Herttua Juhana oli, pyydettyään kirjeellisesti kuninkaalta prinsessan
kättä, saanut heti virallisen suostumuksen.
Leskikuningattaren hartain toivo oli täyttynyt, ja hän näytti pitävän
tärkeänä, että hääjuhlallisuudet vietettiin kaikella loistolla
ja upeudella. Säästäväisyys sai väistyä, kun oli kysymys rakkaan
tyttären myötäjäisistä.
Ensi kertaa nähtiin Maria Elisabet iloisena ja onnellisena. Kaikki
mitä tehtiin, alistettiin hänen arvosteltavakseen, tällä kertaa hän
"istui ylimmällä orrella". Kaikki ahkerat kädet pantiin liikkeelle,
ja jokainen kilpaili osaltaan tyydyttääkseen häntä.
Herttua alkoi kirjeensä sanoilla "suuresti rakastettu", ja vaikkakin
sisältö tavallisesti koski hänen tukholmalaisen tai vadstenalaisen
talonsa sisustusta, välitti Maria Elisabet vähät siitä. "Suuresti
rakastettu" oli kirjeen a ja o, ja hän sanoi Katille: "Olinpa
hullu, kun olin mustasukkainen sinulle! Onhan selvää, ettei hän ole
koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin minusta, ja ainoastaan minun
mustasukkaisuuttani herättääkseen hän osoitti kohteliaisuutta Ebba
Brahea kohtaan, johon kaikki miehet ovat ihastuneet."
"Ebba on hyvin kaunis", vastasi Katarina.
"Hän on hanhi", virkahti morsian. "Tuolla seisoo hän ja katselee
maahan ja vastailee vain yksin tavuin."
"Hän on kaino ja varoo kovin pahoittamasta armollisen rouva äitimme
mieltä."
"Ei voi kieltää, että hän on näppärä sormiltaan, mutta vaikkakin
pidän morsiushunnusta, jota hän ompelee, en siltä pidä hänestä".
"Kuningatar pitää", vastasi Katarina.
"Siksi, että hän seisoo kuin sytytetty kynttilä ja tekee siinä määrin
hänen mielikseen, että voisi juosta vaikka tuleen jos niiksi tulee".
"Ei", jatkoi Maria Elisabet, "toinen Ebba Brahe miellyttää minua
paremmin; hän tietää pitää hovikeikarit loitolla."
Tämä keskustelu tapahtui nuoren prinsessan luona, joka oli
katselemassa tuoleille ja pöydille levitettyjä kalliita pukujaan.
Katarina prinsessa kiinnitti brabantinpitsiä morsiuspukuun, joka oli
valkoista kultakirjo-silkkiä. "Rakas sisar", sanoi hän katkaisten
edellisen keskustelun, "tulisitpa niin onnelliseksi kuin sisimmässä
sydämessäni toivon."
"Se riippuu Juhanasta."
"Kyllä kai sinustakin."
"Hänen on arvattava ja täytettävä toivomukseni ennenkuin olen ehtinyt
niitä ilmaista."
"Aiotko sinä tehdä samoin hänelle?"
"Minäkö? En, varmasti en."
"Eikö oikeiden aviopuolisoiden pidä palvella toisiaan."
"Muun kansan kesken voi kyllä niin olla, mutta minä, prinsessa,
vaadin, että mieheni ensi sijassa ja toiset hänen jälkeensä
osoittavat minulle kunnioitusta ja alamaisuutta."
"Etkö tahdo voittaa heitä rakkaudella?"
"Heidän pitää minua rakastaa ja totella, minä menettelen sitten
heihin nähden miten tahdon."
Keskustelun katkaisi nuori Kaarle Filip, joka kiireesti tuli
huoneeseen ja juoksi heti Katin luo huudahtaen: "Tiedätkö, että
kuningas tulee kotiin huomenna?"
"Olen kuullut sen", vastasi Katarina, "ja iloitsen siitä suuresti."
"Mutta sitä en tee minä", huudahti Maria Elisabet. "Kustaa tekee aina
muistutuksia, ja siksi olen suutuksissani hänelle."
"Sitä saat olla kenelle muulle tahansa, mutta et hänelle", huomautti
veli. "Hänelle ei vedä vertoja yksikään meistä, sen on Skytte
sanonut."
