunnitelmastaan ja ilmoittanut sen onnistumisesta.
Kuninkaan lemmentarina kauniin Margaretan kanssa tuli pian
tunnetuksi, ja uutinen siitä saapui kulovalkeana Ruotsiin, ja mukana
seurasivat liikuttavat kuvaukset vanhan Gabeljouin surusta ja
epätoivosta.
Jo sitä ennen oli Kristina rouva kirjoittanut leskikuningatar
Katarinalle ja kertonut tälle kuninkaan lapsellisesta mieltymyksestä
Ebba Braheen. Hän oli varma, että se pian haihtuisi, mutta hänen kävi
sääliksi tyttöä, joka kuvitteli pääsevänsä Ruotsin kuningattareksi.
Sitten saapui yllämainittu viesti Pihkovasta, ja Kristina kirjoitti
siitä pikimmiten Strömsholmaan.
Nyt näyttäytyi, miten oikeassa Kristina oli ollut. Hänen kävi Ebba
parkaa sääliksi ja hän pyysi Katarina rouvaa tälle selittämään,
kuinka hupsusti tämä oli menetellyt pannessaan toiveensa 20-vuotiseen
nuorukaiseen.
Mutta Kristina rouva ei tyytynyt käymään linnoituksen kimppuun vain
yhdeltä puolen; hän tiesi, että heikkoja kohtia oli useampiakin.
Ebba Brahe sai nyt ystäviltään ja tuttaviltaan kirjeen toisensa
jälkeen, joissa puhuttiin samasta asiasta. Hyvistä ystävistä pisti
kukin omalla neulallaan, ja nämä pistokset kävivät niin syvään, että
sydämessä tuntui olevan verta vuotavia haavoja, jotka hän tahtoi
peittää kaikkien silmiltä.
Mutta ei ainoastaan sydän kärsinyt, oli vielä muutakin, jonka
Kristina rouva oli ottanut lukuun edeltä päin -- turhamaisuus, joka
huusi, että oli kostettava.
Vanha leskikuningatar vaali häntä tosin rakkaudella ja osanotolla.
Katarina Stenbock tunsi aina mitä hellintä sääliä jokaista kärsivää
kohtaan. Mutta hän oli unohtanut oman sukuperänsä ja oli sitä mieltä,
että kuningas saattoi noutaa morsiamensa ainoastaan ruhtinassuvusta.
Kun hän vihdoin oli saanut Ebban kokonaan avaamaan sydämensä, kertoi
Ebba, kuinka kuningas oli kiinnittänyt häneen huomionsa ennen kaikkia
muita ja joululeikin aikana kuiskannut hänelle rakkaudestaan, kuinka
hän oli kirjoittanut mitä hellimpiä kirjeitä ja kuinka kuningatar
oli keksinyt heidän rakkautensa ja sitten kohdellut häntä kovasti,
mutta hän oli rakkautensa tähden unohtanut kaikki kärsimykset,
ja kuinka hän oli kuninkaalta saanut sormuksen, jota säilytti
kallisarvoisimpana aarteenaan.
Kertomusta kuullessaan vuodatti herkkätunteinen kuningatar
vilpittömiä kyyneliä. Hän muisti kuinka kauan, kauan aikaa sitten
erään nuoren tytön täytyi pakahtuvin sydämin erota sydämensä
rakastetusta ja ojentaa kätensä vanhalle kuninkaalle. Mutta tämä
kuului menneeseen aikaan, maailma oli siitä päivin muuttunut, ja kun
ei enää käynyt laatuun, että kuningas nai tavallisen aatelistytön, ei
Ebbankaan pitänyt enää säilyttää sellaista kuninkaan lahjaa.
"Sormus täytyy sinun lähettää takaisin", sanoi Katarina rouva hyvin
varmasti.
"Se on mahdotonta", nyyhkytti Ebba. "En voi erota siitä."
"Ajatteles tarkoin, tahdotko sinä, Magnus Brahen tytär, kilpailla
Margareta Cabeljouin kanssa kuninkaan suosiosta?"
"En, en!" huudahti loukattu turhamaisuus, ja Ebba tempaisi poikki
ohuen nauhan, jossa hän kantoi kaulassaan kuninkaan sormusta, ja
ojensi sen leskikuningattarelle.
Katarina otti sen. "Pidän huolta siitä, että hän saa sen", sanoi hän.
Ebba Brahe peitti kasvonsa liinallaan, hän itki kuin sydän olisi
pakahtumaisillaan.
Katarina taputti lempeästi hänen päätänsä. "Itke itkettäväsi", sanoi
hän, "tiedän, että se tekee hyvää."
Ebba koetti puhua, mutta ei voinut nyyhkytykseltään.
"Luota minuun", sanoi vanha rouva. "Tahdon olla äitinä sinulle."
"Meneekö hän nyt naimisiin Margareta Cabeljouin kanssa?" uikutti Ebba.
