"Antaisin paljon, jos voisin. Mutta hän on oikeassa, he ovat
toisiinsa."
"Ulkonäöltään", riensi Akseli herra lisäämään. "Mutta toinen on kaino
kukka, jota uskaltaa lähestyä tuskin ajatuksissaan, toinen uhkea
ruusu, joka ei ketään karkoita luotaan."
"Hän tahtoo uskotella meille, että on päässyt kaunottaren suosioon",
huudahti Åke Tott.
"Kenties ei se olisi ollut mahdotonta", virkkoi Akseli Banér
teennäisellä häveliäisyydellä. "Mutta häntä vartioi lohikäärme."
"Hänen isänsäkö?" kysyi kuningas nauraen.
"Sanotaan, että isä on pidättänyt itselleen oikeuden naittaa tai
oikeammin myydä hänet enimmän tarjoavalle."
"Hyi, hyi, luulet hänestä pahempaa kuin minä! Mitä tuohon
näköisyyteen tulee, en usko sen olevan kovin silmiinpistävä."
"Jos teidän majesteettinne käskee, tuo Abraham herra tyttärensä
tänne", tokaisi Åke herra pahankurisesti nauraen.
"Todistuksena siitä, että näköisyys tosiaankin on hämmästyttävä,
tahdon vain mainita, että eräänä päivänä vähän ennen hänen
majesteettinsa kuningattaren lähtöä Gefleen käskettiin Abraham hänen
puheilleen. Neiti Ebba Brahe sattui tulemaan ovessa häntä vastaan,
ja hän, Abraham on itse kertonut, että hän aivan ällistyi neidin
nähdessään, luullen tätä omaksi tyttärekseen."
"Yksi asia ainakin on varma", vastasi Kustaa Aadolf, "se, ettei minua
näköisyys pettäisi."
Samassa ilmoitettiin valtiokansleri, ja nuori kuningas unohti pian
keveän keskustelun syventyäkseen kokonaan vakaviin ja raskaihin
hallintoasioihin.
Tähän aikaan suunnitteli tuskin kahdenkymmenen vuotias kuningas
sotasääntöjään ja neuvotteli jokaisesta kohdasta valtiokanslerin
kanssa, joka avoimesti ilmaisi moitteensa, milloin oli jotakin, mitä
hän ei hyväksynyt. Näiden molempien kesken ei ollut koskaan kysymystä
siitä, kuka oli oikeassa, vaan ainoastaan siitä, mikä oli parasta.
Suurin huoli heillä oli siitä, miten selviydyttäisiin Venäjän sodan
tuottamista vaikeuksista. Kuningas eläytyi yhä enemmän siihen
ajatukseen, että hänen oli itsensä lähdettävä mukaan. Tässä oli
Oxenstjerna kuitenkin eri mieltä ja koetti alituiseen osoittaa niitä
vaaroja, jotka siitä koituisivat, ja teki kaikkensa saadakseen
kuninkaan siitä luopumaan.
Kaiken kiireen lomassa nuorelle kuninkaalle jäi sentään aikaa
kirjoittaa silloin tällöin hellä kirje valitulleen, ja parhaallaan
tapaamme hänet sellaisessa puuhassa. Hän tahtoo lähettää sen Ebballe
sopivan uudenvuodenlahjan keralla ja tuumii juuri kenelle uskoisi
tärkeän lähettämistehtävänsä, kun kamaripalvelija ilmoittaa erään
nuoren talonpojan, joka hartaasti on pyrkinyt kuninkaan puheille.
"Tulkoon sisään", vastasi Kustaa Aadolf, mutta miehen nähtyään lisäsi
hän vilkkaasti: "Missä olemme tavanneet toisemme ennen?"
"Vittsjön taistelun jälkeen!"
"Amuletti!" huudahti kuningas hypähtäen pystyyn. "Nyt tunnen sinut,
tuletko perimään siitä maksua?"
"Saamani sormus riittää."
"Sano sitten heti asiasi!"
"Tulin pyrkimään kuninkaan palvelukseen."
"Siihen pääset, henkisotilaakseni. Nimesi!"
"Lassi Antinpoika."
"Suomalainen?"
"Niin!"