"Tuo pikku sielu! Minä tiedän mitä tohtori Chesnecopherus on sanonut
kuningattarelle, minä."
"Tiedänhän sen minäkin", vastasi prinssi. "Sinun ja minun pitäisi
muka vaatia itsellemme suuremmat edut ja yhtä korkea asema ja arvo
kuin itse kuninkaalla on."
"No, etkös tahdo sitten?"
"En, Skytte on kertonut minulle autuaasta isoisästämme ja hänen
pojistaan, ja kuinka he syöksivät valtakunnan onnettomuuteen. Olen
luvannut hänelle olla Kustaalle aina tottelevainen ja alamainen."
"Vai niin, sinulta otetaan sellaisia lupauksia, mutta minä en anna
sitoa itseäni, minä, ja sinun pitäisi ennen kaikkea mukautua oman
opettajasi tahtoon, varsinkin kun rouva äitimme luottaa häneen."
"Skytte on ollut sekä Kustaan, että minun opettajani, ja kun tiedän,
että hän on oikeassa, niin menettelen sen mukaan."
"Kylläpä sinusta on tullut päättäväinen!"
"Minun täytyy oppia eroittamaan paha hyvästä, voi tapahtua, että
eräänä päivänä olen monien herra."
"Venäjän tsaari; tiedäthän, ettei rouva äitimme tahdo sitä."
"Hän pelkää, että minulle tapahtuu jotain pahaa, mutta ken mielii
toimittaa jotain maailmassa, ei saa ajatella itseään. Enkö ole
oikeassa, Kati", lisäsi hän hellästi ja nojasi häneen.
"Varmasti olet", vastasi Katarina, "ja minua ilahuttaa mahdottomasti
kuulla sinun lausuvan sellaisia mielipiteitä."
"Tiesinhän", huudahti Maria Elisabet, "te yhdytte aina minua vastaan,
mutta Jumalan kiitos pääsen täältä ja siellä mihin tulen, opetan
kyllä palvelijani sekä ajattelemaan että puhumaan niinkuin tahdon."
Samassa syöksyi hän huoneesta.
"Juhana parka, hänelle ei tule hauskaa", huudahti prinssi nauraen.
"En käsitä, miten hän menee hänen kanssaan naimisiin."
Katarina istui yhä työnsä ääressä. "Pelkään, ettei kumpikaan tule
onnelliseksi", sanoi hän allapäin.
"Katsos", huudahti Filip, "puvulle putosi kyynel, ajatteles, jos
siihen tulee tahra."
Katarina hieroi innokkaasti liinallaan. Hän käänteli kangasta kaikin
puolin. "Luulen, ettei kukaan näe sitä", sanoi hän, "mutta tahra
siinä on; pelkään, että se tuo mukanaan onnettomuutta."
Seuraavana päivänä tuli kuningas ja näytti iloisemmalta pitkistä
ajoista. Hänen olennossaan oli nuorekasta reippautta, jollaista
tavataan ainoastaan hyvin terveissä luonteissa. Pysty pää, silmien
loiste, joustava käynti ja reipas luonne, kaikki näytti viittaavan
siihen, että hän uneksi korkeinta maallista onnea.
Kuningatarta hämmästytti hänen muotonsa ja hän aavisti tulevaista
vaaraa, vaikkei hän voinut käsittää, mistä se tulisi.
"Teidän armonne näyttää voittajalta", sanoi hän äidillisen ylpeyden
ja pelonsekaisilla tunteilla.
"Varmasti on Jumala ihmeellisesti ollut kanssamme", vastasi Kustaa,
"olemme saamaisillamme rauhan, tosin emme sellaista kuin toivoisimme,
mutta parhaan mikä on saatavissapa sodan voimme tätä nykyä pitää
päättyneenä."
"Siis voimme omistaa itsemme valmisteluihin, mitkä piakkoin
vietettävä kaunis perhejuhla vaatii."
"Se samoinkuin valtiopäivätkin ovat syynä palaamiseeni kotiin. Häiden
ja valtiopäivien loputtua täytyy minun lähteä Vernamoon, jossa aion
asua neuvottelujen aikana."
