On vanha totuus, että yksi huoli vetää useampia mukanaan. Suuresta
itäisestä naapurimaasta saapui lakkaamatta huolestuttavia uutisia.
Selvisi pian, etteivät venäläiset aikoneet tosissaan tehdä Kaarle
Filipistä tsaaria, ja melkeinpä vain näön vuoksi nuori prinssi jäi
vielä toistaiseksi Viipuriin. Hän oli kuin kotkanpoika häkissä, hänen
ympärillään raivosi sota, mutta hän ei saanut ottaa siihen osaa;
kuinka kovin hän nakuttikaan kullattua häkkiään, ulos ei hän päässyt.
Hän sai onnittelukirjeitä ja valloitti venäläisiä lippuja. Mutta hän
ei ollut mukana, kun ne otettiin, ja Vaasojen toiminnanhaluiselle
suvun nuorelle vesalle ei se sentähden merkinnyt mitään.
Serkku, Saksin herttua Julius, oli piirittänyt Augdovia, mutta hänet
oli lyöty ja ajettu matkoihinsa. Miksei Kaarle Filip saanut olla
mukana? Syyksi sanottiin, että äskenpestattua sotaväkeä oli vaikea
pitää aisoissaan ja puhuttiin kapinoimisesta. _Hän_ olisi kyllä
pitänyt ne koossa ja palauttanut jokaisen täyttämään velvollisuutensa.
Kolmentoista vuotias prinssi paloi halusta näyttää kuntoaan, ja
jollei olisi ollut epämiehekästä, olisi hän itkenyt harmista. Nyt
puristi hän vain kätensä nyrkkiin ja sanoi: "Odottakaahan, vielä
minäkin kerran täytän kuusitoista vuotta!"
* * * * *
Kenties hänestä ei olisi valta ollut niin kadehdittava, jos hän olisi
voinut nähdä yhdeksäntoista vuotiaan veljensä, joka parhaan ystävänsä
ja uskottunsa rinnalla istui kumartuneena yli kirjeen, joka oli hänen
edessään pöydällä.
Kirje, joka oli De la Gardiel'ta, sisälsi ensin selonteon sodasta.
Monet venäläiset puolueet taistelivat keskenään vallasta, eikä
saattanut ajatella rauhaa muuten kuin miekka kädessä. Kasakkaparvet
kihisivät kaikkialla tehden tuhojaan, ja ryöväriliitot lisääntyivät
pelottavasti.
Sotaväelle saatiin palkka ainoastaan valamalla kirkonkelloja
ja metallipatoja, ja hätä ja kurjuus oli suurempi kuin kukaan
saattoi ajatella. Edelleen kerrottiin kirjeessä, ettei Puola enää
tahtonut jatkaa sotaa Venäjää vastaan yksikseen, vaan ehdotti De la
Gardie'lle, että Ruotsi ja Puola yhtyisivät yhteistä vihollista,
venäläisiä vastaan.
Ehdotuksen oli tehnyt puolalainen päällikkö Gonsefski, mutta
Sigismund oli tehnyt toisen: hän oli kehoittanut De la Gardie'ta
luopumaan Kustaa Aadolfista.
Sotapäällikkö oli lähettänyt molemmat kirjeet omansa keralla. Hän
vakuutti kuninkaalle uskollisuuttaan, mutta kun hän ei katsonut
saaneensa riittävää korvausta palveluksistaan, pyysi hän lupaa palata
kotiin.
"Hän saa aluksi tyytyä lupauksiin", sanoi Akseli Oxenstjerna.
"Luulen, ettei hänen eronsa ole niin vakavasti tarkoitettu."
Kuningas antoi heti vastauksen: hän oli palkitseva sotapäällikön niin
hyvin kuin valtion varat myönsivät, ja vakuutti, ettei ollut koskaan
epäillyt hänen uskollisuuttaan. Lopuksi pyydettiin sotapäällikköä
ainoastaan äärimäisessä hätätilassa tekemään mitään sopimuksia
puolalaisten kenraalien kanssa.
