Kaarle Filipin opettajalla, Niilo Chesnecopheruksella, oli veli,
Juhana, joka oli kuningattaren sihteeri ja valtiattarensa erittäin
suuressa suosiossa; nämä veljekset veivät korkealle rouvalle kaikki
juorut, jotka onnistuivat kuulemaan, ja kohottivat kaikin tavoin
hänen ennestäänkin sangen suurta käsitystään omista ja herttuain
oikeuksista ja vaatimuksista. Ja jokainen, jota kohtaan kuningatar
osoitti luottamusta, joutui heidän vihansa ja kateutensa esineeksi.
Abraham Cabeljou, heidän veroisensa juonittelussa ja liehakoimisessa,
nautti suuressa määrin armollisen rouvan suosiota, eikä ollut
mikään salaisuus, että hän kuningattaren laskuun osteli kankaita
ja mauste-aineita ulkomailta, jotka sitten tullivapaasti tuotiin
johonkin ruhtinaskunnan satamaan, josta ostajat veivät tavarat ympäri
maata.
Kun kuningatar hyötyi suuresti, ei molemmilla veljeksillä ollut
mitään sitä vastaan, mutta kateudessaan he eivät voineet sietää sitä,
että "Stiina rouva" turvautui hollantilaiseen.
Etsivä löytää, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Niilo
Chesnecopheruksella oli käsissään selvät todisteet, että Cabeljou oli
hävyttömästi pettänyt niin kuningasta kuin kuningatartakin.
Veljekset olivat heti valmiit alamaisuudessa antamaan pätevät
kirjalliset todisteet korkealle valtiattarelleen. Hän luki ne
tarkkaavaisesti ja istui kauan ajatuksissaan. Hän tiesi, että niin
toinen kuin toinenkin lähinnä katsoo omaa etuaan ja että tilaisuus
tekee varkaan, mutta kun hän vain sai kohtuullisen voiton, katsoi hän
kernaasti läpi sormien palvelushenkiensä "pikku virheitä". Hän oli jo
kauan ajatellut erästä asiaa, joka hänestä tähän asti oli näyttänyt
mahdottomalta toteuttaa, nyt siihen ikäänkuin lankesi valo, joka ei
suinkaan tullut taivaasta.
"Lähettäkää sana, että Cabeljou saapuu luokseni aamulla varhain",
käski hän.
Veljekset riemuitsivat. He olisivat mielellään tahtoneet olla
keskustelussa näkymättöminä todistajina, mutta kun hollantilainen
saapui, käskettiin hänet kuningattaren kirjoitushuoneeseen, ja sieltä
ei voinut kuulla mitään.
Siinä luulossa, että oli tulossa uusi tilaus, lähestyi hän
sokerinimelästi hymyillen ja mitä livakimmin kumarrellen.
Kuningatar ojensi hänelle paperin. "Lue!" käski hän.
Äsken punakat kasvot kävivät tuhkanharmaiksi ja sitten keltaisiksi.
Hän tarttui tuoliin, ettei kaatuisi.
Kieltäminen, tyhjäksi tekeminen oli turha, todisteissa häntä vastaan
oli hänen omia kirjeitään, hän oli hukassa, auttamattomasti hukassa.
Hän lankesi kuningattaren jalkoihin.
"Armoa, armoa!" ulvoi hän.
"Nouse!"
Hän totteli heti.
"Käsitätte kai, että olette vallassani."
"Armollisin kuningatar!" Hän tahtoi uudestaan langeta maahan.
"Tahdon saada selvän ja suoran vastauksen", huudahti Kristina
kärsimättömästi. "Tiedättekö mitään pelastusta?"
"En mitään!"
"Jos annan tämän paperin kuninkaalle, mitä silloin tapahtuu?"
Mies oli varmaan käsittänyt, että hänen ainoa pelastuksensa oli
antautuminen armoille, sillä hän vastasi epäröimättä: "Kuningas antaa
kuparinmyynnin toisiin käsiin."