Kuningas avasi oven viereiseen huoneeseen, jossa oli useita hänen
palvelijoitaan, ja puhui sinne: "Tämä Lassi Antinpoika, joka on
henkisotilaani, saakoon ilmoittautumatta tulla huoneeseeni, vaikkapa
keskellä yötäkin. Oletko saanut sellaisen palkinnon kuin tahdot?"
lisäsi Kustaa Aadolf sulkien oven.
Uusi henkisotilas suuteli kuninkaan kättä. "Tahdon olla uskollinen
elämässä ja kuolemassa!" sanoi hän liikutettuna. "Mikset ole tullut
ennen?"
"Jalkani täytyi ensin parantua!"
"Ja tyttö?"
"Hän on nyt vaimoni ja on mennyt Suomeen, äitini luo." Hän kääntyi
lähteäkseen.
"Odotahan, tahdon heti uskoa sinulle mitä tärkeimmän salaisen
tehtävän", sanoi kuningas. "Saadaan nähdä, suoritatko sen
tyytyväisyydekseni."
Ja niin sai henkisotilas pienen lähetyksen, joka oli niin lähellä
kuninkaan sydäntä, ja Lassi Antinpoika lähti samana iltana ripeällä
ratsulla taipaleelle Gefleen.
Mutta viestit Venäjältä kävivät yhä hälyttävämmiksi. Kerrottiin
hädästä ja kurjuudesta ja samalla salajuonista, kavaluudesta ja
välinpitämättömyydestä.
Kuningas antoi kirjeet Oxenstjernalle, ja yksin tämä neuvokas mieskin
joutui ymmälle aseman johdosta. "De la Gardie on suuri sotaherra",
sanoi hän, "mutta mikään järjestäjä hän ei ole."
Kuningas oli kauan vaiti, mutta eräänä päivänä, kun Oxenstjerna
tapansa mukaan saapui neuvotteluun, hämmästytti häntä luja
päättäväisyyden ilme, joka kuvastui kuninkaan kasvoilla. Ja melkein
samassa hän huudahti: "Päätökseni on tehty, matkustan Venäjälle. Kuka
on läheisempi järjestämään Ruotsin asioita kuin Ruotsin kuningas?
Herran käsi on minut siksi korottanut, voin siis toivoa hänen apuaan.
Teitä huolestuttavat vaarat, jotka uhkaavat, mutta vaaroja on
kaikkialla. Eikö Herra voi minua suojella niin siellä kuin täälläkin,
ja millainen on luottamukseni Herraan, jos arasta pelosta lyön
laimin, mikä on kuninkaallinen velvollisuuteni? Tunnen syvemmin kuin
koskaan, että sinne käy tieni, eikä mikään maailmassa voi minua estää
sitä kulkemasta."
Hänen silmänsä salamoivat, niissä oli jotakin, joka todisti päätöksen
järkähtämättömyyttä, ja Oxenstjerna nyökäytti päätänsä sanoen:
"Tapahtukoon, herra kuningas, kuten tahdot!" Siitä päivin oli
asia ratkaistu. Neuvoteltiin vain, kuinka kaikki parhaiten
järjestettäisiin.
Valtiopäivät oli kutsuttu koolle tammikuun 14 päiväksi 1614, jolloin
säädyille oli esitettävä tärkeitä asioita.
Vähän ennen kuninkaan lähtöä Örebrohon palasi henkisotilas Geflestä
ja antoi huolellisesti käärityn kirjeen herralleen.
Tämä otti sen ääneensä tykyttävin sydämin; päällekirjoituksesta hän
tunsi Ebbansa käsialan.
Kirje sisälsi uudenvuoden-onnentoivotuksen kuninkaalle ja monet
kiitokset uudenvuodenlahjasta. Sitten Ebba pyysi, ettei hänen
majesteettinsa enää puhuisi leskikuningattarelle eikä pyytäisi
hyväksymistä heidän rakkaudelleen; se ei auttaisi mitään,
katkeroittaisi vain yhä enemmän kuningattaren mieltä ja tuottaisi
onnettomuutta hänelle itselleen.
Kustaa Aadolf vastasi heti vakuuttaen muuttumatonta rakkauttaan;
kunhan vain Ebba olisi kärsivällinen, niin lopulta kuningatarkin
taipuisi. Hänen uskollisuuteensa ja lujuuteensa sai aina luottaa,
ja hän pyysi Ebbaa antamaan hänelle vakuutuksen uskollisesta
vastarakkaudesta, se lohduttaisi häntä palavassa kaipauksessaan.
