Kustaa Aadolfia ei lainkaan miellyttänyt De la Gardie'n ehdotus, että
Kaarle Filip asetettaisiin Venäjän suuriruhtinaaksi.
Mutta ylpeä sotaherra, joka ei tahtonut nähdä työnsä raukeavan
tyhjiin ja jonka miekka oli nuorelle ruhtinaalle raivannut tien
valtaistuimelle, oli niin vakuutettu siitä, että mairitteleva tarjous
otettaisiin vastaan, että hän Kaarle Filipin nimessä otti vastaan
valloitettujen seutujen uskollisuudenlupauksen ja kirjoitti kirjeen
toisensa jälkeen kehoittaen herttuaa tulemaan.
Matkalla Vadstenasta Tukholmaan vastasi kuningas erääseen De la
Gardie'n kirjeeseen, "että hän hyvin tiesi mitä väkeä venäläiset
olivat ja että ollessaan heidän kanssaan rauhassa ja sovinnossakin
täytyi aina toisen silmän tähystellä sotatoimia ja nähdä heissä
vihollisensa". Kuningattaren ja hänen veljensä toivomuksesta oli nyt
kuitenkin päätetty niin, että herttua matkustaisi sinne.
Tukholmassa otti Kaarle Filip Kustaa kuninkaan suostumuksella vastaan
venäläisien lähetystön. Herttua lupasi heille, että helmikuussa
tulisi Viipuriin Ruotsin valtuutettujen kanssa ja silloin ottaisi
vastaan korkean arvonsa.
Kaarle Filip oli ihastunut. Nyt ei voitu enää tehdä esteitä hänen
matkalleen; hän oli itse luvannut tulla ja hänen täytyi pysyä
ruhtinaallisessa sanassaan.
Ensiksi oli kuitenkin lähdettävä toisaalle. Kuningatar oli
terveydellisistä syistä jäänyt Vadstenaan ja kirjoittanut nuorimmalle
pojalleen ja tyttärelleen, että he tulisivat sinne ja toisivat ne
hovinaiset, jotka eivät olleet mukana.
Ei tarvinne sanoa, että Kustaa paloi halusta nähdä jälleen sydämensä
valittua. Mutta hovinaisten oli kuningattaren ollessa poissa
noudatettava samoja ankaria tapoja kuin ennenkin, ja näiden tapojen
loukkaamisen katsoi nuori ruhtinas voivan vahingoittaa rakastetun
hyvää mainetta.
Tapansa mukaan turvautui hän "rakkaaseen Katiinsa"; hän yksin saattoi
auttaa.
"Tiedän vain yhden keinon", vastasi Kätchen. "Kutsun tänä iltana
hovineitsyet luokseni, ja sinä tulet silloin sattumalta, sillä mitään
kahdenkeskisiä kohtauksia en uskalla järjestää."
"Siihen tyydynkin, saanhan silloin ainakin ilon nähdä häntä", vastasi
nuori ruhtinas palaten kirjoitushuoneeseensa, jossa sihteerit ja
muutamat kauppamiehet olivat ahkerassa työssä. He laativat sääntöjä
erinäisille yhtiöille, joiden Kupari-, Rauta-, Puu-, Kauppa- ja
Eteläkomppaniain nimellä piti kaupata kotimaan tuotteita ulkomaille.
Kustaa Aadolf edisti erityisellä innolla kauppaa ja elinkeinoja, ja
tässä kuten kaikessa valtiokansleri auttoi häntä.
Työhön painauduttuaan häipyivät kaikki muut ajatukset hänen
mielestään. Mutta parhaillaan laskiessaan mitä voittoja kruunu näistä
komppanioista niittäisi, välähti muisto hänen sielussaan. Hän vaikeni
yhtäkkiä, katsoi kelloon ja sanoi: "Olemme tehneet työtä yli ajan,
tarvitsemme kaikki jotakin virkistystä. Huomenna jatkamme kuparista."
* * * * *
Sillaikaa oli pieni parvi nuoria neitsyitä kokoontunut prinsessan
luo, ajan tavan mukaan käsitöineen, vaikkapa vain näön vuoksi.
Loruttiin ja naurettiin oikein sydämen pohjasta ja välittämättä
prinsessan läsnäolosta; hän oli tuttavallisissa suhteissa kaikkiin,
vaikka hän vähän otti osaa, enimmäkseen vain kuunteli heidän
loruiluaan. Kuitenkin oli hän vapauttaakseen heidät kaikesta
väkinäisyydestä, jättänyt heidät tuokioksi yksin.
Hän palasi takaisin keskellä iloisinta hälinää. "Minulle tulee
mieluinen vieras", sanoi hän. "Kuningas on juuri ilmoittanut
saapumisestaan."
"Tuleeko hän tänne?" kysäisi Margareta Brahe vilkkaasti.
"Aion ehdottaa, että hän jäisi tuokioksi istumaan tänne seuraamme."
"Kuinka hauskaa!" huusivat kaikki, paitsi kainoa Ebbaa, joka
punastuen peitti kasvonsa liinaansa.
Kaikki olivat hiljaa tuokion. Kuului tutut askelet, ja kuningas astui
sisään.
Hän tervehti ensin prinsessaa ja sitten hovineitoja ja ojensi
heille kätensä vuoronperään, viimeksi sille, joka oli lähinnä hänen
sydäntään.