"Mitä ajattelet! kuningas ottaa rakastajattarensa omasta maasta,
mutta hän menee naimisiin ainoastaan vertaistensa kanssa."
"Lähettäkää sormus hänelle heti", pyysi Ebba kiihkeästi.
"Hänen äitinsä saa ratkaista, milloin se hänelle annetaan. Lähetän
sen kuningattarelle."
"Silloin suuttuu hän entistä kovemmin minuun."
"Erehdyt, lapsi kultani, olen varma, että hän tästedes tahtoo tehdä
kaiken voitavansa tehdäkseen sinut onnelliseksi."
Siten Kristina rouva voitti taistelun.
Mutta Katarina Stenbock piti lupauksensa ja oli äitinä Ebba Brahelle.
Ennen muita hovineitsyitä hän suosi tätä seurassaan, ja kun hän
pian havaitsi, että Ebballa oli hyviä taipumuksia käytännöllisiin
askareihin, antoi hän hänelle tilaisuutta perehtyä niihin.
"Siitä on aina hyötyä tulevaisuudessa", sanoi hän.
Kustaa Aadolf oli palannut pääkaupunkiinsa, ja äiti, veli ja sisar
olivat mitä suurimmalla sydämellisyydellä ottaneet hänet vastaan.
Sisar oli saapunut Vesteråsista ollakseen läsnä hänen saapuessaan ja
toivottaakseen hänet tervetulleeksi.
Kaikkien mielestä oli kuningas muuttunut ulkonäöltään. Hänen
otsallaan lepäsi syvä vakavuus, ja huuli vetäytyi harvoin hymyilyyn.
Omaistensa kysymyksiin hän vastasi, että maan kohtalo painoi
raskaasti hänen mieltään. Mutta hän ei virkkanut mitään siitä, että
kuormalle oli pannut kiven pieni paketti, jonka hän oli löytänyt
kirjoituspöydältään ja jonka sisältä hän avattuaan löysi ainoastaan
pienen sormuksen, ilman sanaakaan selitykseksi.
Sormuksen heitti hän tuleen.
"Hän tahtoo, että kaikki on lopussa välillämme", tuumi hän.
"Tapahtukoon hänen tahtonsa."
Tämän päätöksensä hän piti omina tietoinaan ja hän tunsi
elämänhalunsa sammuvan. Tuntui kuin jotakin pakahtuisi hänen
sisällään. Mutta hän voitti niin epämiehekkään tunteen ja päätti
tästä lähtien elää ainoastaan isänmaalleen ja kansalleen. Ruotsissa,
samoinkuin ennen Suomessa, hän unohti oman itsensä työskennellen
ainoastaan maan hyväksi. Tämä olikin hyvin tarpeen. Mihin hän
tulikin, hän kuuli moninaisia valituksia.
Elfsborgin lunnaat painoivat kovasti niin ylhäisiä kuin alhaisiakin,
ja kuningas virkkoi itse, että tämä veroitus oli "maansyöpä, josta ei
kukaan päässyt vapaaksi".
Aina kuninkaallisen huoneen jäsenistä, aatelistosta ja virkamiehistä
alhaisimpiin palvelijoihin saakka kaikkien täytyi antaa avustuksensa
määrätyn laskutavan mukaan.
Ainoa ihminen maassa, joka säilytti itselleen oikeuden antaa mielensä
mukaan, oli leskikuningatar, mutta hän olikin kaikkien kesken
tunnettu ahneudestaan, eikä kukaan häneen liioin luottanut, kun
hänen omat etunsa olivat vaarassa Esimerkkinä mainittakoon tapaus,
jolloin hänen päähänsä pisti suorittaa suoraan Tanskan kuninkaalle
osa lunastussummasta. Siitä ei Kustaa Aadolf kuitenkaan ollut varma,
vaan kirjoitti äidilleen, että kuitti oli toimitettava hänelle, "niin
ettei siinä vain ole mitään vilppiä".
Elfsborgin lunnaat teki ylen raskaiksi varsinkin se seikka, että ne
oli suoritettava kilisevässä rahassa, sillä sellaista oli useimmin
paikoin maata vaikea hankkia. Aikaisempina aikoina oli kaupunkien
porvareilla ollut jonkun verran säästettyä hopearahaa, jolla
saattoivat korkeaa korkoa vastaan auttaa kruunua, mutta nyt oli
köyhyys melkein suurempi kaupungeissa kuin maalla, ja kaikkialla
valitettiin työn puutetta. Jos käsityöläiset tekivät työtä kruunulle,
eivät he saaneet siitä maksua. Kauppa oli lamassa, tulli sietämätön,
ja lisäksi aatelismiehet kävivät julkikauppaa kaikkialla maassa ja
riistivät kaiken ansion kaupunkien kauppamiehiltä. Sentähden useissa
kaupungeissa porvarit selittivät suoraan, etteivät he köyhyytensä
tähden voineet maksaa veroa.