"Minua ilahuttaisi näyttää teidän majesteetillenne mitä olen saanut
aikaan tyttäreni myötäjäisiksi melkein tyhjästä." Näin sanoen tarttui
Kristina rouva kuninkaan käteen ja vei hänet sisimpiin suojiin, minne
hoviväellä ei ollut pääsyä.
"Toivon, että ensimäiseksi esitettäisiin valtiopäiville prinsessan
myötäjäiset", sanoi kuningatar jokseenkin terävästi.
"Olen jo ajatellut sitä, mutta nykyisen suuren rahanpuutteen
aikana..."
"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä", keskeytti leskikuningatar
kiivaasti. "Enkö ole suurin ja tuntuvin uhrauksin lähettänyt teidän
majesteetillenne aika suuria summia vähäisten varojeni mukaan, ja
vaatimuksemme ovat lailliset."
"Koetan järjestää kaikki tyynni teidän armonne mieliksi", vastasi
Kustaa kumartaen ja lisäsi: "Saanko nyt luvan katsella myötäjäisiä?"
Jos hän oli odottanut kohtaavansa nuoren neitsytparven sisällä,
niin hän pettyi. Mikään ei saanut johtaa hänen ajatuksiaan
asioista, joihin leskikuningatar tahtoi hänen mielensä kiinnittää.
Muiden muassa sai kuningas kuulla, että herttua toivoi häät pian
vietettäviksi, sillä prinsessan terveys oli heikko, ja siihen
saattoi vaikuttaa vahingollisesti, jos hänen elämänonneaan
kauemmin viivyteltäisiin. Kuningas suostuikin vastaväitteittä
leskikuningattaren ehdotukseen, että häät vietettäisiin marraskuun 29
päivänä.
Kun valtiopäivät kokoontuivat, esitettiin prinsessan myötäjäiskysymys
säädyille ensimäisten asiain joukossa. Silloin tapahtui mitä
kaikista vähimmän oli odotettu: papit rohkenivat selittää, että
voimassa olevan säädöksen mukaan oli avioliitto serkusten kesken
kielletty, joten he katsoivat olevansa velvolliset panemaan jyrkän
vastalauseensa aiottua avioliittoa vastaan pyytäen kuninkaan
kieltämään sen.
Leskikuningatar joutui suunniltaan suuttumuksesta ja kiihdyksissään
hän kirjoitti papeille omakätisen kirjeen, missä sanoi heille, ettei
avioliitto ollut hengellisen, vaan maallisen lain alainen, ja ettei
heillä siis ollut asian kanssa tekemistä.
Papit lukivat nuhdekirjeen. Olisi ollut helppo kumota se, mutta kun
kuningas kunnioituksesta äitiään kohtaan pysyi toimetonna, päätettiin
antaa kysymyksen raueta. Jos läheinen sukulaisuus toi onnettomuuden
mukanaan, olivat papit joka tapauksessa panneet vastalauseensa.
Vihdoinkin oli saatu vapaat kädet. Morsian tointui kauhean uhan
jälkeen ja entistään innokkaammin koetteli hän pukua toisensa
jälkeen, otti rouva äidiltään vastaan ja kätki huolellisesti
piiloihinsa kalliita kankaita, taideteoksia ja jalokiviä, jotka
kuuluivat kuningashuoneelle ja joihin hänellä ei ollut laillista
oikeutta.
"Korkeasti rakastetulle lapselleni annan mitä tahdon, kysymättä
keneltäkään lupaa", sanoi kuningatar.
Vihdoinkin oli kaikki valmista, ja Juhana herttua saattoi tulla.
Tehdyn ohjelman mukaan oli hänen lähdettävä matkalle Vadstenasta
niin, että saapuisi Tukholmaan pari päivää ennen häitä.
Suuret juhlallisuudet alkoivat, ja 17 päivänä marraskuuta saapui
herttua kaupunkiin. Häntä seurasi Itä-Göötanmaan aatelisto
palvelijoineen, kaikki mustissa sametilla ja hopealla reunustetuissa
puvuissa. Hevosilla oli mustat, hopeoiduin renkain koristetut
hinnastot.