Sitten istuutui hän prinsessan viereen ja koetti aloittaa keskustelua
neitsytten kanssa, mutta se ei tahtonut onnistua. Kaikki vastailivat
vain yksikantaan, yksinpä hilpeä Margaretakin.
"Tämä ei käy laatuun", huudahti kuningas iloisesti. "Olemme kaikki
nuoria, ja jollemme tahdo tanssia, niin ainakin voimme leikkiä jonkun
joululeikin, joka tekee lopun ujostelusta; ehdottakaa joku sellainen,
Margareta neiti."
"Kosintaleikki", huudahti neitsyt ajattelemattomasti.
Se synnytti yleisen naurun, johon kuningaskin otti osaa. "Ehdotan,
että lopetamme sillä", sanoi hän. "Mutta on myös toinen leikki, jossa
kaksitellen mennään eri huoneeseen ja muut sillaikaa sepittävät
arvoituksen, joka näiden kahden on arvattava. Tulkaa, Margareta
neiti, koettakaamme."
Hän tarjosi hänelle käsivartensa ja vei viereiseen huoneeseen, jonka
huolellisesti sulki. Muutamain minuuttien ajan vaihtoivat he iloisia
sukkeluuksia, ja kun heitä pyydettiin tulemaan takaisin, tuumivat he
nauraen, että arvoitus oli keksitty aivan liian pian.
Se arvattiin helposti, ja nyt vei kuningas ulos Ebba neidin (n:o 2).
Hän kertoi tälle terveisiä Axel Banérilta eikä sanonut pitävänsä
ketään upseereistaan yhtä suuressa arvossa.
"Onnittelen neitsyttä, joka on voittanut hänen rakkautensa. Hän
nostaa parhaan arvan avioliittoarpajaisissa", sanoi hän.
Hän puhui vielä, kun ovi avautui. Neitsyen ei ollut tarvinnut vastata
mitään, mutta palatessaan hänen kasvonsa säteilivät sellaista iloa,
että kaikki ihmettelivät mitä kuningas oli mahtanut sanoa.
Arvoitus arvattiin yhtä helposti kuin edelliselläkin kerralla, ja
Kustaa huudahti:
"Kaikkia hyviä asioita on kolme, minun täytyy vielä kerran koettaa
onneani. Ebba neiti, tahdotteko nyt tulla kanssani?"
Tämän hän oli sanonut omalle Ebballeen ja vei hänet mukanaan luoden
sisareensa merkitsevän katseen.
Ovi sulettiin, ja Kustaa työnsi hiljaa pienen salvan eteen. "Näetkös,
armas, keksin keinon sulkeakseni sinut kenenkään näkemättä syliini!"
Ja hän teki sen myrskyisellä ilolla.
"Teidän korkeutenne tekee minut onnettomaksi", kuiskasi Ebba.
"Ajatelkaas, jos joku tulisi."
"Huomenna puhun isällesi ja luultavasti matkustan sen jälkeen
Vadstenaan ilmoittamaan kuningattarelle."
"Älkää tehkö sitä", pyysi Ebba. "Nyt ne tulevat!"
"Anna minun suudella!"
"Teette väärin pyytäessänne; mitä sanottaisiin jos..."
Kustaa vetäisi nopeasti salvan ovelta. "En pyydä sitä ennenkuin saan
oikeuden vaatia", vastasi hän. "Pyydän sinua vain muistamaan yhden
asian, sen, etten koskaan herkeä rakastamasta sinua."
Ebba seisoi kainona ja allapäin. Silloin aukeni ovi, arvoitus
sanottiin ja arvattiin.
Iloinen mieliala säilyi lopun iltaa. Mutta kun nuori parvi oli
poissa, sanoi Kätchen: "Sinä olet rohkea, Kustaa!"
"Sotamiehen täytyy olla", vastasi kuningas, "varsinkin kun on kysymys
sellaisesta valloituksesta."
"Ebba on hyvin kaino."
"Niin on liljakin, mutta se aukenee vähitellen päivän suuteluun."
"Ja tavattoman hiljainen, paitsi ikäistensä seurassa."
"Hänen sydämensä rikkaat aarteet ovat vielä kätkössä, rakkaus on
tuova ne päivänvaloon."
"Rakkaus voi myös olla sokea", ajatteli Kätchen. "Mutta jos sanoisin
sen, ei hän uskoisi minua."
Kustaa suuteli sisartaan, toivotti hyvää yötä ja lähti.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Magnus kreivi kuninkaan luo.
Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi sitten muitta mutkitta asiansa.
Vanha herra oli kuin ukkosen iskemä. Vaikka hänelle olisi tarjottu
Novgorodin suuriruhtinuus tai tähti pudonnut alas taivaalta, ei
hän olisi voinut kovemmin hämmästyä. Hänen tyttärensä Ruotsin
kuningattareksi!
Kustaa näki hänen kummastuksensa ja sanoi tyynnytellen: "Menneinä
aikoina ei ollut tavatonta, että kuningas valitsi morsiamensa
jostakin korkeasta aatelissuvusta, ja niin juuri aion tehdä minäkin."
"Suurivaltaisin, armollisin kuningas", huudahti kreivi, joka
vihdoin oli saanut kielensä irroilleen ja seisoi kumarrellen
kuninkaan edessä. "Seison kuin salaman lyömänä ja sen leimauksen
typerryttämänä! Sellaisesta onnesta en ole voinut uneksiakaan, ja --
ja jolleivät niin monet tärkeät seikat pakoittaisi minua sanomaan ei,
antaisin nöyrimmällä kiitollisuudella suostumukseni."
