Tyttö luki ja vilkaisi sitten arasti isäänsä. "Nyt kai minut
lähetetään pois taas", sanoi hän pilkallisesti.
"Samoin kuin Göteborgista! Ei, nyt minulla on toinen ehdotus. Saat
mennä naimisiin kelloseppäsi kanssa, mutta ainoastaan yhdellä
ehdolla."
"Siihen suostun", huusi tyttö vilkkaasti. "Sillä hänestä minä pidän
enimmän."
"Kuule ensin mitä sinulta vaaditaan. Olen rikas mies, kuten tiedät,
ja minulla on vain yksi lapsi."
"Sen olen sanonut Lars Pedersenille."
"Koko omaisuuteni uhkaa nyt mennä menoaan, mutta sinä voit auttaa
minua säilyttämään sen ja kenties puolella lisäämääkin."
"Mitä minun on tehtävä?" kysyi tyttö innoissaan.
"Ei muuta kuin että joksikin aikaa rupeat kuninkaan
rakastajattareksi."
"Kuninkaan rakastajattareksi!" toisti Margareta pitkäveteisesti.
"Minunhan piti mennä Lars Pedersenin kanssa."
"Yksi ensin, sitten toinen."
Margareta istui tuokion hiljaa miettien. Sitten hän kysyi: "Onko
kuningas nähnyt minut?"
"Sitä en usko. Mutta voin valmistaa sinulle tilaisuuden tavata hänet."
Taaskin hetken hiljaisuus. "Ei", vastasi Margareta pudistaen päätään.
"Se ei käy! Lars Pedersen vaan suuttuisi."
"Saat miettiä huomiseen! Mutta muista, että jollet suostu
ehdotukseeni, saa hän pitää sinut hyvänään, vaikka olet köyhä kuin
kirkon rotta. Vastaisessa tapauksessa odottavat sinua iloiset
päivät ja suuri rikkaus. Saat heti rahaa loistaviin vaatteihin ja
uuden luutun ja saat ottaa opetusta laulussa, jota niin kauan olet
halunnut. Kuten sanottu, huomenna tahdon vastauksen."
Cabeljou poistui, mutta palvelijatar sai käskyn ilmoittaa hänelle
mihin neitsyt ryhtyi.
Seuraavana aamuna kertoi mummo, että neitsyt oli ollut koko illan
tavattoman hiljaa ja tahtonut istua yksin pimeässä. Yhden ainoan
kerran oli kuultu hänen nauravan. Hän oli nukkunut levottomasti
yöllä, mutta ollut varhain jalkeilla ja kysynyt useita kertoja eikö
isä ollut kysynyt häntä.
"Käskekää hänen tulla luokseni", sanoi isä ja avasi sen jälkeen
suuren raudoitetun arkun, josta hän poimi useita kulta- ja
hopearahoja.
Hänen tyttärensä saapui pian, ja hänet nähdessään Cabeljou aikoi
nauraa.
Tyttö punastui helakasti, mutta yhtyi sitten nauruun.
"Kas tässä", sanoi isä viitaten rahoihin. "Riittääkö?"
Tyttö punnitsi niistä muutamia kädellään. "Nyt tahdon tietää, mitä
minun on tehtävä."
"Ensi töiksesi hankittava kaikkea, joka voi kohottaa kauneuttasi, ja
sitten odotettava; ei viivy kauan, ennenkuin kutsun sinua."
Asianmukaisesti varustauduttuaan läksi Cabeljou tyttärensä kanssa
matkalle kesäkuun alussa. Arvon hollantilainen jutteli ystävilleen
ja tuttavilleen, että hänen tyttärensä, tyttö parka, tarvitsi päästä
hieman tuuletteleimaan, ja ainahan hän saattoi löytää jonkun, jonka
huostaan saattoi tytön jättää, itse matkustellessaan maita mantereita.
Nyt oli hän pannut tyttärensä luostariin. Abbedissa ja nunnat
olivat paenneet Pihkovasta, ja Margareta oli luvannut hoitaa kukkia
muutamain luostarin palvelevain siskojen kanssa.
Käärme odotti uhriaan.
* * * * *
Heti ruotsalaisten saavuttua teki venäläinen ratsuväki kaupungista
hyökkäyksen, ja Evert Horn riensi ruotsalaisen ratsuväkiosaston
kanssa heitä vastaan.