"Nyt on meille kaikista tärkein kysymys mistä saamme rahaa muonaan
ja vaatetukseen", sanoi kuningas. "On selvää, ettei nykyinen aselepo
kestä kauan."
"Sitä en usko minäkään, mutta meidän täytyy sen kestäessä saada
vangit vaihdetuksi."
"Kaarle Gyllenhjelm ennen kaikkia", puuskahti Kustaa innokkaasti.
"Ajatelkaas, mitä hän on kärsinyt meidän tähtemme!"
"Tahdon tehdä kaiken mitä puolestani voin."
Tähän aikaan varsinkin hollantilainen Abraham Cabeljou auttoi
hallitusta sotatarpeiden hankinnassa. Tämä oli 1609 muuttanut
äskenperustettuun Göteborgiin ja saanut paljon kannatusta Kaarle
IX:ltä, joka muun ohella oli hänelle uskonut uuden kaupungin katujen
järjestämisen, vastuunalaisen tehtävän, jonka hän suoritti kuninkaan
tyytyväisyydeksi.
Hänen mukanaan tai hänen toimestaan muutti suuri joukko
hollantilaisia maahan. Nämä, jotka olivat tunnetut
ammattivireydestään, levittivät työtaitoa eri ammattien ohella ja
nauttivat sentähden erinäisiä etuja.
Abraham Cabeljou oli oikeastaan kauppamies, hänellä oli useita
laivoja, ja hän vei ulkomaille paljon ruotsalaista kuparia. Tämä
kauppa oli silloin jonkun aikaa kuulunut kruunun suurimpiin
tulolähteihin, ja Cabeljou joutui sentähden usein tekemisiin
Kustaa Aadolfin kanssa, varsinkin siksi, että hän oli osoittanut
suurta kykyä hankkiessaan itselleen ulkomaisia hopearahoja.
Olihan sitouduttu maksamaan Elfsborgin lunnaat hopeataalareissa,
ja tanskalaiset pitivät lujasti kiinni ehdoista. Sotatarpeita
hankittaessa oli hän myös oivallinen välittäjä. Tiedettiin kyllä,
että hän siinä katsoi omaa parastaan, mutta niinhän jokainen olisi
tehnyt, ja hänen vaatimuksensa olivat kohtuullisemmat kuin oli
odotettu.
Mies oli pitkäkasvuinen, mutta hänellä oli tavattoman notkea selkä,
pienet, läpitunkevat silmät ja otsa, joka todisti hyvää ymmärrystä.
Ja hän oli erinomaisella täsmällisyydellä toimittanut kuninkaan
ensimäiset suuremmat tilaukset.
Kun hänet kutsuttiin puheille uudestaan, sitoutui hän uudet tilaukset
toimittamaan melkein minä päivänä tahansa, ja parasta kenties oli,
että hän määräsi maksuehdot kuninkaalle niin edullisiksi kuin suinkin.
Hänen mentyään sanoi Kustaa Aadolf: "Merkillistä! Minulla on syytä
olla mieheen täysin tyytyväinen, mutta kuitenkin tunnen hänen
läsnäollessaan tympeyttä, jota en voi selittää."
"Hänellä kuuluu olevan ihastuttava tytär", huomautti Åke Tott. "Mutta
sydämeni on onneksi varattu valkean vihoja vastaan."
"Olen nähnyt hänet", puuttui herra Akseli Banér puheeseen, "ja
niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, uskallan väittää, että häntä
ulkomuotoon nähden voi verrata kauneista kauneimpaankin."
"Ketä tarkoitat?" kysyi kuningas käyden tarkkaavaiseksi.
"Ketäs muuta kuin Magnus kreivin jaloa tytärtä."
"Ei ole ketään, jota voisi verrata häneen", puuskahti kuningas
innoissaan.
"Pyydän anteeksi, mutta teidän majesteettinne arvostelee -- niin,
uskallan sanoa -- niinkuin sokea värejä."