Kuninkaan otsa synkistyi. "Mistä esteistä puhutte?" kysyi hän.
"Mitä ensiksikin leskikuningatar sanoo?"
"Hänestä minä vastaan."
"Toiseksi valtiokansleri?"
"Hän tahtoo onneani."
"Hän sanoo, että teidän majesteettinne täytyy uhrautua, kun on
kysymys isänmaan parhaasta."
"Minä todistan hänelle, että ne ovat läheisessä yhteydessä keskenään."
Magnus kreivi kumarsi syvään, mutta ei tehnyt enää vastaväitteitä.
"Kenties", sanoi Kustaa, "olisi minun pitänyt ensin raivata esteet,
ennenkuin käännyin teidän puoleenne."
"Teidän majesteettinne ei ole vielä koskaan epäonnistunut vaikeuksia
voittaessaan", virkkoi hovimies mielistellen.
"Toivon, että nytkin käy niin, mutta antaa asian kuitenkin jäädä
meidän kesken, Magnus kreivi; sanon teille sitten milloin oikea hetki
on käsissä."
"Ja tyttäreni?"
"Jää toivoakseni sinne missä on."
"Sitä minäkin toivon mitä hartaimmin, mutta ajattelin, pelkäsin..."
"Minä ilmoitan kuningattarelle!"
"Sallikaa minun alamaisimmasti esittää, eikö olisi viisaampaa...
varovaisempaa tarkoitan, jos hänen majesteettinsa kuningatar ei
tietäisi niin mitään..."
Kuninkaan oli vaikea pysyä vakavana. "Se saa riippua asianhaaroista",
vastasi hän.
Kreivi poistui tuhansin anteeksipyynnöin ja mitä syvimmin kumarruksin.
"Kuningatar tahtoo minun onneani, sentähden täytyy hänen taipua",
ajatteli Kustaa; hän ei vielä täysin tuntenut tämän äidin sydämen
syvyyttä.
Kaksi päivää myöhemmin matkustivat Maria Elisabet ja hänen veljensä
palvelusväen kera Vadstenaan.
Kuningas ja Katarina prinsessa olivat nykyään ainoat kuninkaalliset
henkilöt Tukholmassa ja molemmat viihtyivät erittäin hyvin toistensa
seurassa. Kustaa vietti usein iltansa Katin seurassa ja perehdytti
tämän päiväjärjestyksessä oleviin kysymyksiin. Prinsessan viisaat
huomautukset ja vastaukset osoittivat, että hän saattoi olla mukana
tärkeissäkin asioissa.
"Kuinka se mies on onnellinen, joka kerran voi sanoa sinua
puolisokseen", sanoi Kustaa usein hänelle.
Valtiokansleri kiinnitti tähän aikaan nuorta kuningasta sangen
moniin asioihin. Kustaa I:n vanhentuneet sotasäännöt oli uusittava
ajanmukaisemmiksi, ja siinä oli suuret neuvottelut asiantuntijain
kanssa. Mutta vieläkin enemmän puuhaa oli, nyt tanskalaisista päästyä
rauhaan, raha-asioiden, kaupan, elinkeinojen, virkamiesolojen ja
merenkulun järjestämisessä, sillä ne kaikki olivat melkein pelkkänä
sekamelskana. Työ olisi ollut liian suuri yksin tarmokkaalle
valtiokanslerillekin, jollei Kustaa Aadolf olisi seissyt hänen
rinnallaan, kiinnittäen tarkkaavaisuutensa kaikkeen ja palaen samaa
yleisen hyvän harrastusta, kuin mikä elähytti hänen ystäväänsä
ja neuvonantajaansa. Kuningas oli vielä oppilas, mutta sellainen
oppilas, joka oli pian kohoava opettajansa rinnalle.
Mikään aine ei jäänyt koskettelematta heidän neuvotteluissaan,
ja tähän aikaan perustettiin se luottamussuhde, joka oli kantava
hedelmiä tuleville aikakausille.
Alituisena puheenaineena olivat suhteet Venäjään. Kuningas ei
ollut tyytyväinen De la Gardie'een, joka hänestä menetteli liian
omavaltaisesti. "Luulen tosin", lisäsi hän hymyillen, "että hän
ajattelee samoin minusta, sentähden tuskin voinemme nuhdella
toisiamme mistään."
Helmikuu oli kulunut loppuun, mutta Kaarle Filip ei ollut vielä
suoriutunut matkalle. Venäläiset lähettiläät kävivät alituiseen
kuninkaan kimppuun, ja kirjeissään pyysi hän kuningatarta
kiirehtimään lähtöä, jotta vältettäisiin vaarat, jotka muuten
uhkasivat. Sota Venäjän kanssa olisi alku, sitten sekautuisi Puola
asiaan ja kenties houkuttelisi vieraatkin vallat mukaan kahakkaan.
Huhtikuun 21 päivänä 1613 kirjoitti kuningas vielä kerran äidilleen:
"Venäläiset lähettiläät käyvät joka päivä niin kimppuuni, ettemme
pian tiedä mitä vastata heille, vaan pyydämme sentähden hartaimmasti,
että teidän majesteettinne laittaisi pian matkavarustukset valmiiksi."
Kaarle Filip kiirehti vähintään yhtä suurella innolla lähtöään.
Valmistukset veivät kuitenkin niin paljon aikaa, että herttuan
selitettiin vasta kesäkuussa olevan valmis lähtemään.