"Entä sitten?"
"Arvoni on mennyt, minun täytyy lähteä maasta."
"Vai niin", sanoi Kristina tyytyväisenä ja katseli häntä terävästi,
ilmeisesti iloiten siitä epätoivosta, joka kuvastui hänen
kasvoillaan. "Mitä antaisitte tästä paperista?" kysyi hän sen jälkeen.
Mies vilkaisi häneen. Tarkoittiko hän sitä todella vai ilvehtikö
hän armottomasti uhrinsa kanssa? Ei, hänen katseessaan oli jotakin,
joka sanoi sen olevan totta ja joutuen aivan suunniltaan miekkonen
huudahti: "Kaiken, kaiken mitä minulla on!"
Kuningatar kohotti liinansa kasvoilleen peittääkseen riemunhymyään.
Sitten hän katsoi miestä tuimasti silmiin. "Ajatelkaa tarkoin", sanoi
hän, "onko mitään, jonka tahdotte eroittaa itsellenne?"
"Ei, ei mitään."
Kuningatar vetäisi henkeään. "No, viekää sitten tämä paperi
tyttärellenne!"
"Tyttärelleni?" kysyi mies ihmeissään.
"Olen nähnyt hänet", sanoi Kristina kiireesti. "Hän on kaunis, hyvin
kaunis, ja yhdennäköisyytensä tähden erään toisen henkilön kanssa
sopii hän..."
"Kuninkaan rakastajattareksi", lisäsi Cabeljou.
"Tepä sen sanoitte."
Hollantilainen seisoi allapäin. Hän taisteli nähtävästi kovan
taistelun. Tyttärensä tähden hän oli koonnut rikkauksia, ja monet
kerrat oli hän unelmoinut, että joku ylhäissyntyinen aatelismies
ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Ja nyt, nyt oli hänen myytävä
tyttärensä säilyttääkseen rikkautensa.
"Te epäröitte", virkkoi kuningatar terävästi.
"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan", vastasi Cabeljou syvään huoaten.
"Onko minun tuotava hänet tänne?"
"Ei, ei suinkaan, he eivät saa edes täällä Ruotsissa tutustua
toisiinsa."
Kristina puhui niin tuimasti kuin olisi pelännyt, että ihmiset
kenties epäilevät häntä osalliseksi tähän juttuun.
"Kuten teidän majesteettinne käskee, ilmoitan tyttärelleni."
"Epäilettekö, ettei hän olisi valmis?"
"Sanon hänelle mistä on kysymys."
"Toimikaa kuten hyväksi näette. Minä säilytän paperin, tiedätte,
milloin sen saatte."
Hollantilaisen poistuttua oli kuningatar hyvin kiihtynyt, hän
ei voinut salata itseltään, että oli tehnyt häpeällisen teon,
mutta hän lohduttautui sillä, että se koitui maan ja kuninkaan
parhaaksi. Olihan sitä paitsi hyvin tavallista, että kuninkailla
oli rakastajattaria, ja jos Kustaa Aadolf oli tähän asti ollut itse
siveyden esikuva, niin hänen hairahtumisensa siveyden tieltä oli sitä
oivallisempi keino hänen vieraannuttamisekseen Ebba Brahesta.
Siitä päivästä lähtien armollinen rouva käyttäytyi aivan toisin
tavoin hovineitiään kohtaan. Hän puhui tämän kanssa Kustaa
Aadolfista, sanoi tälle, kuinka vähän saattoi luottaa niin nuoreen
herraan, ja pyysi, ettei rakas Ebba kiintyisi niin syvästi häneen,
ettei voisi kestää surua hylätyksi jouduttuaan.
