Kuningas vei Juhana herttuan ja kuningatar itse tyttärensä alttarille
Linnankappeliin. Tänne oli tuotu kaikki mahdollinen upeus näytteille:
liput ja tunnukset ympäröivät alttarin, ja morsiusparin ympärillä
välkkyivät loistavat puvut, joita herrat ja naiset kantoivat,
kallisarvoiset ketjut, koristeet ja muut helyt häikäisivät katsojain
silmiä, kun taas miesvieraat ihastuksella katselivat ihanaista
neitsytkiehkuraa, joka seisoi morsiamen ympärillä.
Kuningas keksi heti mielitiettynsä ja hän kuunteli mielellään mitä
hänen ympärillään kuiskailtiin, sillä kaikkien mielestä Magnus Brahen
tytär voitti kauneudellaan ensi palkinnon.
Juhlamenojen loputtua palasivat hovi ja monet kutsutut vieraat
kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa kuningattaren huoneustoon,
jossa upea ateria odotti.
Herttua, joka kulki etumaisena, saattoi viidentoista vuotiasta
morsiantaan, joka tänään esiintyi erittäin edukseen.
Lapselliset kasvot antoivat hennolle, valkoiseen, kallisarvoiseen
pukuun puetulle olennolle hieman avuttoman ilmeen, ja kun nuori
morsian kohotti katseensa sulhoonsa, näytti tämä tuntevan sen
päättäen siitä hellästä osanotosta, jolla vaalieli häntä.
Kuningas saattoi äitiään, eikä leskikuningatar jättänyt käyttämättä
tilaisuutta kiittääkseen edellisen illan mieluisasta vierailusta.
Hän sanoi noudattaneensa herra poikansa toivomusta, ei vapaasta
tahdostaan, vaan välttääkseen häväistystä, joka olisi voinut tehdä
tyhjäksi koko juhlan.
Kuninkaan ei onneksi tarvinnut vastata. Kuningatar puhui koko ajan ja
hänen salavihkaiset letkauksensa kävivät yhä purevammiksi.
Katarina prinsessaa saattoi hänen nuorin veljensä Kaarle Filip,
puhuen toiveistaan päästä ensi avovedellä matkustamaan Venäjälle.
"Kuningatar ei mielellään näkisi minun lähtevän", sanoi hän. "Mutta
hän tahtoo minut mielellään Venäjän tsaariksi ja silloin täytyy hänen
sallia minun lähtevän."
Upean aterian jälkeen hajaantuivat vieraat iloisesti rupatellen
kirkkaasti valaistuihin huoneihin. Oli nautittu tavallista enemmän
voidakseen niin ankarasti pitää kiinni seurustelusäännöistä, ja
kuningatar, joka näki poikansa kiintyneen valtiolliseen keskusteluun
muutamain vierasten kanssa, katsoi erehtyneensä luulossaan, että tämä
oli rakastunut hänen hovineitsyeensä.
Tähän aikaan oli shakkipeli suurimmassa muodissa kaikissa Euroopan
hoveissa, ja kuningatar, joka oli siinä erittäin taitava, valitsi
tavallisesti vastapelurikseen henkilön, jota syystä tai toisesta
tahtoi kunnioittaa.
Eräs äsken saapunut alankomaalainen lähettiläs oli ensi kertaa
saapunut hoviin, ja kutsuttiin hänet nyt pelaamaan kuningattaren
kanssa.
Sillaikaa oli kuningas, keskustellen milloin minkin kanssa, kulkenut
huoneesta huoneeseen etsiskellen. Hän itse kyllä tiesi ketä.
Etsittyä ei löytynyt mistään, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään.
Melkein tietämättään miksi tuli hän menneeksi koirakamariin, ja
sanomattomaksi kummastuksekseen löysi hän sieltä etsimänsä samassa
puvussa, jossa oli nähnyt hänet kirkossa.
"Ebba, mitä tämä merkitsee?" huudahti hän.
Ebba pudotti säikähdyksestä pienen taskukirjan, jota piti kädessään.
"Kuningatar käski minun mennä..."