Viisi kruunun laivaa odotti liehuvin lipuin Tukholman satamassa.
Valtamarski Akseli Ryning, herttuan oma marsalkka Mathias Soop ja
muutamat muut aatelismiehet olivat seurueena.
Surusta tyrskyen näki kuningatar poikansa astuvan laivaan, ja tämän,
joka säteili ilosta, oli vaikea antaa kasvoilleen samaa sävyä kuin
oli äidin kasvoilla.
Laivat laskettivat purjetuuleen ja häipyivät pian näkyvistä. Sureva
äiti jäi Tukholmaan, eikä aikonutkaan palata Vadstenaan, josta sanoi
saaneensa kyllikseen.
Kuningas ei ollut useihin kuukausiin uskaltanut lähettää riviäkään
rakastetulleen. Kirje saattoi joutua vääriin käsiin, eikä hän olisi
ollut läsnä ottamassa rajuilmaa itse kestettäväkseen.
Kuningattaren palattua Tukholmaan sai hän nähdä Ebbaansa joka päivä
ja huomasi ilokseen, että tämän silmät puhuivat hellempää kieltä kuin
ennen. Eivätkä ne aina vaipuneet maahan, vaan kohtasivat Kustaan
katseen ilmeellä, joka tuntui sanovan: "Minä rakastan sinua!"
Eräänä päivänä sai Kustaa salavihkaa puristaa hänen kättään ja tunsi
ilokseen, että käsi puristi hiljaa vastaan. Sinä päivänä oli nuori
kuningas niin säteilevän iloinen, että kuningatar virkkoi kummissaan,
ettei hän ollut sellaisena nähnyt häntä koskaan.
Mutta se ilo ei ollut pitkällinen. Kesähelle alkoi pääkaupungissa
käydä niin sietämättömäksi, että Kristina rouva muutti tytärpuolensa
ja neitojensa kera Gripsholmaan.
Kustaa sanoi pian tulevansa jäljestä. Mutta samana päivänä
ilmoittautui hänelle sotamarsalkka Evert Horn.
Kuningas uskoi tuskin korviaan ja riensi häntä vastaan huudahtaen:
"Mikä aiheuttaa tämän mieluisan vierailun?"
"Tärkeät tapahtumat, teidän majesteettinne."
"Arvaan sen, tulkaa luokseni, lähetän heti noutamaan valtiokansleria."
Evert Horn oli pitkähkö kasvultaan ja vahvarakenteinen. Hän näytti
hyvin miehekkäältä, mutta vaaleanharmaissa silmissä oli suopea ilme,
joka voitti kaikkien sydämet. Vaikka hän oli vain neljänneljättä
vuotias, oli ruotsalaisessa sotajoukossa ainoastaan yksi mies, joka
veti hänelle vertoja sotatoimissa, ja tämä ainoa oli -- Jaakko de la
Gardie.
Evert Horn oli matkalla kohdannut herttuan laivan ja arveli tämän nyt
olevan Viipurissa.
Valtiokansleri saapui pian, ja Evert Horn esitti nyt kertomuksensa,
jonka vahvistivat hänen de la Gardiel'ta tuomansa kirjeet.
Oli alettu yhä selvemmin huomata, että venäläiset ainoastaan
ruotsalaisen ylivallan painostuksesta olivat taipuneet valitsemaan
ruotsalaisen herran Venäjän suuriruhtinaaksi. Tätä voimakasta
painostusta vastaan ei edes Venäjäkään uskaltanut asettua, mutta
Moskova oli lähettänyt kaikkiin Venäjän kaupunkeihin viestejä, että
suuriruhtinas oli heti valittava.
"Häntä ei siis ole vielä valittu?" kysyi kuningas.
"Se tapahtui helmikuussa!"
"Hänen nimensä?"
"Mikael Feodorowitsh Romanow, kahdeksantoista vuotias; hänen isänsä,
joka persoonallisten avujensa tähden lienee ollut pidetty suuressa
arvossa, valitsi tsaari Feodor kruununperijäksi, kun Boris Gudrinow
pakoitti hänet menemään luostariin."
"Eikö Sigismund pitänyt häntä vankina Puolassa?"
"Hänet lähetettiin sinne lähettiläänä, mutta ei päästetty pois.
Kuitenkaan ei häntä voitu estää olemasta kirjevaihdossa ystäviensä
kanssa, ja hän neuvoi, etteivät he valitsisi muukalaista tsaariksi
eivätkä ketään Moskovan suurista ja mahtavista suvuista."
"Nyt valittu on siis tämän miehen poika?"
"Niin, teidän majesteettinne. Hän oleskeli äitinsä luona eräällä
maatilalla lähellä Kostromaa, kun saapui tieto Moskovassa
tapahtuneesta vaalista; ylhäinen rouva joutui epätoivoon ja rukoili
veljeään vapauttamaan hänen poikansa tarjotusta kruunusta, mutta tämä
otti sisarenpoikansa mukanaan Moskovaan, jossa hänet kruunattiin
maaliskuun 19 päivänä suurilla juhlallisuuksilla."
"Ja siten oli sota julistettu?"
"He ovat onnistuneet valtaamaan kaksi meille kuuluvaa paikkakuntaa,
Tikvinin ja Angdowin ja hakanneet maahan puolustusjoukon viimeiseen
mieheen."
"Voiko De la Gardie pitää paikkansa Novgorodissa?"
"Toivottavasti voi, vaikkapa -- kuten on luultavaa -- olisikin
lähetetty joukkoja häntä vastaan."