Kirje päättyi kuten tavallisesti moniin onnentoivotuksiin, ja alla
oli Kustaan ja Ebban yhteenkiedotut nimikirjaimet.
Mutta tuskin oli tämä sydämenasia toimitettu, kun jo valtiotoimet
alkoivat.
Jo joulukuussa oli kuningas kirjoittanut veljelleen, että tämä voi
tulla Turkuun ja siellä odottaa avovettä.
Valtiopäiväin alettua sai kuningas säätyjen lupauksen
välttämättömästä avusta Venäjän sodassa, jollei tsaari taipunut
korvaamaan niitä suuria uhrauksia, jotka Ruotsi oli tehnyt. Mutta
kun Kustaa selitti, että hänen aikomuksensa oli itse lähteä
sotaan, silloin tekivät niin säädyt kuin kuningatarkin pontevia
vastaväitteitä. Kuningas vastasi, ettei kenenkään tarvinnut pelätä,
että hän saattaisi valtakunnan vaaraan varomattomuudellaan. Hän oli
siksi ijäkäs, että osasi avoimin silmin katsoa eteensä.
Kuningatar muutti takaisin Tukholmaan ja Kustaa Aadolf sai suureksi
ilokseen nähdä jälleen rakkaan Ebbansa, mutta tätä vartioitiin niin
ankarasti, että oli mahdotonta päästä kahdenkeskiseen keskusteluun.
Katse, kädenpuristus vain, enempää ei nuori kuningas toistaiseksi
uskaltanut.
Oli tuleva aika, jolloin hän koko maailman nähden sai sanoa
valittuaan omakseen, eikä siihen kestänyt kauan, siitä oli hän
lujasti vakuutettu.
Erohetki oli käsissä. Kuningatar oli epätoivoinen, mutta sittenkin
hän muisti lähettää pois kauniin hovineitsyensä.
Kuningas ei saanut sanoa hänelle jäähyväisiä. Mutta viime hetkessä
hän kirjoitti Ebballeen, ettei tämä koskaan saanut epäillä hänen
rakkauttaan, vaikkei hän monilta tehtäviltään saisikaan aikaa
kirjoittaa. Kun he eivät nyt pitkiin aikoihin saisi nähdä toisiaan,
lähetti hän pienen kukan, jolle saksalaiset ovat antaneet nimen
"Vergiss mein nicht", ja pyysi, että Ebba ottaisi tämän ujon muiston
vastaan yhtä sulalla sydämellä kuin sen oli lähettänyt "nuorukainen,
joka toivottaa teille monta tuhatta hyvää yötä ja pysyy teille
uskollisena aina kuolemaan saakka."
Lassi Antinpoika vei tämänkin kirjeen. Kaikissa salaisissa tehtävissä
kuningas kääntyi nyt hänen puoleensa.
Juhana Kasimiria, joka kuninkaalta oli pyytänyt Kätchenin kättä, oli
kuningas pyytänyt odottamaan valtiopäiväin lausuntoa. Kreivi oli
saapunut Örebron valtiopäiville ja saanut vastauksen, ettei hän ennen
voinut saada prinsessan kättä, ennenkuin oli esittänyt takeet, että
hänen tuleva puolisonsa saisi kohtuullisen eläkeveron ja huomenlahjan.
Tämän vastauksen saatuaan matkusti Juhana herra Saksaan, ensin
kirjoitettuaan prinsessalle ja vakuutettuaan, ettei hän kauan
viipyisi poissa.
Kuningas lähti pohjoista kohden toivoen Merenkurkun yli pääsevänsä
Suomeen. Mutta kaikki, jotka oli lähetetty tiedustelemaan edeltäpäin,
saapuivat ilmoittaen, ettei jää kantanut yli Pohjanlahden. Kuninkaan
täytyi sentähden matkustaa pitkää kiertotietä Tornion kautta.
Antero Soop matkusti edeltä hoviväen kanssa ja hankki yöpaikat;
kuningas seurasi verkkaan jäljestä.
Hernösandissa kohtasivat kuninkaalliset veljekset toisensa. Kaarle
Filip oli kasvanut suureksi ja vahvaksi, hän oli mielellään tahtonut
käydä kahakoihin, sanoi hän, mutta valtuutetut olivat arkoja hänestä,
ikäänkuin hän olisi ollut mikäkin tyttö.