Sellaiset uutiset odottivat kuningasta hänen saapuessaan Tukholmaan.
Valtiokansleri myönsi, että asema oli epätoivoinen, ja kuningas
ja Oxenstjerna koettivat kaikin keinoin estää kansaa "joutumasta
hunningolle." Verojen vähennys oli tosin auttava keino, mutta samalla
oli valtio vaarassa joutua perikatoon.
Tanska ei edes suostunut ottamaan osaa lunnaista vastaan hyvissäkään
tavaroissa, vaikka sitä ehdotettiin.
Rajattomalla vaivalla haalittiin kokoon vaadittu summa. Kuningas itse
sulatutti muutamat jäljelläolevat hopeakannunsa, ja valtaneuvokset
lyötättivät samoin rahaa omista hopeistaan. Vuoden 1616 alussa
vietiin summa sadan ratsumiehen vartioimana Halmstadiin, jossa se
luovutettiin Tanskan kuninkaan kuittia vastaan.
Seuraava maksu oli tapahtuva vuonna 1617 Elfsborgissa.
Tähän aikaan ahdisti maata huoli toisensa jälkeen. Huhut puutteesta
ja tyytymättömyydestä, joka vallitsi maassa, olivat levinneet kauas
sen rajojen ulkopuolelle, ja kuningas Sigismund, joka vaani jokaista
tilaisuutta sekautua Ruotsin asioihin päästäkseen "takaisin entiseen
asemaansa", ei luonnollisesti hidastellut käyttäessään suotuisaa
tilaisuutta.
Heti kuninkaan lähdettyä Venäjän sotaan oli Puolasta salavihkaa
kuletettu kavaloita kirjeitä Ruotsiin. Strengnäsin piispallekin antoi
muutaman sellaisen muuan danzigilainen merimies, joka siitä huvista
pistettiin vankeuteen. Jönköpingin seuduilla yhytettiin samoin
sellainen veitikka, jonka linnanpäällikkö pisti kiikkiin.
Tällaisista tapauksista annettiin heti tieto kuninkaalle, joka
kuitenkin otti asian tyynesti ja vastasi, että jos neuvosto
tuollaisista tapauksista piti melua niin vähän kuin suinkin,
raukesivat ne pian itsestään. Mutta samalla kertaa käski hän, että
rahvasta oli kohdeltava varovaisesti, niin etteivät kavalat kirjeet
saisi pahaa aikaan.
Suurempaa huomiota herätti eräs toinen salahanke, joka keksittiin
vähää ennen kuninkaan saapumista Suomesta ja joka sekin oli Puolasta
saanut alkunsa.
Valtakunnan korkeimman tuomioistuimen jäsentä, Johannes Messeniusta,
syytettiin näet siitä, että hän oli ollut yhteydessä valtakunnan
vihollisten kanssa. Hän oli ollut ennen professorina Upsalan
yliopistossa ja monta kertaa herättänyt pahennusta esiintymisellään.
Virkaveljensä Johannes Eudbeckiuksen kanssa oli hän alituiseen
sotajalalla, ja kun tämä valittiin rehtoriksi, vaati Messenius hänet
kaksintaisteluun ja yllytti ylioppilaita julkiseen väkivaltaan.
Kerran, kun konsistoriumin istunnossa professorit neuvottelivat
rangaistuksesta, johon muuan rikoksellinen ylioppilas oli tuomittava,
syöksyi Messeniuksen vaimo sisään ja haukkui arkkipiispaa ja
professoreja silmät korvat täyteen; ylioppilas kuului hänen miehensä
ystäviin, eikä häntä sentähden saanut syyttää.
Muuten olivat tappelut ja muut väkivaltaisuudet Messeniuksen ja
Eudbeckiuksen kannattajain välillä sangen tavallisia, ja kuninkaan
kirje vuodelta 1613 puhuu "juopottelusta, hurmailusta, melusta,
rähinästä, ikkunain särkemisestä" ja sellaisesta, joka on rangaistava.
Kuningas kävikin vakavasti käsiksi näihin epäkohtiin, ja niiden
päämiehet, molemmat professorit, kutsuttiin Tukholmaan vastaamaan
tuomiokapitulille.
On käsittämätöntä miten Messenius seuraavana vuonna nimitettiin
jäseneksi Svean hovioikeuteen. Mutta tämä luultavasti saa
selityksensä siitä, että Messeniusta pidettiin aikansa oppineimpana
miehenä.
Sentähden herättikin kuulumatonta huomiota, kun eräänä päivänä
syytettiin tätä miestä yhteydestä "puolalaisten ja jesuiittain"
kanssa. Tutkintoja pantiin toimeen, mutta asia ei koskaan
täydellisesti selvinnyt.
Messenius oli luonteeltaan turhamainen ja itserakas ja tahtoi kaikin
mokomin loistaa opillaan. Sitä paitsi hän oli äärettömän ärtyinen ja
teki itsensä usein syypääksi sellaisiin maltittomuuksiin, etteivät
kovinkaan monet olleet pahoillaan hänen kukistumisestaan.