Heistä majoitettiin niin paljon kuin sopi herttuan omaan taloon
Rautatorin varrella, loput sijoittuivat ystävien ja sukulaistensa luo
kaupungille.
Kuningas oli ratsastanut herttuaa vastaan, ja myöhemmin näemme
molempien nuorten ruhtinaiden tuttavallisesti keskustelevan herttuan
uudestaan sisustetussa asunnossa.
Juhanassa oli jotain vakavaa, melkeinpä synkkää, kun sitä vastoin
Kustaa Aadolf näytti hilpeältä ja iloiselta.
He välttivät molemmat puhua lähinnä kyseissä olevasta asiasta ja
keskustelivat ainoastaan valtakunnan asioista.
"Näetkös", sanoi Kustaa, "olemme tehneet rauhan mahdollisimman
hyvillä ehdoilla ja vapauttaneet maan vastaisista tuhoista. Sydämeni
vuotaa verta ajatellessani mitä kaikkea se on saanut kestää."
"Kasvoistasi ei sitä näe lainkaan, en ole koskaan nähnyt sinua noin
iloisena."
Kuningas punastui syvästi. "Minulla on ollut niin vaikeita päiviä,
nyt on hieman valoisampaa ajatteles, Juhana, _yksi_ sota lopussa,
eikö minun pitäisi iloita siitä!"
"Tietysti, vaikka tanskalaiset ovat yhtä häpeämättömiä kuin ennenkin.
Mistä luulet saavasi kokoon miljoonan taalaria, joilla maksat
Elfsborgin?"
"Luotan ruotsalaisten uhraavaisuuteen. Vastenmielisyys tanskalaisia
kohtaan on niin suuri, että he tahtovat minun kanssani kärsiä suurta
puutettakin vapautuakseen tanskalaisten vaatimuksista. Tiedätkö, että
Tanska vaatii oikeutta säilyttää kolme kruunua vaakunassaan?"
"Siihen ei kai luullakseni suostuta?"
"Oxenstjerna tuumii, että antaisimme heidän tehdä tahtonsa mukaan
toistaiseksi; sehän on heille muistona muinaisilta ajoilta. Meidän
aikamme tulee myös kerran!"
"Niin, tanskalainen ryömii aina pensaan takana väijymässä."
"Mikäpä muu tarkoitus on tällä heidän sodallaan ollut kuin saattaa
meidät samoinkuin Norjan valtansa alle."
"Heidän olisi toki pitänyt oppia menneistä ajoista, ettei Ruotsia
niin helposti siepata."
"Sanotaan Sigismundin olevan tuumassa mukana."
"Paljon mahdollista, mutta silloin nousee kysymys: Kuinka
tahtoo Kristian IV, joka on protestantti, edistää katolisuutta
naapurimaassaan?"
"Saadakseen itse kalastaa sameassa vedessä."
"Sitä minäkin luulen, ja Oxenstjerna on yhtä mieltä kanssani, että
siitä on tehtävä loppu."
"Uusi sotako?"
"On mahdollista, ettemme voi välttää sitä", vastasi Kustaa, "mutta
sitä ei käytäisi täällä, vaan tuollapuolen Itämeren."
"On totta, että De la Gardie on niittänyt laakereita, jotka voivat
tuottaa uusia etuja isänmaalle."
"Hän puuhaa Kaarle Filipiä Venäjän tsaariksi."
"Olen pyytänyt häntä luopumaan siitä ja viitannut Sigismundiin
varoittavana esimerkkinä. Muuten luulen, etteivät venäläiset välitä
ruotsalaisesta prinssistä. De la Gardie'n menestys ja olosuhteiden
pakko on saattanut heidät suostumaan hänen ehdotukseensa, mutta jos
annetaan heidän tehdä mielensä mukaan, niin valitsevat he ennemmin
oman heimonsa ruhtinaan."
"Ethän liene antanut varmaa vastausta?"
"En, Oxenstjerna arvelee, että meidän on ensin eroitettava Novgorod
Venäjästä ja yhdistettävä Ruotsiin samalla tavoin kuin Liettua on
yhdistetty Puolaan. Sillä tavoin saamme Suomelle ja Itämerenlääneille
varmemmat rajat."