Onnettomuudeksi sattui hän olemaan puettu loistavaan pukuun, joka
veti vihollisten huomion häneen, eikä hän välittänyt varoituksista.
Taistelu oli oikeastaan vain pieni kahakka, ja vihollinen ajettiin
pian takaisin ilman merkitsevää mieshukkaa ruotsalaisten puolelta:
ainoastaan kolme miestä jäi taistelutanterelle, mutta niiden joukossa
oli urhoollinen, jalomielinen Evert Horn.
Kustaa Aadolf oli epätoivoissaan. Hän ei ihaillut kaatunutta
ainoastaan sotapäällikkönä, vaan miltei enemmän jalomielisenä,
ihmisystävällisenä miehenä ja vilpittömänä ystävänä. Nyt oli hänen
jatkettava kaatuneen työtä ja kostettava suuri menetys.
Mutta kokemus osoitti pian, että Pihkova oli niin luja linnoitus,
että Kustaa Aadolfin mukanaan tuomat voimat olivat aivan
riittämättömät kaupungin piiritykseen. Lisäksi Pihkova kuului
venäläisten pyhien paikkojen joukkoon; sen pitkien muurien ja
kullattujen kirkontornien yllä pitivät pyhimykset kansan uskon
mukaan suojelevaa kättään, ja niin pyhän paikan suojeleminen oli
venäläisille omantunnon asia. Uskonkiihkolla ja henkeään säästämättä
puolustivat he pyhien asuntoa.
Kuitenkin ryhtyi Kustaa Aadolf piiritykseen. De la Gardie, joka oli
jäänyt Narvaan, saapui lisäjoukkoineen, ja useita leiripaikkoja
valittiin Pihkovan ympäriltä.
Oli havaittu, että puolustuslaitteet eräissä paikoin olivat heikommat
kuin oli alussa luultu, ja taitavain insinöörien, jotka vieraissa
maissa olivat tutkineet eri piiritystapoja ja seuranneet Kustaa
Aadolfia, oli nyt näytettävä tietoaan ja taitoaan noiden kohtain
valtauksessa.
Huhut Ruotsin kuninkaan etenemisestä olivat tehneet tsaarin melkoista
myöntyvämmäksi. Hän ei ainoastaan itse valinnut valtuutettuja,
vaan suostui siihenkin, että vieraat vallat saivat lähettää
rauhanneuvotteluun lähettiläänsä, jotka esiintyisivät sotaakäyvien
valtojen välittäjinä.
Englanti ja Hollanti olivat ennen koettaneet palauttaa rauhaa noille
heidän eduilleen tärkeille kulkuvesille, mutta tsaari oli tähän
asti jättänyt heidän esityksensä ottamatta huomioon. Kongressin oli
kokoonnuttava Novgorodissa. Sen avausaika oli käsissä, ja De la
Gardie'n täytyi lähteä Pihkovasta, etteivät venäläiset saisi syytä
valittaa ruotsalaisten vitkastelua.
Piiritystä jatkettiin hänen lähdettyäänkin, useita luostareita
vallattiin, ja läpi vallitusten ja juoksuhautojen tulivat
ruotsalaiset yhä lähemmäksi kaupungin muureja. Muuriin onnistuttiin
ampumaan useita aukkoja, mutta kun kuningas komensi joukkonsa
rynnäkköön, ajettiin ne suurin tappioin moneen kertaan takaisin.
Sotapäällystö, ennen kaikkia kuningas, käsitti vihdoin, että taistelu
oli turha, ja piirityksestä päätettiin lakata, varsinkin kun
lisääntyvä kivulloisuus sotajoukon keskuudessa ja myöhäinen syksy
teki välttämättömäksi hankkia talvikortteeri joukoille.
Viisi viikkoa oli kuningas viipynyt Pihkovan edustalla. Hän oli
tullut sinne valoisin, hyvin toivein, melkeinpä voitonvarmana, ja
hänen unelmissaan hymyili Ebba Brahe häntä vastaan. Hän, Ebba, oli
hänen voittonsa seppelöivä!