Hovioikeus tutki syytöksiä, ja vaikkei ollutkaan mitään todistuksia,
tuomittiin Messenius kuolemaan.
Viimeisessä oikeusasteessa lykättiin juttu kuninkaan ratkaistavaksi,
ja tämä selitti, että koskei ollut täysin todistettu, että Messenius
oli ollut vihollisten kanssa yhteydessä "valtakunnan vahingoksi ja
turmioksi", niin lievennettiin rangaistus elinkautiseksi vankeudeksi
Kajaanin linnassa. Ettei kuningas tahtonut tätä tehdä Messeniukselle
vaikeaksi, siitä on todistuksena se, että hän käski sikäläisen
linnanpäällikön pitää tarkoin huolta, ettei Messenius eikä hänen
perheensä, joka oi häntä vapaaehtoisesti seurannut vankeuteen,
kärsisi puutetta, vaan oli heitä kohdeltava kaikin puolin hyvin.
Tätä sukua oli kirous painanut alusta alkaen. Johannes Messeniuksen
isä oli ollut mylläri ja hevosvaras, äiti kutojatar jostakin
mäkituvasta Örebron ulkopuolelta. Vehkeilyiden tähden isänmaata
vastaan mestattiin isä vuoden 1598 paikkeilla.
Poika lähetettiin tunnettuun Braunsbergin jesuiittakouluun, jonka hän
kävi läpi kaikella kunnialla. Hän kävi sen jälkeen useissa maissa ja
oleskeli jonkun aikaa Roomassakin. Saksaan palattuaan nimitettiin
hänet filosofian maisteriksi Ingolstadtissa 1605.
Hänellä oli tavaton työkyky ja -halukin, mutta samalla kaikki ne
virheet ja heikkoudet, joiden täytyy seurata jesuiittojen venyvästä
moraalista ja horjuvasta siveysopista.
Ingolstadtista lähdettyään asettui hän Danzigiin, avasi siellä
opetuslaitoksen ja nai Lucia Grothusenin, kuningas Sigismundin
opettajavainajan tyttären.
Johannes Messenius oli aina hulluuteen saakka rakastunut nuoreen
vaimoonsa, mutta tämä oli innokas katolilainen, ja Lucia rouvan
rippi-isä, joka ei ollut Messeniukselle suopea, sai vaimon
osoittamaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä miestään kohtaan.
Kaunis Lucia kutsuttiin melkein joka päivä ripille, ja roomalaisessa
kirkossa oli silloin, kuten kai monin paikoin vielä nytkin, pappi
vaimon mies paljon suuremmassa määrin kuin se, johon hänet alttarilla
oli vihitty. Pappi sai parhaan osan; vaimolla oli kaksi herraa
toteltavana, mutta hän rakasti ja palvoi sitä, joka oli toista niin
paljon korkeammalla kuin taivas maata. Pappi oli hänen aina palavan
rakkautensa esine, papille avasi hän sydämensä salaisimmatkin
ajatukset, ilonsa ja surunsa. Maallista, syntistä miestään, johon
hänet oli vihitty ja jonka inhimillinen vajavaisuus hänelle oli syynä
jokapäiväiseen itsetutkisteluun ja kärsimyksiin, häntä kohtaan vaimo
pysyi välinpitämättömänä.
Johannes Messenius kärsi mitä katkerimpia tuskia, kun hän huomasi,
että vaimon sisäinen elämä aina oli pysyvä hänelle suljettuna kirjana.
Hän oli ollut Ingolstadtissa kyllin kauan tietääkseen, että vaimo
on rippi-isän omaisuutta ruumiineen sieluineen, ja kun hän oli
mustasukkaisuudesta suunniltaan, silloin Lucia heitti sytykkeitä
tuleen puhumalla rippi-isänsä enkelimäisestä kärsivällisyydestä,
hänen jumalanpelostaan ja rakkaudestaan ja kuinka hän itse kaipasi
viettää jälleen muutamia hetkiä hänen kanssaan.
Mitä rajuimmin purkauksin kirosi Messenius katolista uskonoppia ja
ennen kaikkia salarippiä, josta kaikki paha koitui.
Kenties oli Lucia kyllästynyt Danzigiin ja sen oloihin, sillä vuonna
1608 suostui hän muuttamaan Ruotsiin, johon Messenius oli aina
halunnut. Mutta nyt oli salattava todellinen ajatustapansa. Molemmat
puolisot olivat yhtä mieltä siitä, että oli pyrittävä saavuttamaan
niin esivallan kuin nuorisonkin luottamus ja siten valmistettava
katolisen opin palauttamista Ruotsiin.
Hurskaat jesuiittaisät olivat luvanneet vaivasta hyvän palkan, ja
suuri historioitsija alentui ryömimään tomussa Ruotsin mahtajain
edessä ja erittäinkin Kaarle IX:n jonka hän väitti polveutuvan
kuuluisasta Antenor troialaisesta.