"Tännekö?"
"Luullakseni hän tarkoitti omaan huoneeseeni, mutta minä jäin
mieluimmin tänne."
"Teitkö niin tavataksesi minut?" kysyi Kustaa hiljaa ja kumartui
hänen puoleensa.
"Olinhan melkein luvannut..."
"Ebba, teitkö niin vain lupauksen tähden?"
"Tahdoin mielelläni pitää sen, koska, koska..."
"Puhu, Ebba, tahdon, vaadin niin", sanoi Kustaa kiihkeästi ja tarttui
hänen käteensä.
"Koska kuningas pyysi sitä minulta", lisäsi Ebba kainosti. "Jos en
olisi kuningas, vaan synnyltäni sinun vertaisesi aatelismies, mitä
sanoisit silloin?"
"Olisin hyvin onnellinen", vastasi Ebba peittäen itkien kasvonsa
käsiinsä.
"Rakas, voihan kuninkaankin puoliso olla onnellinen, ja mikäli se on
minun vallassani, et koskaan tule katumaan liittoamme."
"Se on mahdotonta!"
Ebba tahtoi irroittautua käsivarsista, jotka kietoutuivat hänen
ympärilleen.
"Mikään ei ole mahdotonta kahdelle sydämelle, jotka rakastavat
toisiaan. Mutta sinä et ole vielä sanonut, että rakastat minua, enkä
voi ennen uskoa onneeni. Sano se nyt, rakkahin!"
"Sitä en uskalla."
"Kenen vuoksi?"
"Kuningattaren... ja isäni..."
"Etkö sitten lainkaan ajattele minua?"
"Kyllä melkein aina, kun olen yksin."
"Silloin sanon sinulle, että sinä olet ajatuksissani alituiseen,
kaikissa hankkeissani, ja silloin täyttää rintani iloinen toivo ja
luottamus."
"En ansaitse sellaista kunniaa", kuiskasi Ebba liikutuksesta vavisten.
"Rakkaus tulee aina ilman omaa ansiotamme, niin taivainen kuin
mainenkin. Mutta kun nyt annan sinulle niin paljon, voin hyvin sanoa:
itseni kokonani, mitä antaa silloin Ebbani minulle?"
Sanat tulivat melkein kuiskaten, mutta ne olivat täynnä tulta ja
intohimoa, ja Ebban nuori sydän suli niistä. Tuokion epäröityään
laski hän pikku kätösensä hänen käteensä ja virkkoi hiljaa: "Kustaa!"
Heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan, liitto oli solmittu.
Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hypähti Ebba pystyyn ja löi käsiään
yhteen: "Ajatelkaas, jos joku saisi tietää!... Kuningatar ei antaisi
koskaan anteeksi, eikä uusi herttuatarkaan... päästäkää minut heti
menemään... oi, kuinka häpeän itseäni... ilman isäni suostumusta
olen..." Hän pani kätensä hehkuville kasvoilleen.
"Olet antanut suudelman tulevalle puolisollesi, ja se on luvallista
Jumalan ja ihmisten edessä, mutta en enää pyydä sinulta toista,
vaikkakin sitä haluan. Mene omaan huoneeseesi, rakas, kiitä Jumalaa
siitä, että hän on vienyt sydämemme yhteen ja uneksi Kustaa
Aadolfistasi, joka ei viivyttele kauan ennenkuin hankkii tilaisuuden
tavata sinut uudestaan."
Ebba niijasi, melkein tietämättään heitti hän lentosuukon
rakastetulleen ja katosi avoimesta ovesta.
"Sinä kaino, suloinen!" sanoi Kustaa itsekseen ja poistui huoneesta.