Kuningas iloitsi hänen raikkaasta ja reippaasta ulkonäöstään ja antoi
hänen tehtäväkseen edustaa Tukholmassa hänen persoonaansa. Prinssi
oli iloinnut mielessään siitä, että saisi kääntyä kuninkaan mukaan,
ja hänen oli ilmeisesti sangen vaikea taivaltaa yksin kotiin.
Luulajasta jatkui matka lisätyllä vauhdilla, kuningas tahtoi pian
matkustaa joka päivä kolmisen peninkulmaa ja yhtä pitkältä öin. "Se
on välttämätöntä", kirjoitti hän voudeille, "sillä matka on pitkä, ja
aikamme käy muuten lyhyeksi."
Ei ollut niinkään helppo täyttää hänen toivomuksiaan, sillä hänellä
oli seurueessaan enemmän kuin kaksisataa henkeä. Kuitenkin tekivät
voudit kaikkensa kuningasta tyydyttääkseen. Hyviä ratsuja hankittiin
kaikkiin kyydinvaihtopaikkoihin, ja jo maaliskuun 19 päivänä tuskin
kaksi viikkoa Luulajasta lähdön jälkeen saavuttiin Hämeenlinnaan.
Siellä yhdyttiin Evert Horniin, joka seurasi mukana Turkuun.
Häneltä sai kuningas tietoja vihollisten asemasta. Laatokan
linnoitusta piirittivät venäläiset, Novgorodia vastaan marssi
venäläinen kenraali Trubetzkoj, ja eräässä vallituksessa Staraja
Kussan lähistöllä väijyi 2,000 venäläistä, joita Saksin herttua
Julius turhaan piiritti.
Novgorodissa oli sellainen elintarpeiden puute, että täytyi ampua
hevoset. Sentähden vallitsi kaupungin asujanten keskuudessa suuri
tyytymättömyys.
Ne eivät olleet mitään hyviä enteitä. Neuvottelujen jälkeen
päätettiin, että Evert Horn matkustaisi Novgorodiin neuvottelemaan
De la Gardie'n kanssa niistä sotaliikkeistä, joihin lähinnä oli
ryhdyttävä. Lisäksi oli hänen vietävä Jaakko herralle vakuutus, että
kuningas heti odotettujen elintarpeiden saavuttua tulisi apuun.
Evert herra matkusti, ja kuningas, joka jo matkalla oli saanut
jokseenkin selvän käsityksen maan tilasta, sanoi tahtovansa viipyä
Turussa muutamia viikkoja.
Heti kun tuli tunnetuksi, että kuningas oli kaupungissa, riensi
maalaiskansaa kaikilta tahoilta valittamaan hätäänsä ja anomaan
lievennystä rasituksiin. Valitukset koskivat enimmäkseen laittomasti
riistettyjä veroja ja pakkokestityksiä. Voudit ja tuomarit kutsuttiin
puheille, monet valitukset ratkaistiin heti, toiset jätettiin
tarkemmin tutkittaviksi.
Kun maassa ei ollut kouluja köyhille lapsille, määräsi kuningas
sellaisia perustettavaksi.
Tavattomalla kärsivällisyydellä kuunteli Kustaa Aadolf kaikkia
valituksia ja tutki niitä ja sai viidessä viikossa monet asiat uuteen
järjestykseen. Ja kun kuningas vihdoin lähti Turusta, seurasivat
häntä suuret väkijoukot, jotka itkien ja siunaillen tahtoivat nähdä
edes vilahduksen hänestä, jota he sanoivat "Jumalan lähettämäksi".
Matkaa jatkettiin itään, ja kun kuningas oli luvannut muutamia päiviä
vierailla rikkaan herrasmiehen Arvi Tönnenpojan luona, hän lähti
tämän Pernajassa omistamaan Tyysterinkylän kartanoon. Täältä meni hän
Narvaan, jonne saapui kesäkuun 16 päivänä.
Hänen tarkoituksensa oli ollut sen lisäväen kanssa, jonka hänen
käskyjensä mukaan oli pitänyt kokoontua sinne talven aikaan, lähteä
heti De la Gardie'n avuksi, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ja
harmikseen ei ollut vielä saapunut Ruotsista ainoaakaan lippukuntaa.