Mutta vanha kuningas epäili pahoja juonia, ja häntä tyynnyttääkseen
teki Messenius uskollisuusvalan Ruotsin alamaisena. Täten onnistui
hän tyynnyttämään kuninkaan epäluulot ja hänet nimitettiin
professoriksi Upsalan korkeakouluun. Täällä hän kunnostautui
julkaisemalla oivallisia tieteellisiä teoksia ja antamalla opetusta
kahdeksan tuntia päivässä sillä menestyksellä, että kuulijoita aivan
virtaamalla virtasi hänen oppisaliinsa.
Mutta asiat eivät pysyneet kauan tällään. Messenius suosi
ylhäisaatelisten lapsia muiden kustannuksella, esiintyi yleensä
erittäin ylimielisesti ja itserakkaasti ja lausui julkisesti, että
hän yksin oli enemmän arvoinen kuin toiset professorit yhteensä.
Mielten rauhoittamiseksi kutsuttiin Messenius Tukholmaan, jossa
hän sai valtioarkiston hoitoonsa. Mutta pian yhytettiin hänet
valtiollisesta ja jesuiittalaisesta juonittelusta, ja edellisestä
tiedämme mitä siitä seurasi.
* * * * *
Kustaa Aadolf ei ollut koskaan ottanut niin vähän osaa perhe-elämään
kuin tänä vuonna. Mutta pojan kunnioitus, jota hän aina osoitti
äitiään kohtaan, velvoitti häntä joskus tervehtimään häntä. Ja
silloin kuningatar enimmäkseen puhui siitä, että kuninkaan oli aika
valita itselleen puoliso ja siten turvata kruununperimys suvulleen.
Alussa Kustaa Aadolf vastaili vältellen, mutta kun äiti kivesti yhä
kovemmin, antoi hän kerran sangen tiukan vastauksen, ettei aikonut
mennä koskaan naimisiin.
Kuningatar puraisi huultaan. Oli selvää, että poika vielä kantoi Ebba
Brahen kuvaa sydämessään. Jos he vielä joutuisivat yksiin, ei kukaan
tiennyt mitä saattoi tapahtua.
Leskikuningatar Katarina kirjoitti Strömsholmasta, että hänen
rakkaasta Ebbastaan kehittyi parhaallaan oivallinen emäntä, mutta
kuninkaan kotiinnuttua oli hänet usein nähty itkusilmin. Näytti
sentähden luultavalta, että hän vielä rakasti kuningasta.
Kristina rouvan sielu oli levottomuutta ja pelkoa täynnä, ja hän
neuvotteli innokkaasti asiasta uskotun sihteerinsä Chesnecopheruksen
kanssa. Tämä lupasi hankkia hänelle tarkan selon kaikesta mihin
kuningas ryhtyi. Tämän urkinnan tulokset näyttäytyivät pian.
Mistä saada rahoja maan tarpeihin? Se oli alituisena
keskustelunaiheena kuninkaan ja valtiokanslerin välillä.
Viimeksimainittu virkkoi eräässä sellaisessa tilaisuudessa, että
leskikuningattaren eläkealueista ja herttuain ruhtinaskunnista koitui
niin suuria tappioita, että muiden maakuntien oli mahdoton tyydyttää
valtion tarvetta; sitä paitsi korkeat herrasväet isännöivät mielensä
mukaan välittämättä maan laeista.
Kuningas myönsi sen todeksi, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua
siitä kuningattarelle. Mitä Juhana herttuaan tuli, niin hän oli
sairas ja suosikkiensa käsissä.
Tässä keskustelussa oli kuulijoita, ja se kerrottiin kuningattarelle.
Hänen oikeuksiaan tahdottiin rajoittaa, ja se täytyi estää.
Hänen käskystään laati Nils Chesnecopherus kirjoituksen, joka näytti
toteen, että perintöruhtinailla oli oikeus käskeä ritaristoa ja
aatelistoa omissa ruhtinaskunnissaan ratsastamaan heidän lippunsa
alla ja että heidän yleensä oli oltava täysin itsenäisiä kunkin
herttuakunnassaan. Chesnecopherusta käskettiin huolellisesti
kätkemään tämä paperi, kuningatar oli sitä vastedes käyttävä.
Kiihdyksissään siitä, että tahdottiin puuttua hänen oikeuksiinsa,
kertoi kuningatar Kaarle Filipille vääryydestä, joka oli tekeillä, ja
kirjoitti Juhana herttualle, että oli parasta pitää silmänsä auki,
muuten saattoi tapahtua merkillisiä muutoksia herttuakunnissa.
On tuskin luultavaa, että herttua itse kiinnitti huomiota tähän
hyväntahtoiseen neuvoon, mutta hänen ympäristönsä oli heti valmis
toimimaan yhdestä tuumin kuningattaren kanssa.