"Muistan sinun kirjoittaneen minulle joku kuukausi sitten, että jos
Novgorod tahtoisi tunnustaa sinut ruhtinaakseen, olisit valmis vaalin
hyväksymään."
"Kyllä, ja valtaneuvosto on sitä mieltä, että jos muu osa Venäjää
tahtoo yhtyä Novgorodiin, ei sitä heiltä kiellettäisi. Kumminkin
pääsee Novgorodin lähetystö näinä päivinä Kaarle Filipin puheille.
Minä en aseta esteitä tielle, hän saa matkustaa Viipuriin, jos tahtoo
ja leskikuningatar suostuu."
"Kuinka voi leskikuningatar tulla toimeen ilman Kaarle Filipiä -- ja
Maria Elisabetia", tuli katkeruuden vivahduksella.
Kustaa huomasi sen ja katsoi tutkien rakkaaseen sukulaiseen.
"Olen ollut niin paljon poissa, ja on ollut niin vähän aikaa
perheasioille", sanoi hän melkein anteeksi pyytäen. "Nyt tuntuu
minusta siltä, kuin ei täällä olisi aivan niinkuin pitäisi."
"Minusta ainakaan ei väliä", vastasi Juhana. "Teen ainoastaan
velvollisuuteni."
"Juuri siksi on minulla niin raskas edesvastuu", vastasi Kustaa.
"Minun olisi pitänyt kieltää silloin, kun pyysit sisareni kättä."
"Et voisi sitä, pappienkaan vastalause ei hyödyttänyt mitään. Kaikki
tyynni johtuu siitä", lisäsi hän katkerasti, "että minä olen elämässä
vain hyödytön liikalainen, jolla ei ole mitään paikkaa."
"Nyt olet väärässä, hyvin väärässä", huudahti Kustaa. "Kuinka monta
kertaa olet ollut tukenani ja apunani, ja jos kaadun, täytyy sinun ja
Kaarle Filipin huolehtia valtakunnasta."
"Siitä Jumala armossaan minua varjelkoon!" huudahti Juhana
vilkkaasti. "Onneton isäni ei tuottanut onnea isänmaalle. Hänen
pojalleen ei pitäisi käydä samoin. Kohtaloni on minut määrännyt
naimaan Maria Elisabetin, sittenpähän nähdään, voinko tehdä hänet
onnelliseksi. Rukoilen sitä joka päivä Jumalalta."
"Hän rakastaa sinua paljon."
"Leskikuningatar sanoo samaa, ja siinä tapauksessahan on suurempia
toiveita onnellisesta yhdyselämästä."
"Varmasti olisitte onnelliset, jos hän voisi saavuttaa sinun
rakkautesi!"
Herttua pudisti epäilevästi päätään ja siirtyi toiseen
puheenaiheeseen.
Surulliset ajatukset täyttivät kuninkaan nuoren sielun, kun hän
saapui linnaan. Hän oli varma, ettei avioliitto koituisi kummallekaan
aviopuolisolle onneksi. Kätchen vältti häntä hänen tultuaan kotiin.
Hän oli huomannut hänen punaiset silmänsä ja kalpeat poskensa. Ellei
hän olisi rukoillut ankaraa äitiään, olisi hän saattanut viime
tingassa katkaista siteen ja asettaa Kätchenin käden Juhanan käteen.
Mitähän Maria Elisabet sanoisi, vielä oli yksi päivä jäljellä, jos
hän koettaisi?
Reippain askelin meni hän prinsessan huoneeseen, avasi oven ja astui
sisään. Mutta täällä kohtasi häntä odottamaton näky.
Prinsessa istui tuolilla, hän oli punainen kasvoiltaan ja huusi
kovasti, heiluttaen jalkojaan ilmassa. Hovineitorukka oli polvillaan
hänen edessään ja koetti turhaan saada kiinni toista jalkaa.
"Sanon sen, että ne ovat liian suuret, etten huoli niitä ja että
heti täytyy tehdä toinen kenkäpari, jonka täytyy olla valmiina
huomisaamuksi."
"Armollinen neiti, mahdotonta."
"Mahdotonta, kun minä käsken", ja pari kelpo korvapuustia täydensi
lauseen.