"Millainen on meidän väkemme tila?"
"Viheliäinen, teidän majesteettinne. Miehistöllä ei ole vaatteita, ja
meidän on täytynyt lainata vaatteita mistä vain olemme saaneet, onpa
meidän täytynyt pantata kenttätykkimmekin."
"Sen voin uskoa", virkkoi valtiokansleri. "Millainen on mielestänne
nykyinen asema?"
"Ei erittäin vaarallinen; suuriruhtinaan vaali on valapattojen ja
kapinallisten tointa, sitä mieltä ollaan yleensä Novgorodissa; siellä
uskotaan, että kapinan saattaa kyllä kukistaa ja koota uskolliset
herttuan valtikan alle."
"Sitä minä en usko", puuskahti kuningas. "Venäläiset tahtovat
ruhtinaan omasta heimostaan, ja kukapa sitä voisi panna pahakseen.
Kaarle Filipiä ei saa kruunata suuriruhtinaaksi yksistään
Novgorodiin, joka kenties salassa vetää yhtä köyttä moskovalaisten ja
heidän päämiestensä kanssa."
"Se on hyvin todennäköistä", lisäsi valtiokansleri.
"No, nyt olet kertonut uutisesi", sanoi kuningas toisella äänellä
ja pannen kätensä soturin olalle. "Jää nyt tänne vieraakseni ja käy
ystävien ja sukulaisten luona, sinut otetaan kaikkialla vastaan
avoimin sylin."
Horn kumarsi. "Loma-aika ei liene pitkä", sanoi hän.
"Vähintään kuukausi."
"Merkitseekö se eroa?"
"Ei, jumaliste, matkusta milloin tahdot, mutta viivy niin kauan kuin
voit."
"Matkustan heti, kun olen saanut tarpeelliset ohjeet ja tiedon siitä,
mitä apua voimine odottaa."
"Ensin täytyy meidän saada kirjeitä Viipurista, eivätkä ne kauan
viipynekään."
* * * * *
Kirjeitä saapuikin muutaman päivän kuluttua. Matka oli kestänyt
kolme viikkoa, mutta jo Viipuriin saavuttua oli käsitetty, ettei
tarkoitusta saavutettu.
Tosin kirjeissä kerrottiin, että Novgorodissa oli juhlittu herttuan
saapumista juhlallisella kiitos-jumalanpalveluksella Sofian-kirkossa.
Oli rukoiltu hänen terveytensä ja menestyksensä puolesta ja soitettu
kelloja kokonaista kolme päivää; mutta Novgorodista ei ollut vielä
ennen kirjeen lähtöä kuulunut mitään lähetystöä Viipuriin.
Ainoastaan viikon ajan Evert Horn malttoi viipyä Tukholmassa
sukulaisten ja ystäväin parissa. Lähtiessään kotimatkalle Suomeen
hän sai mukaansa pääasiallisesti vain hyviä lupauksia, mutta niiden
joukossa oli toki sekin, että kuningas itse aikoi matkustaa sinne.
Kustaa Aadolf kirjoitti sotapäällikölle, että "neuvottelujen Venäjän
kanssa piti nyttemmin kohdistua etupäässä Ruotsin kruunulle tulevaan
korvaukseen. Me emme salli enää vedettävän itseämme nenästä, kuten
tähän asti on tapahtunut, vaan tahdomme tietää, ovatko he ystäviämme
vai vihollisiamme."
Kuningatar oli tosin herttualta saanut yksityiskirjeen, joka oli
lähetetty Gripsholmaan. Hän oli näkevinään, että siitä rivien välistä
kuvastui pettymys, ja paloi halusta saada kuninkaalta lähempiä
tietoja olosuhteista. Sentähden hän kirjoitti kerta toisensa jälkeen
ja pyysi kuningasta tulemaan Gripsholmaan.
Kustaa ikävöi itsekin sinne, mutta tärkeät tehtävät olivat siihen
asti olleet tiellä.
Tähän aikaan saapui Tukholmaan pitkämatkainen vieras ja
kuninkaallisen huoneen sukulainen, Juhana Kasimir, Reinin
pfalzkreivi. Hän oli äskettäin palannut matkalta läpi Englannin,
Hollannin, Ranskan ja Italian, ja hänen tarkoituksensa oli jatkaa
itämaille. Mutta sattumalta oli hän Bremenissä tavannut Kristina
kuningattaren veljen, arkkipiispa Johannes Fredrikin, ja tämä herra
oli innokkaasti neuvonut häntä ensin poikkeamaan Pohjolaan, jossa
hänet Ruotsin kuningashuoneen sukulaisena varmaankin otettiin
vieraanvaraisesti vastaan.
Kustaa Aadolf otti hänet ystävällisesti vastaan, ennenkuin oli edes
kuullut pitkän selityksen sukulaisuussuhteista, ja pyysi häntä heti
tulemaan mukaan Gripsholmaan, johon oli itse juuri aikeissa lähteä.
Kreivi suostui heti. Hän oli kohtelias nuori herra ja esiintyi
pulskan soreasti. Kustaa Aadolf mielistyi matkalla suuresti häneen.
Vastaanotto oli erittäin sydämellinen, mutta heti ensi tervehdysten
jälkeen kuningatar pyysi "Kätchen kilttiään" ottamaan vieraan
huostaansa, hänen itsensä täytyi puhua poikansa kanssa.