Ei ollut vielä hankittu niitä varastojakaan, jotka tarvittiin
odotetun lisäväen ylläpitoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaminen,
ja odottaessa oli huolehdittava muona- ja ampumavarojen ja rehun
hankinnasta.
Tämä oli kuitenkin niin vaikeaa ja vei niin paljon aikaa, että
kuningas vasta elokuun lopulla pääsi lähtemään sotakentälle.
Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle vieras, ja kun sanottiin nimi:
"Kenraaliluutnantti Kaarle Gyllenhjelm!" hypähti Kustaa pystyyn ja
riensi häntä vastaan. He vaipuivat pitkään, sydämelliseen syleilyyn.
"Kuninkaani!"
"Veljeni!"
Kuinka paljon sanoivatkaan nämä sanat!
Kustaa Aadolf asetti hänet viereensä istumaan. "Tarvitsen oikein
tarkoin katsella ja tunnustella rakkaita kasvojasi", sanoi hän
liikutettuna. "Kaksin kerroin rakkaita, sillä ne muistuttavat
isästämme."
Gyllenhjelm kumarsi, ja pari petollista kyyneltä vierähti hänen
poskilleen. "Pitkä vankeus on tehnyt minut hentomieliseksi", virkkoi
hän hämillään.
Muutamin sanoin hän kertoi miten vihdoinkin oli päässyt Puolan
vankeudesta.
"Kuningas puhui usein sinusta", sanoi Kustaa Aadolf, "ja kun silloin
eräs ylhäissyntyinen neitsyt eräänä päivänä puhui hyvin lämpimästi
vangitusta sankarista, antoi hän neitsyelle sormuksen toimitettavaksi
sinulle palattuasi, 'joka ei tapahtune minun eläessäni', lisäsi rakas
vainaja."
Gyllenhjelm oli liian liikutettu voidakseen puhua asiasta ja kysyi
eikö hän saisi ottaa osaa alkaneeseen sotaan.
"Minun on sääli hylätä ensimäinen pyyntösi", vastasi Kustaa Aadolf.
"Mutta sinun täytyy lähteä viemään viestiä valtiokanslerille,
ja sitten on tahtoni, että jäät Ruotsiin ja lepäilet. Tulevasta
toiminnastasi saamme sitten puhua Tukholmassa."
"Minä tahtoisin mielelläni käydä De la Gardie'n luona."
"Mikäs estää, matkusta hänen luokseen; meidän kesken sanoen, hän on
liian vitkallinen liikkeissään; sen olen sanonut Evert Hornillekin,
mutta hän ihailee niin sotapäällikköä, ettei näe hänessä mitään
vajavaisuuksia."
Kustaa keskeytti ja pani punastuen kätensä Gyllenhjelmin olalle. "Et
suinkaan käytä väärin suoruuttani?" sanoi hän melkein heltyneenä.
Samassa aukeni ovi, ja muuan upseeri astui ilmoittautumatta sisään:
"Tärkeitä viestejä sotanäyttämöltä", huudahti hän ja ojensi
pikaviestin sisältävän kirjeen.
Kustaa avasi sen nopeasti. Silmäys, ja hän huudahti salamoivin
silmin: "De la Gardie on voittanut tärkeän voiton Branitzin ja
Staraja Russan luona; Cobron ja Mönichhofen ovat ajaneet 8,000
venäläistä pakosalle ja valloittaneet molemmat vallitukset. Ja minä
kun syytin häntä! Nyt on Novgorod pelastettu!" Nuori sankari mittaili
huonetta pitkin askelin.
"Minä olen kuin vanha sotaratsu", sanoi Gyllenhjelm. "Kun sotatorvi
soi, halajaa mieleni taistelukentälle."
"Mutta sitä et saa tehdä, sinun täytyy levätä ja koota voimia.
Tiedän tuskin, saatko käydä De la Gardie'ta tervehtimässäkään; mutta
en tahdo rikkoa lupaustani, matkusta lähettiläänäni, vie hänelle
kiitokseni ja sano, että kuningas ei tule olemaan kiittämätön."
Gyllenhjelm matkusti, hän sai luvan viipyä vain kaksi päivää De la
Gardie'n luona, sitten oli hänen palattava Narvaan noutamaan kirjeitä
ja viestejä, jotka oli vietävä Ruotsiin.