Viereisessä huoneessa heittäytyi hän pöydän ääreen ja koetti lukea
kirjettä, joka hänellä oli taskussaan. Mutta siitä ei tahtonut tulla
mitään, sanat karkeloivat paperilla ja niiden välistä vilkuivat
ihastuttavat pikku kasvot, jotka hymyilivät ja lähettelivät
sormisuukkosia hänelle. Kuinka sydän sykki, hän tunsi, että jos
joku näkisi hänet sinä hetkenä, arvaisi tämä joku varmaankin hänen
salaisuutensa, erittäinkin jos se olisi nainen. Sentähden hän
tahtoi olla yksin, kunnes ehtisi tyyntyä. Ja taasenkin koetti hän
lukea kirjettä, mutta tunsi, että hänen oli yhtä mahdoton käsittää
sisällystä kuin ennenkin.
"Täällähän hänen majesteettinsa on!" virkkoi eräs hoviherra, joka
tuli suuremmista huoneista. Ja pian seurasi häntä koko parvi
selittäen yhdestä suusta, että hänen armoaan oli etsitty kaikkialta.
"Minulla on luettavana tärkeitä kirjeitä ja tulin tänne siksi, ettei
minua häirittäisi", vastasi Kustaa jotensakin luontevasti, samassa
pistäen kirjeen taskuunsa ja palaten kokoontuneiden vieraiden luo.
"Jokin tärkeä, äskensaapunut kirje, joka on suuresti kiihoittanut
kuningasta", kulki suusta suuhun; muuan palvelushaluinen lörppökieli
kuiskasi uutisen kuningattarenkin korvaan, ja kun kuningas tuokioksi
pysähtyi katselemaan peliä, katsoi hän tutkivasti poikaansa.
Eikö tämä punastunut? Mitä oli tapahtunut? Jotakin merkillistä täytyi
sen olla! Hän ei ollut enää entisensä kaltainen!
Mutta kuningas poistui pian shakkipöydän äärestä, ja hänen täytyi
jatkaa peliä ja hillitä uteliaisuuttaan.
Magnus kreivi teki syvän kumarruksen: "Sallitaanko minun onnitella
teidän majesteettianne epäilemättä hyvien uutisten johdosta?"
Kuningas puristi hänen kättään.
"Kiitos! Puhukaamme siitä sitten myöhemmin!"
Kaikkien silmät suuntautuivat kysyen ja kummastellen nuoreen
kuninkaaseen, ja kun hän näki rakkaan Katinsa tulevan vastaansa,
tarttui hän tämän käteen ja vei hänet mukaansa toiseen huoneeseen,
jossa sanoi:
"Tule ja istu tähän viereeni. Huomaan, että minun kasvojeni täytyy
olla kuin avoin kirja, josta kaikki tahtovat lukea."
"Mutta siihen on kirjoitettu salakirjaimin", vastasi Kati.
"Ja minä luulen, ettei kenelläkään ole avainta."
"Yhdellä se on, Kätchen, yhdellä ainoalla!" Kati katsoi kummissaan
häneen: "Onko mahdollista, että..."
"On, Kätchen, minä rakastan ja minua rakastetaan vastaan, ja sydämeni
kuohuu niin ilosta, että minun täytyy uskoa onneni jollekulle, ja
tämä joku olet sinä, minun paras, uskollisin ystäväni!" Hän painoi
Katin käden vasten poveaan ja sitten huuliaan, ja Kati tunsi sen
kostuvan hänen kyynelistään.
"Kustaa, rakkahin Kustaa, kuka hän on?"
"Ebba Brahe!"
"Oletko äsken puhutellut häntä?"
"Olen, hänet oli karkoitettu täältä."
"Juhanan tähden, tiedän sen."
"Juhanan?" toisti Kustaa kummissaan.
"Maria Elisabet on mustasukkainen hänelle."
"Minun pitäisi kiittää häntä siitä! Toisen kerran jo löysin valkoisen
kyyhkyni alhaalta koirakamarista. Tuo halveksittu huone tulee
tästälähin olemaan minun rakkaimpani, koska hän siellä uskoi minulle
suloisen salaisuuden."
"Mitä on kuningatar sanova?"
"Olen varma siitä, että hän tulee suostumaan. Suvussamme on muuten
monta esimerkkiä samanlaisista avioliitoista, ja sitä paitsi on hän
ymmärtävä, että rakkaus on Jumalan lahja, että sentähden sielu, joka
sen heittää luotaan, samalla kadottaa kaiken auringonvalon, joka
valaisee hänen elämäänsä."