Siitä syntyi pitkät jutut; kuningatar oli ylen levoton poikansa
puolesta, jos tälle siellä pakanamaassa mitä tapahtui, koituisi
siitä hänen surmansa. Kuningas lohdutti häntä sillä, että herttua
jäi toistaiseksi Viipuriin ja oli siellä varmaan turvassa. Mutta
levoton äiti kuunteli vähät kuninkaan tyynnyttelyjä. Hän oli sairas
ja onneton.
Vihdoin kuningas nousi neuvotonna. "Lienee jo aika palata vieraamme
luo", sanoi hän.
"Hän näyttää olevan niin hyvässä seurassa, ettei kaipaa meitä",
vastasi kuningatar ivallisesti viitaten puutarhaan, jossa kreivi
käveli prinsessan rinnalla.
Kustaa Aadolf vilkaisi sinne päin. Silloin juolahti hänen mieleensä
eräs ajatus, mutta hän ei ilmaissut sitä, sanoi vain, että aikoi
mennä kolmanneksi seuraan ja riensi ulos.
Mutta hän ei mennyt suoraan puutarhaan, vaan kulki läpi huoneiden.
Silloin hän kuuli raikkaita ääniä eräästä läheisestä huoneesta,
ja juuri ovea avatessaan hän kuuli siellä ääneensä haukoteltavan.
Margareta se niin oli tehnyt ja oli sitten kuninkaan nähdessään
vähällä saada halvauksen.
Hän ja Ebba olivat kahden huoneessa.
Kuningas nauroi ja molemmat nuoret neitsyet tekivät samoin --
salavihkaa.
"En ihmettele sitä, neiti", sanoi Kustaa. "Kuinka voitte istua
ompelukehyksen ääressä tällaisella helteellä?"
"Täytyyhän minun, kun kuningatar on käskenyt."
"Voihan aina keksiä keinoja livistääkseen."
"Mahdotonta, meitä vartioi valpas silmä."
"Entä jos pyydän menemään puutarhaan poimimaan minulle vihkosen
orvokkeja?"
"Olen iloinen voidessani täyttää teidän majesteettinne toivomuksen",
vastasi Margareta syvään kumartaen ja luoden pikaisen silmäyksen
Ebbaan, jonka jälkeen hän riensi ulos huoneesta.
"Vihdoinkin!" huudahti kuningas. "Rakkahin neiti, kuinka olen
ikävöinyt tätä hetkeä!" Hän tarttui Ebban käteen, johon hän painoi
sormuksen. "Tällä sormuksella kiinnitän sinut iäksi omakseni."
"Meidän salaisuutemme arvataan", sanoi tyttö liikutettuna.
"Entä sitten! Sano, oletko ikävöinyt minua?"
"Olen, niin suuresti!"
"Minun ajatukseni ovat joka hetki olleet luonasi. Jos olen tehnyt
jotakin, joka on hyödyksi ja onneksi maalle, saat sinä yksin siitä
kunnian."
"En ansaitse niin suurta onnea."
"Minun korkein pyrintöni on, että ansaitsisin sinun rakkautesi."
Ebba katsoi häneen suurin sinisilmin, jotka uivat kyynelissään. "Maan
päällä ei ole ketään, jota rakastaisin yhtä suuresti", kuiskasi hän.
"Silloin ei saa mikään maailmassa meitä eroittaa!" huudahti Kustaa,
sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen vastahakoisia huuliaan.
Huudahdus! Siinä seisoi leskikuningatar.
Suuttumus ja halveksuminen kuvastui hänen kasvoillaan. "Te menette
heti huoneeseenne", käski hän Ebbaa.
Tämä oli vaipunut lattialle, kuningas tahtoi nostaa hänet pystyyn.
"Täällä olen minä käskijä", puuskahti Kristina, "ja minä anon,
että teidän majesteettinne suvaitsisi jättää hovineitsyeni minun
huolenpitooni."
"Kuninkaana olen oikeutettu valitsemaan puolisokseni kenen
jalosukuisen neitsyen hyväksi näen", sanoi Kustaa Aadolf
liikutuksesta vapisevin äänin, "ja olen siksi valinnut jalon, kauniin
Ebba Brahen."
"Yhdeksäntoista vuotiaan nuorukaisen lemmenhoureet eivät merkitse
mitään, ja olen varma siitä, että teidän majesteettinne toinnuttuaan
on tuleva parempiin ajatuksiin."
"Missään tapauksessa en petä sitä, jolle olen vannonut uskollisuutta."
"Valitettavasti kaunotar ei siitä tule tietämään mitään, yksinäisyys
ja heikko ravinto on paras lääke lemmensairaille."
"Älkää pakoittako minua äärimäisyyksiin, teidän majesteettinne! En
ole koskaan lyönyt laimin osoittaa kunnioitusta teitä kohtaan."
Kuningatar kohotti katseensa poikaansa. Tämä oli kalpea, mutta silmät
säkenöivät tulta.
"Tämä on suurta hälinää tyhjästä", sanoi hän suurella mielenmaltilla
ja melkein koettaen laskea leikkiä. "Äidin- sydän, joka on kauan
huokaillut ikävöiden rakastettua poikaansa, rientää häntä vastaan ja
-- torjutaan loitolle!"
"Ei niin, teidän majesteettinne, se itse torjuu pojan luotaan."
"Älkäämme kiistelkö sanoista, saanen viedä kuninkaan vieraansa luo,
jonka hän näyttää unohtaneen."