Samaan aikaan oli kuningas antanut Evert Hornille käskyn käydä
Augdovia piirittämään; siinä oli käytettävä suomalaista ja
ruotsalaista sotaväkeä, ja ne joukot, jotka olivat sijoitetut
Narvaan, lähetettiin heti sotanäyttämölle. Niiden, joita odotettiin
Ruotsista, piti tulla perästä.
Mutta Kustaa ei puhunut kenellekään siitä, ettei hän suinkaan aikonut
kauempaa olla toimettomana katselijana. Nuori veri paloi halusta
taistojen tuoksinaan ja vihollisia voittamaan.
Sentähden olivat hänen tunteensa sangen sekavat, kun eräänä päivänä
valtiokansleri seisoi äkkiarvaamatta hänen edessään.
"Voinko uskoa silmiäni?" huudahti hän syleillen ystäväänsä. "Sinä
täällä, Oxenstjerna! Mikä tuuli on puhaltanut sinut yli Itämeren?"
"Teidän majesteettinne tietää, että minä rakastan leutoja tuulia",
vastasi valtiokansleri. "Sellaisella tuulella olen keinunut
tänne tuoden kuninkaalleni rakkaimmat terveiset hänen äidiltään,
sisariltaan ja sukulaisiltaan ja lopuksi koko kansalta, joka hätäilee
rakastetun kuninkaansa hengen tähden ja minun kauttani rukoilee, että
tahtoisi viipymättä palata."
Kuninkaan kasvoille kohosi heleä puna, ja hän vastasi tukahutetusta
harmista väräjävällä äänellä:
"Onko Ruotsissa ehditty unohtaa, että elämä ja kuolema on Herran
kädessä, ja ettei meillä ole oikeutta ajatella itseämme sinä hetkenä,
jona täytämme velvollisuutemme. En ole tähän asti pannut enkä
vastakaan pane suotta henkeäni alttiiksi, mutta en myös aio arkana
jänistää, missä minun rohkeuteni voi muita kehoittaa seuraamaan.
Kaikista vähimmän olisin odottanut sellaista viestiä sinulta,
Oxenstjerna!" -- Ja nuori kuningas kääntyi harmistuneena pois.
"Tulinen vaasalaisveri!" virkkoi valtiokansleri myhäillen. "Se
unohtaa, että koko valtakunnan onni ja onnettomuus on riippuvainen
kuninkaan elämästä!"
"Vaikkapa voisinkin myöntää sen", puuttui Kustaa jälleen innokkaasti
puheeseen, "vaikkapa olisin määrätty korkeimpaan maan päällä, Jumalan
soturiksi, etkö luule, että hänen kätensä suojelee maata ja kansaa.
Panen kaiken luottamukseni häneen ja toivon, että tekin tahtoisitte
tehdä samoin."
"Sellaista ajatustapaa en voi vastustaa", vastasi Oxenstjerna. "Ja
tahdon tarkalleen viedä teidän majesteettinne tervehdyksen perille."
"Toivon, että myönnät minun olevan oikeassa."
"Ainoastaan erikoistapauksiin katsoen. Jumala ei ole suotta suonut
meille arvostelukykyä ja ymmärrystä; meidän on sitä käytettävä."
"Ainoa tuulenpuuska, pienin seikka saattaa tehdä tyhjäksi
viisaimmatkin laskelmat."
"Totta kyllä, mutta siitä huolimatta saattaa ymmärrys usein viedä
hyviin tuloksiin."
"Oikein!" sanoi Kustaa tarttuen hänen käteensä. "Sinä olet minun
ymmärrykseni, minun ajatukseni, en voisi selviytyä asioista ilman
sinua, olen ainoastaan sytyttävä tuli."
"Ja minä jäähdyttävä elementti, totta tosiaan luulen, että muuten
leimahtaisimme liekkeinä ilmaan."
Molemmat nauroivat, ja keskustelu sai toisen käänteen. Tukholmaan
oli perustettu hovioikeus, ja kuningas tahtoi sellaisen Turkuunkin.
"Siellä on annettava kuninkaantuomioita ja jaettava oikeutta niin
köyhille kuin rikkaillekin", sanoi kuningas innokkaasti. "Jos
tuomarit tuomitsevat kuninkaan tai kenen muun mielinouteiksi, on
heitä ankarasti rangaistava muille varoittavaksi esimerkiksi."