"Minä tiedän, että rakkaudella on omat lakinsa", sanoi prinsessa
hymyillen. "Täysikäisenä kuninkaana on sinulla sitä paitsi oikeus
mennä naimisiin kenen kanssa tahdot."
"En tee sitä sentään ilman äitini suostumusta. Vanhempain siunaus
lämmittää lasten kodin. Mutta hän on antava minulle siunauksensa
rukousteni tähden. Ei kai hän voi, nähtyään työni maan puolesta,
kieltää minulta sitä onnea, jota ennen kaikkia kaipaan!"
"Mitä tahtoisinkaan tehdä, jotta saavuttaisit sen!" vastasi Kätchen.
"Minä tiedän, rakas; tätä nykyä täytyy meidän olla kärsivälliset,
minun on ensin leikattava laakereita, jotka sopivat morsiuskruunua
kaunistamaan, mutta ole sinä sillaikaa hyvä häntä kohtaan. Älä sano,
että tiedät salaisuutemme, mutta lukekoon hän sen silmistäsi ja
ymmärtäköön osanotostasi häntä kohtaan."
"Sen lupaan!"
"Jonkun kerran täytyy minun tavata häntä, kun olen täällä kotosalla.
Siihen valmistan kuitenkin itse tilaisuuden, sinun ei tarvitse
antautua vaaraan. Sitä paitsi kirjoitan hänelle ja toivon hänen
vastaavan. Vaihdamme ajatuksia keskenämme, ja usein, kun olen lukenut
hänen kirjeitään, tullaan sanomaan: 'Hänen armonsa on saanut hyviä
uutisia'."
Onni tekee puheliaaksi, eikä Kätchen ollut koskaan nähnyt sellaisena
veljeään. Mutta kun hän vihdoin sanoi, että monet kadehtivat häneltä
sitä onnea, että hän yksin sai puhua kuninkaan kanssa, silloin Kustaa
nousi, kiitti häntä hymyillen muistutuksesta ja lisäsi, että tämä
keskustelu oli ollut hänen onnensa sinetti.
Kun juhla oli päättynyt ja morsiuspari lähtenyt herttuan uudestaan
sisustettuun asuntoon Rautatorin varrella, hajaantuivat häävieraat.
Kustaa Aadolfin sanoessa hyvää yötä kuningattarelle sanoi tämä
ikäänkuin sattumalta: "Jokin kirje kiinnitti sinua pitkän aikaa?"
"Eräs yksityinen ilmoitus, teidän majesteettinne", vastasi Kustaa ja
meni.
"Kotkanpoika tahtoo ja lentää omin siivin", tuumi äiti. "Mutta minun
täytyy tietää, mitä hommia hänellä oli."
Hänellä ei ollut enää Maria Elisabetia, jonka kanssa jutella. Hän
lyöttäytyi sentähden juttusille Katarinan kanssa koettaen udella.
Mutta Kati väisti suurella taitavuudella hänen kysymyksensä.
Alamaasta päin saapui alinomaa kirjeitä tanskalaisten
häpeämättömistä, yhä kasvavista vaatimuksista. Milloin vaativat
suuria rahasummia kunnialahjaksi kuninkaalleen, milloin yhä laajempia
maa-alueita.
Säätyjen kanssa neuvoteltuaan päätti kuningas itse lähteä:
neuvottelupaikalle huolimatta kaikista jatkuvista juhlallisuuksista.
Ei se ollut hauskaa, mutta Kustaa ei ollut niitä, jotka väistyvät
velvollisuuden tieltä.
Hääpäivän jälkeen ei hän ollut saanut puhua Ebban kanssa kahden
kesken. Mutta hän oli onnellinen siitäkin, kun väliin sai vaihtaa
katseen hänen kanssaan ja kuulla hänen äänensä helähdyksen.