Nuoren neidin mielessä oli hyvä annos ylpeyttä. Hän kuuli kaikkien
sanovan, että oli liian halpa kuninkaan puolisoksi. Hänen oma
isänsäkin kehoitti heittämään pois sellaiset turhat ajatukset. Mitä
häväistyksiä hän olikaan jo kokenut Kustaa Aadolfin tähden? Hän
myönsi mielessään, että hän rakasti Kustaata, joka oli niin kaunis ja
uljas... ja rakasti niin hellästi häntä! Mutta kuningatar oli hirveä.
Hän vapisi kuullessaan tämän äänenkin, ja mieluummin hän tahtoi
olla iät kaiket kuningasta näkemättä kuin joutua pakostakin olemaan
alituiseen hänen äitinsä parissa.
* * * * *
Sellainen oli asema. Mutta kuninkaan huomion vetivät samaan aikaan
puoleensa tärkeät asiat. Evert Hornilta saapui kirjeitä, joissa
selitettiin, että venäläisistä saattoi päästä rauhaan ainoastaan
voittamalla heidät miekalla.
"Silloin pysyn lujana päätöksessäni lähteä sinne", puuskahti Kustaa
Aadolf. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että lujan Pinkovan
valloitus murtaisi tsaarin mahdin, ja sitä juuri kuningas tarkoitti.
Kesäkuun lopulla 1615 saattoi laivasto valmistua lähtemään merille
sotaretkelle määrättyjen joukkojen keralla.
Mutta ensin oli vietettävä Kätchenin häät.
Ei ollut niin helppo saada kaikkea kuntoon, kun rahanpuute oli
suuri. Mutta Kustaa Aadolf ei tahtonut tietää mistään esteistä. Hän
luovutti omat talouskalunsa käytettäviksi, ja menoihin kannettiin
lain myöntämää hääveroa osaksi tavaroissa, osaksi rahassa. Niinpä
Tukholman porvaristo pani 50 lästiä olutta, Vesteråsista tuli 12
lästiä, Arbogasta 8 ja niin edelleen.
Juhlallisuudet kestivät viikon, ja kovasti vieraita silloin
kestitettiin, koska Tukholmassa tuli suuri puute elintarpeista ja
porvarit valittivat, ettei saanut ostaa ainoaakaan tuoretta silakkaa.
Vastanaineet asettuivat asumaan Vesteråsin linnaan ja elivät alussa
anteliaasti ja vierasvaraisesti.
Tähän aikaan oli kuningas monta kertaa nähnyt Ebba Brahen itkettynein
kasvoin, vieläpä omin korvinkin kuullut kuningattaren tiuskivan
hänelle.
Katarina prinsessa oli sanonut hänelle, ettei nyt enää ollut ketään,
joka olisi tyttö rukkaa suojellut. Sentähden hän neuvoi veljeään
lähettämään Ebban leskikuningatar Katarinan luo, joka varmaankin
ottaisi hänet avosylin vastaan.
Kuningas puhui tästä Magnus kreivin kanssa, ja tämä suostui heti.
Tyttärensä maineen tähden hän ei ollut ottanut tätä luoksensa
kotiin. Hän nimittäin pelkäsi, että alettaisiin sanoa hänen olevan
karkoitettu hovista.
Ennenkuin hääjuhlallisuudet vielä olivat lopussa, riistäytyi kuningas
omaistensa syleilystä ja riensi sinne, mihin velvollisuus kutsui.
Häntä seurasi Jaakko De la Gardie monien muiden herrojen keralla.
Kahden viikon purjehduksen jälkeen saapui laivasto kesäkuun 28
päivänä Narvaan, ja tuskin kolmea viikkoa myöhemmin seisoi Kustaa
Aadolf valiosotajoukon kera Pihkovan muurien edustalla.
Tätä rikasta ja suurehkoa kaupunkia ympäröivät muurit, vallihaudat
ja tornit. Kaupungissa ei ollut vähempää kuin 46 luostaria, joiden
huiput kohosivat muurien ylitse.