Kirkkaat kyynelet vierivät tytön poskia pitkin, kun hän sai armon
ottaa pienen kultakirjokengän, joka oli liian suuri.
"Vai niin, sinä rohkenet itkeä!" huusi Maria Elisabet, "kyllä mä
näytän sulle itkut!" Ja kaikin kymmenin sormin raapi hän pitkiä
naarmuja tytön kasvoihin, tämän tekemättä vähintäkään vastarintaa.
Töin tuskin voi Kustaa pysyttäytyä hiljaa. Mutta hän hillitsi
itsensä, sillä hän tahtoi nähdä kuinka pitkälle pieni raivotar
saattoi mennä.
Seuraavana hetkenä tämä heittäytyi taaksepäin tuolissaan huutaen:
"Olen onnettomin ihminen maan päällä, ei kukaan, ei kukaan välitä
minusta!" Ja sitten hän löi päätään tuolinselkämykseen.
Palvelijatar pani kätensä väliin, ettei prinsessa tekisi itselleen
pahaa, mutta heti, kun hän sen huomasi, huusi hän vihaisesti,
että koko maailma saisi tietää, miten pahoin häntä pideltiin ja
millaisia kurjia palvelijattaria hänellä oli. Sen jälkeen seurasi
raju itkunpuuska ja sitten ankaran käskevällä äänellä: "Juokse pian
noutamaan Kätchen neitiä, tahdon että hän heti tulee tänne."
Nyt oli kuninkaan kärsivällisyys lopussa. Hän astui ovelta esiin ja
sanoi tyynesti:
"Et tarvitse mennä Kätchen neidin luo. Mutta jätä meidät, tahdon
puhua prinsessan kanssa."
Palvelijatar niijasi syvään, mutta heitti pikaisen katseen
valtiattareensa ennenkuin riensi pois.
Maria Elisabet itki yhä edelleen tai oli itkevinään. Hän oli
kyyristynyt kokoon tuoliin ja painanut päänsä tyynyihin.
Kustaa istuutui sohvaan. Hän tahtoi oikein tutkistella sisartaan.
Pitkän hetken pysyi tämä hiljaa paikoillaan. Sitten heitti hän
salavihkaisen katseen veljeen. Mutta kun veli yhä edelleen istui
liikkumatonna, nousi hän kiihkeästi ja kysyi mitä tämä tahtoi. Ei
ollut tapa sellainen, että ilmoittautumatta pujahdettiin naishenkilön
luo, sisarelleenkin oli velvollinen ilmoittautumaan.
"Kunhan sinä lopetat, sitten puhun minä", vastasi kuningas.
Prinsessa huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja sanoi tylysti ja
katsellen veljeään synkin katsein: "Ole niin hyvä."
Mutta nyt sai hän kuulla mitä ei ollut odottanut. Kuningas sanoi
hänelle, ettei hänen luonteisensa naisen pitänyt koskaan mennä
naimisiin ja kehoitti häntä ajoissa katkaisemaan yhdyssiteen, johon
ei kumpikaan puoli tulisi olemaan tyytyväinen.
"Onko herttua lähettänyt sinut?" puuskahti morsian kiihkeästi.
Kuningas vastasi kieltävästi, mutta lisäsi aivan kuin tahtomattaan:
"Minun on sääli Juhanaa, hyvin sääli."
"Siksikö, että hän menee kanssani naimisiin?" kirkaisi morsian.
"Sentähden, ettei avioliitto voi olla onnellinen ilman keskinäistä
kunnioitusta", vastasi Kustaa ankarasti.
"Rakkaus, rakkaus on ainoa, josta välitän, sen tahdon sanoa hänelle."
"Mikset ole sitä vielä tehnyt?"
"Siksi... siksi ettemme puhu koskaan keskenämme muusta kuin... emme
mistään", sanoi morsian kalveten.
"Niinkö! Sisko parka", virkkoi Kustaa painaen hänet povelleen,
ja nyyhkyttäen painoi hän päänsä vasten hänen poveaan. "Kenties
olisi parasta, jos olisin Juhanan kanssa kahden erämaassa, sillä
nyt olen mustasukkainen kaikille, jotka tulevat hänen lähelleen,
yksinpä Katillekin." Kun Maria Elisabet tuli nämä sanat päästäneeksi
suustaan, katsoi hän äkkiä veljeensä.