Hänen salainen toivonsa oli, että ainakin viimeisenä iltana, kun koko
kuninkaallinen perhe oli koolla kuningattaren luona, saisi kuiskata
Ebballe muutamia sanoja. Mutta Juhana herttua oli alituiseen hänen
rinnallaan ja puhui lakkaamatta toivomuksestaan päästä mukaan, jos
tulisi sota, sillä kotona oli hänestä sietämätöntä. Näki selvään,
että avioliitto jo tuntui herttuasta taakalta, mutta Kustaa ei siihen
kiinnittänyt suurta huomiota. Hän näki vain, kuinka Maria Elisabet
teki kaikkensa pitääkseen Ebban loitolla siitä huoneesta, jossa he
keskustelivat.
Nuori rouva onnistuikin siinä niin hyvin, ettei kuningas edes saanut
puristaa rakastettunsa kättä jäähyväisiksi. Mutta onneksi ei mikään
maailmassa voinut estää häntä kirjeessä ilmaisemasta kaipaustaan eron
johdosta. Kätchen lupasi toimittaa kirjeen perille ja sai viimeisen
lämpimän jäähyväissuutelon.
Lähtö tapahtui. Kuningas matkusti Linköpingin ja Jönköpingin kautta
Vernamoon, josta käsin hänen oli vaikutettava rauhanneuvotteluihin.
Niin Alankomaat kuin Englantikin olivat tarjonneet välitystään ja
lähettäneet edustajansa. Heidän vaikutuksestaan Tanska vihdoin
supisti vaatimuksiaan sellaisiin rajoihin, joihin Ruotsin oli
mahdollista suostua.
Vaikeinta oli sopia ehdoista, jotka koskivat Tanskalaisten
valloittamia maita. Linnoitetut paikat länsirannikolla olivat
"morsian, jota tanskalainen kosi", kirjoitti valtiokansleri
kuninkaalleen.
Nuori herra ei suinkaan viettänyt iloisia joulupäiviä; ajatus, että
menettäisi Elfsborgin "ikiajoiksi", koski kovasti hänen mieleensä.
Tässä huolestuneessa mielentilassaan pisti äkkiä hänen päähänsä käydä
heti Elfsborgin kimppuun niillä voimin, mitkä hänellä oli käsillä.
Hän ilmoitti siitä valtiokanslerille ja pyysi hänen lausuntoaan.
Oxenstjerna teki asian tunnetuksi, ja Tanskan valtuutetut riensivät
päätäpahkaa kuninkaan luo Halmstadiin ja saivat hänet luovuttamaan
kaikki valloituksensa sotakustannusten korvausta vastaan, joka aluksi
nousi kahteen miljoonaan taalariin, mutta Englannin lähettilästen
välityksellä tingittiin puoleen.
Lopulliset rauhanehdot olivat -- mainitaksemme sen lyhimmiten --
nämä: Ruotsi luopui vaatimuksistaan Sonnenburgin linnaan Öselissä,
herravallastaan lappalaisiin Norjassa Titisvuonon ja Varangerin
välillä sekä luovutti takaisin Jemtlannin ja Herjedalin. Ruotsi sai
takaisin Kalmarin ja Voionmaan ja saadakseen myös Elfsborgin oli sen
maksettava miljoona riikintaalaria neljässä erässä kuuden vuoden
aikana. Jollei maksu tapahtunut määrätyn ajan sisällä, oli seitsemän
Elfsborgin valtapiiriin kuuluvaa kihlakuntaa ynnä Nylödöse, vanha
Lödöse ja Göteborg ikiajoiksi lankeava Tanskalle.
Rauhansopimus allekirjoitettiin Knäredissä tammikuun 19 päivänä.
Kolmantena pääsiäispäivänä palautettiin molemmin puolin sodan aikana
valloitetut seudut oikeille omistajilleen.
Se oli kallis rauha -- köyhälle, typötyhjälle maalle. Näytti melkein
mahdottomalta saada kokoon miljoonaa taalaria maassa, jossa tynnyri
rukiita maksoi riikintaalarin. Mutta sittenkin se saatiin aikanaan
kokoon vapaaehtoisilla uhrauksilla, joissa kuningas ja hänen
lähimpänsä kävivät eturinnassa.