Pieni joki juoksi länttä kohden läpi kaupungin Velikään, ja
kulmauksessa, joka sinne muodostui, sijaitsi linna.
Kaupunkia puolustamassa oli noin 1,500 porvaria ja suunnilleen sama
määrä sotaväkeä. Kaupungissa vallitsivat taudit ja nälänhätä, sillä
ruotsalaiset lotjat sulkivat tuonnin Peipuksen yli, ja ne virrat,
jotka toiselta puolen laskevat järveen, olivat tulvillaan, niin että
tuonti maanteitse oli mahdoton.
Heinäkuun 30 päivänä leiriytyi Kustaa Aadolf Pihkovan edustalle,
ja Cabeljou, joka "sattumalta" oli Narvassa kuninkaan saapuessa ja
sitten seurasi häntä Pihkovaan, neuvoi hänelle asunnon, jonka luuli
sopivan hänen majesteetilleen.
Se oli Peipuksen rannalla sijaitseva luostarirakennus, jota ympäröi
mitä ihastuttavin puutarha. Se oli täynnä kukkien tuoksua ja lintujen
laulua, ja aaltojen loiske itse kasteli nurmikenttiä.
Kuningas ihastui paikan kauneuteen ja huudahti: "Tämä on paratiisi ja
toivoakseni ilman käärmettä."
Mutta oli käärmekin.
Kuningattaren luota lähdettyään oli Abraham Cabeljou heti mennyt
kotiin tyttärensä luo.
Yksin ollessaan täytyi hänen melkein karjua raivosta ajatellessaan
mitä oli tehtävä ja kirota omaa arkuuttaan. Mutta sitä ei voinut
mitenkään välttää, kuningatar oli säälimätön, ja uhri oli
toimitettava.
Vanha palvelijatar, joka avasi oven Margaretan huoneeseen, kuiskasi,
että neitsyt nukkui.
"Onko hän sairas?" kysyi isä pelästyneenä.
Ei, mutta tyttö oli vihoissaan, kun ei päässyt ulos aamupäivällä.
Sitä paitsi jätettiin isälle kirje, joka oli osoitettu tyttärelle,
mutta jonka isä epäröimättä avasi.
Kirje oli nuorelta mieheltä, joka oli äsken päässyt kellosepäksi
ja joka pyysi ja rukoili häntä kanssaan karkaamaan; heti naimisiin
mentyään palaisivat he pyytämään isältä anteeksi.
Herra Cabeljou otti taskustaan erään toisen kirjeen ja vertasi
molempain kirjeiden käsialoja, mutta eivät ne näyttäneet olevan
samasta kädestä. Tässä toisessa pyydettiin vain, että hän tulisi
tanssiaisiin samana yönä.
Isä kätki kirjeet ja meni tyttärensä luo. Siellä oli kaikki huiskin
haiskin, ja tytär itse makasi lattialla vaipuneena syvään uneen.
Isän synkät kasvot kirkastuivat. Tyttö oli tosiaankin säteilevän
kaunis, isän mielestä kauniimpi kuin Ebba Brahe, sillä tyttären
aistilliset piirteet vaikuttivat häneen miellyttävästi.
"Margareta!" huusi hän.
Tytär avasi silmänsä ja nousi istualleen. "Mistä on kysymys?" kysyi
hän nyreästi.
"Nouse, tahdon puhua kanssasi."
Margareta totteli ja asettautui ristissä käsivarsin hänen eteensä.
"Sanos minulle suoraan, montako sulhasta sinulla on?"
Tytön silmät suurenivat, mutta hän vastasi sitten epäröimättä:
"Ainoastaan yksi, sillä muita en ota lukuun."
"Luuletko myös saavasi suostumukseni?"
"En, sen olen jo sanonutkin hänelle."
"No, mitä aiotte tehdä?"
"En tiedä vielä mitä hän keksinee."