Parista puutarhassa ei aika ollut tuntunut pitkältä; pfalzkreivi
kertoi vilkkaasti ja vauhdilla matkoistaan, ja prinsessaa näyttivät
ne huvittavan.
Iloisen juttelun keskeytti kuninkaan ja leskikuningattaren
saapuminen, ja korkea rouva alkoi heti kysellä pfalzkreiviltä tämän
veljestä, arkkipiispasta, ja palattaessa linnaan kulki kreivi koko
ajan kuningattaren rinnalla.
Kuningas ja prinsessa seurasivat jäljestä, ja nyt sai Kätchen tietää
mitä oli tapahtunut. Senjälkeen Kustaa Aadolf kysyi kiihkeästi, eikö
Ebban heti pitänyt päästä pois.
Kätchen pyysi häntä olemaan varovainen ja lupasi valvoa nuorta tyttöä.
"Minä kirjoitan Magnus kreiville, että hän ottaa hänet huostaansa",
sanoi Kustaa Aadolf.
"Ilmoita kuningattarelle tämä aikeesi. Luulen, että hän silloin
menettelee varovammin."
Sillaikaa oli kuningatar keskustellessaan pitkämatkaisen vieraansa
kanssa käynyt yhä harvasanaisemmaksi. Ilmeisesti hän kuunteli mitä
hänen takanaan keskusteltiin.
Tarkoittamatta mitään, ainoastaan keskusteluaihetta vaihtaakseen,
virkkoi Kustaa sisarelleen: "Lähden luultavasti parin kuukauden
kuluttua Venäjälle."
"Aiotko todellakin?" kysäisi Kristina häneen kääntyen.
"Aion kyllä, se käynee välttämättömäksi."
"Ei riitä, että yksi poikani on jo siellä, toisenkin täytyy lähteä
surmaa uhmaamaan raakalaisten joukkoon."
"Luulen, että rouva äitini katsoo asiaa liian synkin silmin.
Mutta vaikka vaarat olisivat kuinkakin suuret ja lukuisat, täytyy
velvollisuus asettaa ensi sijaan!"
"Sanomme usein velvollisuudeksi mitä itse tahdomme ja mielellämme
teemme, mutta se ei käy niin tarkoin yhteen todellisten
velvollisuuksiemme kanssa."
Vieraan läsnäollessa ei äidillä ja pojalla ollut tilaisuutta
pitempään keskusteluun. Kreivillä oli muuten juttuja loppumattomiin,
niin että kiihoittuneet tunteet ehtivät tyyntyä.
"Mikä estää serkkuani jäämästä tänne luoksemme joksikin aikaa", kysyi
Kustaa vilkkaasti.
"Se olisi minusta hyvin mieluista", sanoi kuningatar. "Mutta kun
Kätchen matkustaa pois, pelkään..."
"Hän voi jäädä sinne missä on", selitti kuningas. "Minä toivon ja
pyydän sitä."
Näin sanoen hän tarttui kreivin käsivarteen, ja heidän kävellessään
kauniissa puistossa hän sanoi, että rakas sukulainen tekisi hänelle
suuren ilon jäämisellään. Itse hän tulisi Gripsholmaan niin tiheään
kuin suinkin.
Kreivi kumarsi ja kiitti. Häntä ei mikään estänyt eikä hän voinut
viettää kesäänsä missään hauskemmin kuin täällä niin suuresti
kunnioitettujen sukulaisten ja ystäväin luona.
Kuninkaan aikomus oli lähteä seuraavana päivänä, heti keskusteltuaan
kuningattaren kanssa. Mutta kuinka kirvelikään hänen sydäntään
ajatellessaan häntä, joka ylhäällä kamarissaan itki katkeria kyyneliä
ja katui ja häpesi rakkauttaan! Kuinka saisi hän vaihtaa sanasen
hänen kanssaan? Se saattoi tapahtua ainoastaan prinsessan avulla,
mutta kuningatar oli mennyt omiin huoneihinsa, eikä kreivi väistynyt
hetkeksikään Kätchenin rinnalta. Nuori kuningas oli jätetty yksin,
omiin surullisiin mietteihinsä.
Nyt palasi jälleen ajatus, joka ennemmin päivän kuluessa oli
juolahtanut hänen mieleensä. Mieltyisikö hänen sisarensa tosiaankin
pfalzkreiviin? Kustaa Aadolf päätti kirjoittaa ja hankkia tietoja
hänen persoonastaan ja elinsuhteistaan.
Gripsholmassa oli kesäisin tapana ilmoittaa kellolla ateriatunneista.
Palvelevat herrat ja naiset olivat jo koolla, kun kuningas astui
ruokasaliin. Kuka voi kuvailla hänen hämmästystään, kun hän viimeksi
mainittujen joukossa havaitsi Ebbansa, kalpeana ja hämillään, mutta
hänen silmissään kauneimpana kaunotarten joukossa. Hän näki myös ne
pahoittelevat, säälivät katseet, joita Ebbaan suunnattiin. Ebban
täytyi kärsiä tämä kaikki hänen tähtensä... se suretti, se kiihdytti
häntä... Ebban täytyi saada hyvitys, mutta miten?