Onneksi ei Kustaa Aadolf tiennyt tästä mitään. Ja Oxenstjerna,
vakuutettuna siitä, että huolet hälvensi parhaiten työ, kiinnitti
kuninkaan ajattelemaan ja laatimaan uutta valtiopäiväjärjestystä,
joka oli esitettävä säädyille. Sitä paitsi se vaara, joka uhkasi
valtakuntaa ulkoa päin, antoi heille alituiseen aihetta vakaviin
neuvotteluihin.
Aselepo Puolan kanssa oli kulunut loppuun vuoden 1611 alkaessa, ja
sen uudistuminen oli tärkeää. Tämä olikin tapahtunut edellisenä
vuonna, mutta puolalaiset olivat tällä kertaa taipumattomampia
kuin koskaan. Oli selvää, että he tahtoivat syystä tai toisesta
vitkastella. Koko kesän 1616 pelkäsikin Ruotsin rannikko väestö
puolalaisten joukkojen odottamatonta hyökkäystä.
Sitä paitsi lisäsivät yleistä levottomuutta liioitellut kertomukset
puolalaisten suurista varustuksista ja väenpestauksista Preussissa ja
Saksassa.
Kaikki uskoivat näitä huhuja, niin kuningas ja neuvostokin, joka
kauan oli odottanut rajuilman puhkeamista.
Viroon sijoitetuille joukoille lähetettiin pikaviestejä, että
olisivat varuillaan, laivasto laitettiin purjehduskuntoon ja määrätyt
maarykmentit saivat käskyn olla valmiina siltä varalta, että jotakin
odottamatonta tapahtuisi. Vakoojavenheitä lähetettiin, väkeä
nostatettiin ja uusi vero määrättiin.
Kesä ja syksy meni kuitenkin ilman että mitään puolalaista laivastoa
näkyi. Pidettiin varmana, että sitä saatettiin odottaa seuraavana
vuonna, ja Kustaa Aadolf, joka tahtoi olla valmis, päätti kuten
tavallisesti turvautua säätyjen apuun.
Syksyllä 1618 teki hän matkan valtakunnan eteläseutuihin, ja tällä
matkalla ollessaan hän kutsui valtiopäivät Örebrohon heti uuden
vuoden aluksi. Valtiopäivien alkajaisiin saapui hän itse sinne ja
tervehti säätyjä juhlallisin sanoin, vakuuttaen, että tahtoi kaikessa
toimia ainoastaan kansan suostumuksella ja avulla.
Kuninkaan lopetettua puheensa astui esiin valtiokansleri Akseli
Oxenstjerna ja ilmoitti säädyille, että kuningas oli valmistuttanut
uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka hän toivoi pikimmiten tulevan
voimaan, niin että säätyjen kokoukset kävisivät säännöllisemmin kuin
tähän asti. Valtiokansleri toivoi lopuksi, että säädyt vapaasti
antaisivat esityksestä lausuntonsa.
Säätyjen ei tässä kysymyksessä tarvinnut pitkään neuvotella, uusi
valtiopäiväjärjestys hyväksyttiin pian yksimielisesti.
Sen jälkeen kokoonnuttiin uudelleen linnansaliin, ja kuningas esitti
sotakysymyksen. Hän kertoi kuinka tsaarin lähettiläät olivat kaikin
tempuin viivytelleet neuvotteluja ja rauhantekoa. Oli sentähden
pidettävä puoliaan, sillä eihän kukaan ymmärtäväinen ihminen voinut
neuvoa Ruotsia ilman vähintäkään korvausta luovuttamaan Venäjälle
takaisin yhdeksää hyvin linnoitettua kaupunkia alusmaineen.
"Mekö", huudahti kuningas, "jotka ajoimme venäläiset tiehensä
Laatokan tienoilta, nyt päästäisimme heidät porstuaamme, Suomeen ja
Liivinmaalle, vieläpä ainoastaan saadaksemme kolmen tai neljän vuoden
aselevon, sillä eiväthän moskovalaiset ylipäätään kauemmin pysy
rauhassa."
Sitten siirtyi kuningas Puolan asiaan. Katolinen uskonoppi oli
voittamaton este molempien valtakuntain kesken. Aselepoa oli kuningas
käyttänyt vain juonitteluihin Puolaa vastaan, ja oli sentähden mitä
tärkeintä, että etsittiin keinoja, joilla voitiin turvata valtakuntaa
niin epävarmaa ja uskotonta naapuria vastaan.
Seuraavina päivinä tekivät säädyt anomuksensa, joita kaikissa
säädyissä huolellisesti pohdittiin.
Eräänä päivänä kuningas astui odottamatta aateliston kokoushuoneeseen
ja antoi säädylle vakavia lausuntoja ja nuhteita niistä
väkivaltaisuuksista, joita he harjoittivat muita säätyjä vastaan
maaseuduilla.