Kaarle Gyllenhjelm saapui pian, ja kuningas uskoi molemmat ystävänsä
toistensa huostaan. Hän aivan kiirehti heidän kotimatkaansa, sillä
hän tahtoi saada vapaat kädet.
Vihdoinkin olivat he poissa, ja kuningas lähti viipymättä Augdovia
piirittävän joukon luo, iloisena kuin koulupoika, joka on päässyt
kurittajansa käsistä.
Hänen saapumistaan tervehti riemulla niin päällystö kuin
miehistökin. Ei ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja ystävällinen
esiintymisensä, vaan kenties vielä enemmän hänen huolenpitonsa ja
osanottonsa kaikkia kohtaan voitti heti kaikki sydämet puolelleen.
Evert Hornin seuraamana meni hän leiriin, keskusteli sotamiesten
kanssa ja tiedusteli heidän olojaan. Hän käsitti liian selvään, että
nämä suomalaiset ja ruotsalaiset soturit kärsivät miltei nälänhätää
ja ryhtyi heti mitä pontevimpiin toimiin elintarpeiden hankkimiseksi.
Hankkijat onnistuivat hyvin, ja kun he parin päivän kuluttua
palasivat leiriin, toivat he suuret joukot härkiä, lehmiä, lampaita
ja sikoja. Heitä tervehdittiin hurraahuudoin, ja siitä hetkestä
olivat sotamiehet valmiit tekemään mitä tahansa kuninkaan puolesta.
Siihen aikaan saapuivat Cobron ja Mönichhofen joukkoineen, ja
piiritys alkoi. Linnoitusta puolustettiin urhoollisesti. Toisessa
rynnäkössä kaatui Mönichhofen, mutta vihollinen laski aseensa, ja
Augdov oli ruotsalaisten vallassa.
Kustaa Aadolf, joka suurella miehuudella oli ottanut osaa taisteluun,
oli iloinen ja onnellinen. Tällä valloituksella oli hän turvannut
etelärajan raakalaisvihollisiaan vastaan.
Ja syyskuun 11 päivänä palasi kuningas Narvaan.
Täältä kirjoitti hän Ebballeen ja valitti "että hänen niin monia
kuukausia oli täytynyt olla poissa rakkaimpansa seurasta voimatta
edes kirjoittaa hänelle. Kun nyt tuli tilaisuus, ei hänen sydämensä
saisi lepoa, jos hän löisi sen laimin. Erittäinkin hän kiitti Jumalaa
siitä, että hänen oli suotu voittaa vihollisensa."
Vuoden sotaretki oli lopussa, varastot olivat tyhjennetyt, ja
syyssateet olivat tehneet tiet aivan mahdottomiksi kulkea.
Kuningas päätti sentähden lähteä kotiin, ja De la Gardie, joka
itsepintaisesti oli pyytänyt lomaa, sai luvan tulla mukaan. Evert
Horn sai sillaikaa hoitaa armeijan ylintä päällikkyyttä.
Herttua Julius sai vartavasten pyynnöstään tulla mukaan Ruotsiin.
Matka suunnattiin Rääveliin ja sieltä meritse Ahvenanmaan saariston
kautta Tukholmaan.
Pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ilmaisi kuningas sydänsurunsa
samanikäiselle sukulaiselleen, ja Julius herttua tarjoutui käyttämään
kaiken vaikutusvaltansa taivuttaakseen leskikuningattaren suostumaan
kuninkaan hartaimpaan toivomukseen.
Heidän saapuessaan Tukholmaan oli siellä ilo suuri, ja vastaan
rientänyt kansanjoukko tervehti häntä riemuiten.
Kuningatar otti rakkaan poikansa vastaan koko hovinsa ollessa läsnä,
sulki hänet syliinsä ja sanoi, että koska äidinrakkaus oli korkein ja
pyhin kaikista tunteista, oli Kustaan se aarre asetettava yli kaiken
maailmassa.
Kustaa Aadolf vastasi, että hän toivoi voivansa elää niin, että
ansaitsi tämän rakkauden. Sen jälkeen kääntyi hän tervehtien
läsnäoleviin.
_Hän_, Ebba, seisoi allapäin eikä rohjennut kohottaa katsettaan,
mutta Kustaan sanat, niin yksinkertaiset kuin ne olivatkin, ajoivat
punan hänen poskilleen. Kuinka hän oli kaunis, ja kuinka Kustaa
rakasti häntä!