Keskustelu kääntyi Ruotsin suuriin muistoihin ja pysähtyi
Kustaa Vaasaan. Kun oli ensin kevein piirtein kosketeltu hänen
satumaisia vaiheitaan, kertoi Kustaa hänen molemmista jälkimäisistä
puolisoistaan: omasta isoäidistään, jalosta Margareta Lejonhufvudista
ja vieläkin elävästä Katarina Stenbockista. Sitten hän puhui Kaarina
Maununtyttärestä. "He ovat kaikki olleet maansa kaunistuksena", sanoi
hän, "ja Ruotsin neitsyet saavat pitää heitä esikuvinaan, niin hyvin
ne, jotka jäävät valtaistuimen alapuolelle, kuin nekin, jotka saavat
sijansa sillä."
Kreivi oli ihastunut ja kysyi, eikö hänen sallittu juoda ruotsalaisen
neitsyen malja.
"Ensin kuningattaren", vastasi kuningas.
Kristina rouva voi vain vaivoin säilyttää malttinsa, mutta hän päätti
antaa nyt myöten tarttuakseen sitten asiaan sitä kovemmin kourin.
Sentähden hän vain hymyili, kun miesvieraat kilistivät ensin hänen
ja prinsessan ja sitten jokaisen hovineidon kanssa, jotka kuningas
samalla mainitsi nimeltä. Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta,
että kuningas melkein erityisesti esitti valittunsa, se oli miltei
julkinen kihlaus, vastoin hänen selvää tahtoaan ja käskyään.
Vihdoin erottiin.
"Oletko tyytyväinen?" kuiskasi Kustaa salavinkaan kauniille
neitsyelle.
"Kiitos ja siunaus!"
Sellaisten sanojen jälkeen saattoi nukkua hyvin, ja seuraavana
aamuna oli Kustaa mitä parhaimmalla tuulella ja odotti pelottomasti
keskustelua kuningattaren kanssa.
Mutta hän tunsi huonosti äitinsä luullessaan tämän antavan myöten.
"Sinä tahdoit nöyryyttää minua, osoittaa minulle voimattomuuteni, ja
minä kestin sen", sanoi äiti. "Mutta petyt pahoin, jos luulet, että
tulen milloinkaan suostumaan liittoon, joka on arvoton sekä sinulle
että minulle. Mitä minä välitän sinun ruotsalaisista neitsyistäsi!
Kauniita hanhia, jotka osaavat vain käyristellä kaulaansa, tuhmia ja
ylpeitä! Ainoastaan kuninkaan tai ruhtinaan tytär on sinun arvoisesi,
siitä koituu hyödyllisiä suhteita muissa maissa, avioliitosta
oman maan neitsyen kanssa koituu vain hajaannusta, kateutta ja
ylimielisyyttä."
"Kellä valta on, hänen on pidettävä moista silmällä ja tukahutettava
se syntymässään", vastasi kuningas.
"Niin, tiedänhän, että sinä teet mitä haluat; kuningasko välittäisi
äitinsä neuvoista ja kehoituksista; äidin tietysti päinvastoin
täytyy langeta polvilleen ja pyytää anteeksi ja lopuksi palata
kotiin katkerin kyynelin ja rukoilla Jumalalta vapautusta tästä
surunlaaksosta."
"Äiti!" huudahti Kustaa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Äiti painautui häntä vasten.
"Ethän sinä ymmärrä, että äiti kernaasti uhraa henkensä lapsensa
onnen tähden, mutta että hän suree itsensä kuoliaaksi, kun lapsi
halveksuu hänen neuvoaan."
"Kuulkaahan nyt vähän."
"En, en, en jaksa, olen sairas ja kiihtynyt!"
"Ajatelkaa sitten minua, jätän elämäni onnen teidän käsiinne. Ebba
on minulle rakas yli kaiken maailmassa, voin kenties elää ilman
häntä, mutta en voi koskaan tuntea todellista sydämen riemua, en
koskaan sitä autuasta tunnetta, joka kahdelle sielulle on suotu, kun
ne sulavat yhdeksi! Ajatelkaa tarkoin, rakas äiti, ja sydämenne on
heltyvä ajatellessanne rakkautta, joka on seuraava minua hautaan.
Hyvästi!" Hän painoi suudelman äitinsä otsalle ja riensi pois.
Kristina istui hiljaa kotvan, sitten kohotti hän päätänsä: "Oh,
lörpötystä, niin sanovat he kaikki!"
Hän meni ikkunaan, hevoset seisoivat odottaen, ja kuningas tuli
heti sen jälkeen herroineen. Kätchen ja kreivi olivat mukana. Hän
puristi heidän käsiään, viskautui sitten ratsaille, katsoi ylös,
vaan ei äitiinsä. Kas, kuinka hän hymyilee ja silmät loistavat,
hävytön tallukka on tietysti seisonut ikkunassaan. Ja etteikö
aivan sormisuukkosin! Maltas, saa hän vielä maistaa muutakin kuin
suukkosiasi!
Jos säälin tunne oli tuokioksi täyttänyt leskikuningattaren sydämen,
niin se oli aikoja sitten tiessään. Hän henki nyt ainoastaan kostoa,
ja kun pienestä ratsastajaparvesta oli viimeinenkin vilahdus kadonnut
jäljettömiin, päästi hän helpoituksen huokauksen. Vihdoinkin hänen
aikansa oli tullut.
Kello soi kimakasti ja käskevästi.
"Jumala auttakoon, se tarkoittaa minua", valitti Ebba toisille
hovineitsyille.
"Onhan minun vahtivuoroni, minä menen", huudahti Margareta ja
tepsutteli nopeasti tiehensä.
Eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin hän seisoi syvään niijaten
ankaran valtiattarensa edessä.
"Kuka teitä on kutsunut?"