Eräänä toisena päivänä hän syytti ankarasti porvaristoa, että se oli
itse syypää köyhyyteensä. Sillä, sanoi hän, se ei johtunut, kuten he
väittivät, uudesta kauppasäännöstä, vaan vika oli pormestareissa ja
raadeissa, jotka olivat sallineet luvattomia porvarisoikeuksia ja
laitonta ja vierasta kauppaa, jonka kautta niin kaupungeilta kuin
kruunultakin hupeni asianmukainen vero.
Kaikki tiesivät, vaikkei kukaan puhunut, että suurimmat esteet
järjestetyn hallinnon säännölliselle kululle olivat perinnölliset
läänitykset, varsinkin herttuain. Heidän rahatoimensa oli
täydellisesti erillään muusta valtiotaloudesta, ja kaikki kartanot
herttuakunnissa olivat heidän omien virkamiestensä hallussa.
Erittäinkin oli leskikuningatar osoittautunut omavaltaiseksi ja
taistelunhaluiseksi. Hän oli Kaarle Filipin puolesta muun ohella
vaatinut oikeuden tutkia ja tuomita majesteetinrikokset, jotka oli
tehty herttuakunnassa, ja kun kuningaskunnassa rikokset kuudetta
käskyä vastaan rangaistiin korkeilla sakoilla, tuomittiin niistä
herttuakunnassa leikattaviksi korvat, nenä ja huulet.
Sen nojalla, ettei herttuakuntain aatelisto palvellut kuninkaan, vaan
herttuain lipun alla, selitti kuningatar, ettei tämän aateliston
oikea lääniherra ollut kuningas, vaan herttuat.
Mutta Kustaa Aadolf, joka ankarasti piti kiinni omasta ja maan
ikivanhasta oikeudesta, pani tätä vastaan vastalauseen, vaikkakin
kaikella kunnioituksella kuningatarta kohtaan.
Eräänä päivänä, kun kuningas oli kutsunut yksityiseen neuvotteluun
ei ainoastaan Akseli Oxenstjernan, vaan myös Nils Chesnecopheruksen,
ja oli puhuttu asemasta Puolassa, virkkoi viimeksi mainittu, että
hänellä oli samaisesta kysymyksestä muutamia valaisevia kirjoituksia
huostassaan. Kuningas tahtoi nähdä ne heti, ja muuan palvelija
lähetettiin niitä noutamaan.
Tämä palasi pian, ja Chesnecopherus antoi ne kumartaen kuninkaalle.
Tämän huomio kiintyi heti otsakkeeseen: "Todistuksia
perintöruhtinasten oikeudesta" j.n.e. Hän tunsi käsialan ja luki
kirjoituksen alusta loppuun. Sitten hän ojensi sen Oxenstjernalle,
avasi itse oven ja huusi: "Vahti!"
Chesnecopherus, joka oli jo huomannut erehdyksensä, seisoi kalpeana
ja äänetönnä, kun vahti saapui ja kuninkaan käskystä vei hänet pois.
Kustaa Aadolf käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hän käsitti hyvin,
että hänen äidillään oli osansa kirjoituksen synnyssä. Valtiokansleri
puolestaan vaati ankaraa rangaistusta; tässä oli annettava varoittava
esimerkki.
Kuningatar, jolle oli kerrottu mitä oli tapahtunut, riensi
rukoilemaan uskotun palvelijansa puolesta. Jos mitä vääryyttä oli
tehty, oli vika hänen, hän katsoi olevansa velkapää valvomaan
alaikäisen poikansa oikeutta, ja hänellä oli niin harvoja
palvelijoita, jotka saattoivat häntä neuvoa vaikeissa asioissa.
Kustaa Aadolf vastasi, että hän tahtoi täyttää äitinsä toivomuksia
mikäli voi, mutta tässä asiassa nojasi hän oikeutensa "isänsä
lahjoituksiin ja isänisänsä testamenttiin".
Kristina rouva käsitti nyt, ettei maksanut vaivaa tehdä
vastaväitteitä, hänen täytyi ottaa vahinko takaisin toisella tavoin.
Nyt oli ensi sijassa saatava suosikki vapaaksi. Mutta kun hän niissä
tuumin kääntyi valtiokanslerin puoleen, vastasi tämä, että rikollisen
oli ensin pyydettävä anteeksi kuninkaallisen hovin ollessa läsnä.
Kristina rouva nieli harminsa, ja hänen kanslerinsa täytyi Akseli
Oxenstjernan laatiman konseptin mukaan herttuain läsnäollessa
rukoilla kuninkaalta anteeksi ja luvata, ettei enää koskaan
esiintyisi moisten kirjoitusten laatijana. Täten oli asiasta
toistaiseksi päästy, eivätkä säädyt näyttäneet kärkkäiltä käymään
siihen käsiksi.
Valtiopäiväin lähetessä loppuaan saapui Juhana herttua jotakuinkin
toipuneena pitkällisestä taudistaan. Hän sanoi kahdenkesken olevansa
rahoista sangen ahtaalla, sillä ne vierivät pois läpi sormien.