Rukoileva katse leskikuningattareen... mutta tämän katse oli ankara
ja kylmä. Kuninkaan oli vaikea malttaa mieltään ja hän poistui
huoneesta jokseenkin nopeasti.
Kristina rouvan silmät leimahtivat. Jollei poika voinut päästä tuosta
tuhmasta rakkaudesta, keksi hän kyllä apukeinot!
Hänen vielä miettiessään, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, pyysi
Julius hänen majesteetiltaan yksityistä keskustelua. Kuningatar
väänteli vihoissaan käsiään, kun kuuli, että asiana oli puhuminen
kuninkaan hellän rakkauden puolesta.
Kristina hillitsi kuitenkin kiihtymyksensä ja vastasi ainoastaan
toivovansa, että he molemmat tutkisivat sydäntään. Jos he vielä
muutamain vuosien kuluttua tunsivat samoja tunteita toisiaan kohtaan,
pitäisi hän heidän rakkauttaan Jumalalle otollisena ja katsoisi
olevansa velvollinen suostumaan.
Tämä viesti vietiin kuninkaalle, joka oli ilosta poissa suunniltaan
ja lahjoitti herttualle kultaketjun.
Samaan aikaan nousi hovipiireihin näkyviin uusi tähti, jota tähän
asti oli ihailtu vain loitolta. Se oli Jaakko De la Gardie, joka
kuninkaan mukana oli saapunut Venäjältä. Hänen nimellään oli
kaiku, johon ei mitään toista nimeä voinut verrata, ja Tukholmaan
saavuttuaan joutui hän yleisen ihailun esineeksi, ja ihailevia
tunteita herätti suuresti hänen kaunis, miehekäs ulkonäkönsäkin.
Vaikka hän oli vain kahdeksankolmatta vuotias, oli hänen elämänsä
ollut mainehikkaampi kuin monen muun.
Hän kävi ainoastaan parisen kertaa kuningattaren hovissa, ja vaikka
kaikkien silmät olivat ihaillen suunnatut häneen, ei hän saanut Ebba
Brahesta käännetyksi silmiään. Hän puhutteli neitsyttä, ja tämän ujo
käytös miellytti häntä rajattomasti. Mutta koko maailma tiesi, että
kaunista neitiä rakasti itse kuningas, ja oman sydämenrauhansa tähden
päätti sotamarsalkka vetäytyä pois näkyviltä Ennen pitkää lähtikin
hän Tukholmasta veljensä luo ja päätti jäädä sinne, kunnes palaisi
Venäjälle.
Jo Narvassa kuningas oli saanut tiedon, että Juhana Kasimir oli
palannut Ruotsiin ja kohdannut prinsessan Nyköpingissä, ja heti
kotiin palattuaan antoi Kustaa Aadolf valtiokansleri Magnus Brahen
ja Juhana Skytten tehtäväksi neuvotella Pfalzin lähettilästen kanssa
naimaehdoista.
Tällöin kävi selville, että Juhana Kasimirin omaisuus oli sangen
mitätön, ja että morsiamen huomenlahja supistui viiteen tuhanteen
guldeniin.
Yleensä oltiin sitä mieltä, että prinsessa olisi voinut tehdä paljon
paremmat naimiskaupat. Mutta hän itse halusi lujasti mennä kreivin
puolisoksi.
Mitä Kustaa Aadolfiin tuli, saattoi hän kaikista vähimmän nyt
kieltää rakkaalta Kätcheniltään mitään. Hänen oma sydämensä kärsi
niin suuresti siitä, ettei koskaan saanut vaihtaa sydämellistä
sanaa rakastettunsa kanssa, ettei koskaan saanut kuulla nimeään
rakastavilta huulilta! Hän oli Ebban lähellä, ja kuitenkin oli aivan
kuin kuilu heidän välillään.
Saman kuilun partaalle ei hän tahtonut saattaa rakasta sisartaan. Hän
antoi suostumuksensa avioliittoon ja piti jo kiirettä, että häät pian
joutuisivat.
"Tahdon tanssia häissäsi, Kätchen, ennenkuin lähden Venäjän sotaan",
sanoi hän ja suuteli sisartaan.
8.