Kuinka toisin kaikki oli käynyt! Pihkova oli valloittamatta, ja hänen
turhat piirityskokeensa olivat maksaneet hänelle Evert Hornin ja
monta muuta urheaa soturia. Mutta hän oli kärsinyt toisenkin tappion,
joka kohotti synkän pilven hänen otsalleen ja oli riistänyt häneltä
jotakin rajattoman kallista: itsekunnioituksen! Hän ei ollut enää
yhtä puhdas sydämeltään kuin ennen; kun hän rukoili, oli synkkä pilvi
hänen ja hänen Jumalansa välillä.
Synti jättää ilkeitä tahroja, ja Kustaa Aadolf tunsi, että se oli
muuttanut hänen elämänsä suunnan. Hän ei ollut enää Ebbansa arvoinen,
Ebban täytyi halveksia häntä, sillä hän oli rikkonut valansa ja
ihastunut kevytmielisen naisen sireenisäveliin. Kuinka tämä olikaan
häntä houkutellut houkuttelemastakin päästyään, ja kuinka hän oli,
unohtaen lupauksensa, unohtaen rakkautensa, vähitellen taipunut,
kunnes vihdoin oli vaipunut naisen syliin! Huumaus oli lyhyt, mutta
herääminen kaikista katkerin mitä hän oli kokenut elämässään.
Epätoivoon hän ei saanut heittäytyä, olivatpa tunnonvaivat kuinka
tuskalliset tahansa, katumukseen sisältyi sovituksen lupaus.
Katumus teki hänet entistä lujemmaksi, ja tästä lähtien hän tahtoi
elää ainoastaan maalleen ja kansalleen ja luottaa itseensä entistä
vähemmän.
Epäonnistunut retki Pihkovaan päätti vuoden sotaretken, ja
Kustaa palasi Narvaan. Parhaansa mukaan koetti hän peitellä
vastoinkäymistään julistuttamalla valtuutettunsa kautta
rauhankongressissa, että ruotsalaiset olivat lakanneet piirityksestä
edistääkseen siten rauhanneuvotteluja.
Nämä jatkuivat tosin, mutta niin äärettömän vitkallisesti, että kului
kolme kuukautta, ennenkuin molemminpuoliset suojeluskirjeet voitiin
vaihtaa.
Edellisellä matkallaan läpi Suomen oli Kustaa Aadolf Turussa
oleskellessaan luvannut tulla sinne takaisin niin pian kuin suinkin,
ja nyt vuoden sotatointen päätyttyä vaati hänen sydämensä häntä
täyttämään lupauksensa.
Jo Narvasta hän lähetti marraskuun 1 päivänä 1615 kaikille maan
säädyille kutsumuksen saapua Helsinkiin keskustellakseen edusmiesten
kanssa "muutamista tärkeistä, meidän ja teidän menestystä koskevista
asioista".
Kamariherra Lauri Sparre lähetettiin edeltä Helsinkiin osa hoviväkeä
mukanaan, ja joulukuun alussa lähti Kustaa Aadolf itse Narvasta vielä
kerran taivaltaakseen pitkän matkan ympäri Suomen lahden. Mutta
matka teki hänelle hyvää. Raittiit tuulet kevensivät hänen raskasta
mieltään. Korkea, sininen taivas herätti hänessä iloista luottamusta,
ja kun tuli yö, näyttivät taivaan kaikki tähtisilmät lempeästi
silmäilevän alas häneen. Hän oli matkalla sorretun kansan luo, joka
tarvitsi apua, ja iloinen varmuus, että Jumala oli valinnut hänet sen
pelastajaksi, täytti hänen mielensä sovituksen tunteella. Tammikuun
lopulla 1616 oli kuningas jo perillä, iloisempana ja tyytyväisempänä
kuin pitkiin aikoihin.
Jo muutamia päiviä ennen oli kuninkaan kutsukirje koonnut Helsinkiin
seuran niin lukuisan ja loistavan, etteivät kaupungin porvarit
Vantaan suulla olleet sellaista elämässään nähneet. Aatelisto oli
saapunut miehissä, ja heihin liittyivät sotapäällystön edustajat.
Pappissäätyä, jota tuli edustaa kahden kapitulinjäsenen ja
kirkkoherran joka kihlakunnasta, johti Suomen iäkäs piispa Eerik
Sorolainen. Kaupungeista oli kutsuttu kustakin pormestari, raatimies
ja porvari, joka kihlakunnasta kaksi talonpoikaa.