Sen jälkeen antoi hän kirjeen, jonka oli saanut Puolasta ja jossa
hänelle tarjottiin suuria etuja, jos hän tahtoi liittyä Sigismundin
puolueeseen.
"Jos tahdot, annan mielelläni uuden vakuutuksen", sanoi hän. "Silloin
saavat puolalaiset vastauksen."
Kustaa otti vastaan tarjouksen, ja herttua vakuutti säädyille, että
hän oli uskollisesti pitävä valansa Kustaa Aadolfille ja isänmaalleen.
Sen jälkeen laadittiin säädös, jonka mukaan kukaan ruotsalainen
ei saanut olla yhteydessä Puolan kuninkaan, hänen sukunsa tai
virkamiestensä kanssa. Kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin myös
levittämästä kirjeitä Puolasta ja antamalla majaa sieltä saapuneille
läheteille ja urkkijoille.
Kun säädyt olivat hyväksyneet säädöksen ja juhlallisesti
selittäneet, että jollei Sigismund suostunut kohtuulliseen rauhaan,
oli hänet siihen pakoitettava asevoimin, otettiin käsiteltäväksi
kysymys kuninkaan kruunauksesta. Säädyt pitivät sitä juhlallisena
vastalauseena niihin vaatimuksiin, joita katoliset esittivät Ruotsin
kruunuun nähden, vastalauseena, jonka piti tehdä loppu kaikista
juonitteluista asiain uutta järjestystä vastaan.
Helmikuun 28 päivänä päättyivät valtiopäivät, ja Kustaa Aadolfilla
oli täysi syy olla tyytyväinen. Oli myönnetty suuria varoja ja
erityinen vero hänen kruunajaisiaan varten, jotka oli vietettävä
myöhemmin samana vuonna, ja säädyt olivat luvanneet, että voudit
saivat kolmen kuukauden kuluessa koota kolmannen neljänneksen
Elfsborgin lunnaista.
* * * * *
Maaliskuussa 1617 saapui viesti, että helmikuun 27 päivänä venäläiset
olivat kuin olivatkin vihdoin allekirjoittaneet rauhanehdotuksen.
Ensi töikseen Kustaa Aadolf silloin kirjoitti De la Gardie'lle
vakuuttaen iloaan ja mielihyväänsä onnellisen päätöksen johdosta,
johon vihdoin oli päästy niin monien vastusten jälkeen. Mutta
niinpä olikin sotapäällikkö yhtä suurella taitavuudella johtanut
rauhanneuvotteluja kuin ennen sotaliikkeitä. Kuningas käsitti aivan
hyvin, että ainoastaan kova ahdinko oli saattanut pakoittaa Venäjän
sellaiseen rauhaan kuin nyt oli saatu, mutta hän tiesi myös, että
jollei rauhaa olisi syntynyt, olisi Ruotsin sotajoukko ollut nukassa,
sillä sen elinehdot edellisenä talvena olivat sanomattoman vaikeat.
Stolbovan rauha tietää Ruotsin ylivallan huippukohtaa itäiseen
naapuriin nähden. Tosin ei enää ollut ajattelemistakaan ruotsalaista
ruhtinasta Venäjän valtaistuimella ja Novgorodia Ruotsin
alusvaltiona, mutta Suomi oli saanut sen rajan Venäjää vastaan, mikä
sillä on vielä tänäänkin, ja Inkerinmaa oli voitettu Ruotsin vallan
esimuuriksi. Vironmaa oli yhdistetty Suomeen.
"Toivon Jumalan avulla", virkkoi Kustaa Aadolf, "että venäläisen
on tästedes vaikea hypätä sen puron ylitse." Hän tarkoitti sillä
Itämerta, jonka rannoilta Venäjä oli sulettu pois.
Rajakiveen Salmissa, Laatokan pohjoispuolella, hän piirrätti tämän
kirjoituksen: "Tähän asetti valtakunnan rajan Kustaa Aadolf, Ruotsin
kuningas; Jumalan avulla olkoon hänen työnsä pysyvä."
Stolbovan rauhassa oli Kustaa Aadolf päättänyt toisen isiltäperityn
sotansa ja päättänyt sen niin, että hänen nimensä mainittiin ympäri
Eurooppaa. Mutta Venäjän sodalla oli ollut merkitystä ainoastaan
Ruotsin ja Puolan historiassa; siihen sotaan, joka oli vielä
jäljellä, sisältyi suuri elinkysymys, joka vavistutti koko Eurooppaa.
Oli kysymyksessä paljon enemmän kuin taistelu Kustaa Aadolfin ja
Sigismundin, Ruotsin ja Puolan välillä muutamista Itämeren toisella
puolen olevista maista. Käytiin suurta taistelua katolisuuden ja
protestanttisuuden välillä, vuosisadan suurta taistelua.
10.