Sovittuaan päälliköittensä kanssa toimenpiteistä miehistöön nähden
palasi kuningas Vadstenaan, missä hän kohtasi äitinsä ja Juhana
herttuan, jotka hänen kanssaan allekirjoittivat rauhanpäätöksen.
Kustaa tuskin tunsi rakasta kasvinveljeään, niin muuttunut tämä oli.
Yksityisessä keskustelussa tunnusti hän kuninkaalle, että elämä Maria
Elisabetin kanssa oli hänestä sietämätön.
"Hän ei anna minulle mitään rauhaa", sanoi hän. "Kirjani, jotka ovat
olleet minun rakkaimpana viihdyttäjänäni suruisina hetkinä, ne repii
hän rikki tai heittää tuleen, ja kun minä nuhtelen häntä siitä, saa
hän kouristuskohtauksia tai sanoo, etten minä saa välittää mistään
muusta kuin hänestä."
"Oletko puhunut kuningattaren kanssa?"
"Hän vastaa, että hänen tyttärensä on vielä lapsi, että hänen
miehensä täytyy kohdella häntä hellä varoen ja että olisi julmaa
antaa hänelle nuhteita."
"Tällaista kahden kuukauden avioliiton jälkeen", sanoi Kustaa
alakuloisena.
"Totta on, etten ole tehnyt mitään saadakseni hänet kiintymään
itseeni", jatkoi herttua. "Lapsuudestani saakka ei hän ole
miellyttänyt minua, ja luulen hänen tunteittensa minua kohtaan olevan
samanlaiset kuin minunkin häntä kohtaan."
"Miksi hän on sitten suostunut tulemaan puolisoksesi?"
"Luullakseni samasta syystä kuin minäkin pyysin hänen kättään.
Kohtalo, julma, tunnoton kohtalo on sitonut meidät yhteen, ja
yhteenkytkettyinä kuin rangaistusvangit saamme kantaa kahleitamme
viimeiseen päiväämme."
"Ei", huudahti Kustaa. "Niin ei voi eikä saa olla. Parempi on elää
erillään kuin katkeroittaa toistensa elämä!"
"Olen puhunut kuningattarelle, mutta hän ei tahdo siitä kuullakaan."
"Sitten puhun minä hänelle."
Kustaa puhuikin jo samana päivänä, mutta vähän siitä koitui
lohdutusta. Kuningatar syytti vävypoikaansa, joka ei pitänyt arvossa
sitä onnea, joka hänelle oli lahjoitettu, vaan teki puolisonsa
onnettomaksi.
"Maria Elisabet on enkeli", huudahti kuningatar. "Hän ansaitsee, että
alituiseen levätään polvillaan hänen edessään!"
"Siihen ei kukaan mies alistune, eikä minun mielestäni kenenkään
naisenkaan pitäisi sitä sallia", uskalsi kuningas sanoa.
Kuningatar katsoi häntä ylävästi hymähtäen ja virkkoi sitten:
"Kahdeksantoista vuotias nuorukainen on jo koko viisas ymmärtämään,
mutta jos hän lisäksi on kuningas, ovat hänen sanansa aivan
oraakelinlauseita; hovi-imartelijat riemuitsevat ja viisas kuuntelee
vaieten."
Kustaa istui vaiti tuokion, sitten hän kysyi oliko Kaarle Filip
saanut hänen majesteettinsa suostumuksen matkustaa Venäjälle.
Kyllä hän oli; kuningattaren piti muuttaa tyttärensä herttuattaren
kanssa muutamien viikkojen kuluttua Vadstenaan, Kaarle Filipin ja
hänen opettajiensa piti seurata mukana. Siellä aikoi kuningatar
ompeluttaa poikansa koko komeuden, hänen hovineitsyensä saisivat
siten oppia tekemään jotakin hyödyllistä.
Kustaa kuunteli vaieten ja lähti pian kuningattaren luota. Seuraavana
päivänä hän matkusti pikku seurueineen Tukholmaan. Kuningattaren piti
tulla jäljestä muutamain päiväin kuluttua.
6.