Kohta saavuttuaan, tammikuun 22 päivänä, avasi kuningas maapäivät
puheella, jossa mainitsi syyt Venäjän sotaan, ja kuvasi niitä
vaaroja, joita Sigismundin paavilliset vehkeet valtakunnalle
tuottivat. Kaikkien velvollisuus oli yksimielisesti kokoontua
kuninkaansa ympärille, varoa puolalaisten vihamielisiä vehkeitä
ja hengellä ja omaisuudella auttaa kuningasta hänen koettaessaan
palauttaa rauhaa ja parempia oloja.
Sen jälkeen astui esiin sihteeri lukien ne "pykälät", joista kuningas
tahtoi kuulla säätyjen mieltä. Ne koskivat turvallisempaa yhteyttä
Suomen kaupunkien kesken, lujempaa puolustusta Venäjää vastaan, uutta
sotarasitusta maaretkiveron nimellä ja uutta kyytiasetusta Ruotsin
mallin mukaan.
Tähän päättyi säätyjen ensi istunto, ja kunkin säädyn oli erikseen
pohdittava kuninkaan esityksiä.
Kymmenen päivän kuluttua oli työ päättynyt. Päätöksessä ilmeni
mitä suurin luottamus nuoren kuninkaan viisauteen ja terveeseen
arvosteluun. Säädyt lupasivat seista yhtenä miehenä kuninkaan
ja isänmaan puolesta, ja jollei tsaari suostunut kohtuullisiin
rauhanehtoihin, oli Suomen kansa kuninkaansa johdolla uhraava
henkensä ja verensä sotaan venäläisiä vastaan.
Säädyt suostuivat kaikkiin kuninkaan esityksiin, ja samalla
julaistiin Ruotsin valtakunnan kaikille säädyille osoitettu
kirjoitus, jossa ilmoitettiin hyväksytystä sotaverosta ja lausuttiin
toivomus, että Ruotsin asujamet rientäisivät auttamaan epävarmalla
rajalla asuvia veljiään. Mutta lisäksi tehtiin lukuisia valituksia
epäkohdista ja anomuksia niiden korjaamiseksi. Ja maapäiväin
päätyttyä antoi kuningas monia päätöksiä noiden valitusten johdosta.
Vaasalle ja Oululle vakuutettiin yksinoikeus kauppaan Pohjanmaan
rahvaan kesken, länsi-Suomen rahvasta velvoitettiin supistamaan
kaupungille vahingollista purjehdustaan ja talonpojille säädettiin
huojennusta laittomista kyyti- ja muista rasituksista.
Helsingin säätykokous oli siitä merkillinen, että silloin Suomen
säädyt kuninkaansa johdolla olivat koko valtakunnan asiain etupäässä.
Helsingistä Kustaa Aadolf lähti Turkuun, jossa viipyi kolme
kuukautta, käyden sillä välin pikimältään Porinkin seudulla.
Lukemattomat epäkohdat ja valitukset vaativat täällä tarkastusta,
ja miehissä talonpojat käyttivät vanhaa totuttua oikeuttansa päästä
mieskohtaisesti kuninkaansa puheille.
Kaikissa Ruotsista saapuneissa kirjeissä lausuttiin hartaita
toivomuksia, että kuningas pian palaisi. Oxenstjerna kirjoitti,
että hänen majesteettinsa oli välttämättä palattava Ruotsiin,
koska monet asiat vaativat hänen läsnäoloaan. Kuningatar kirjoitti
kaipauksestaan, yksinäisyydessään tarvitsi hän rakasta poikaansa,
johon saattoi nojata. Kaarle Filipiltä tuli iloisen nuorekkaita
kirjeitä. Hän ei voinut käsittää, kuinka veli niin kauan saattoi
viihtyä poissa Tukholmasta. Itse hän oli viettänyt iloisen joulun
ja tanssinut kaikkein kauneimpain neitsytten kanssa. Kätchen kertoi
onnestaan, hän vain ikävöi rakasta veljeään hänkin.
Mutta kukaan ei maininnut _hänestä_ sanaakaan. "Ebba on unohtanut
minut", tuumi Kustaa, "tai hän ei tahdo antaa anteeksi!" Kuinka
tahansa, hänen täytyi lähteä, asiat vaativat, ja yhä suurempi
ikäväkin hänellä oli Ruotsiin.
9.