"Hän on mitä parhain ja jaloin nainen", vastasi veli vältellen.
"Sen tiedän; hänen parissaan mieluimmin olenkin."
Tässä katkaisi keskustelun kuningatar, joka kenties sattumalta tai
saatuaan salavihkaa tiedon astui yhtäkkiä huoneeseen. "Ilahuttava
näky", huudahti hän. "En tiedä, milloin teidän majesteettinne
viimeksi ilahutti sisartaan käynnillään."
"Jollen persoonallisesti, niin ajatuksissani olen usein hänen
luonaan", vastasi Kustaa lempeästi. "Tulin juuri herttuan luota ja
halusin tuoda hänen tervehdyksensä."
"Hänen korkeutensa on pyytänyt yksityistä keskustelua kanssani."
Maria Elisabet katsoi kysyvästi äitiinsä.
"Kysymys on sinun hovinpidostasi", lisäsi leskikuningatar.
"Lähdettyään luotani viettää herttua päivänsä lähimpäinsä ja hovinsa
keskuudessa. Tyttäreni jää yksin minun ja hovinaisten kanssa vanhan
hyvän tavan mukaan, mutta kuningas on itseoikeutettu ja tervetullut
vieras, milloin vain suvaitsee tulla."
Kustaa kiitti, mutta sanoi kutsuneensa muutamia valtiopäivämiehiä
luokseen tehdäkseen heille muutamia ilmoituksia. Hän ei voinut
varmasti sanoa, salliko hänen aikansa sitten tulla kuningattaren luo.
Oli ilmeistä, että kuningatar halusi jäädä yksin tyttärensä kanssa.
Kuningas sanoi sentähden hyvästit ja palasi omiin huoneihinsa. Ja
Juhanan asiasta kääntyivät hänen ajatuksensa vähitellen omaansa.
Kuninkaalliset ja ruhtinaalliset henkilöt saavat harvoin seurata
sydämensä vaalia, vaan heidän on mentävä naimisiin valtiollisista
syistä. Oliko se oleva hänen kohtalonsa? Ei... ei, vaikkei Ebba Brahe
ollutkaan kuninkaallista syntyperää, niin kuului hän toki yhteen maan
vanhimmista suvuista. Ja olivathan hänen jalot isoisänsä kaksi kertaa
olleet naimisissa jalosukuisten ruotsalaisten neitsytten kanssa, mikä
esti häntä tekemästä samoin!
Palattuaan kotiin hän oli vain muutaman kerran saanut nähdä
ja tervehtiä sydämensä valittua. Keskusteluun ei ollut ollut
tilaisuutta. Kuinka täysi olikaan hänen sydämensä. Se paloi halusta
ilmaista rakastetulle suloinen salaisuus, puhua rakkaudesta, joka
seuraisi häntä läpi elämän ja levittäisi päivänpaistetta kaikkialle
missä hän oli.
Kustaa tiesi kyllä kuningattaren toivomuksen, että hänen oli
etsittävä morsian jostain saksalaisesta ruhtinashuoneesta. Mutta hän
aikoi sanoa, että hänen elämänsä onni riippui Ebba Brahesta, tämä oli
tähti hänen taivaallaan ja oli valaiseva hänelle tien kunniaan ja
valtaan. Jos tämä tähti sammui tai katosi hänen näköpiiristään, olisi
hänen elämänsä pimeä ja iloton. Hän kyllä aina täyttäisi pojan ja
kuninkaan velvollisuudet, mutta riippui hänen äidistään, tekikö hän
sen raskain vai riemuisin mielin.
Tänä hetkenä tuntuivat hänen syynsä suurilta ja vastustamattomilta.
Ei hän enää pelännyt äitinsä kieltoa, vaan neitsyen. Ajatteles, jos
hänen punastelemiseensa, kun häntä katseli, oli toinen syy kuin
heräävä rakkaus, jos hän kysymykseen vastaisikin rakastavansa toista,
kuinka tämä vastaus lamauttaisikaan hänen voimansa ja elämänhalunsa?
Nuoruuden kiihkeydellä hän torjui tämän ajatuksen luotaan. "Minun on
ensin kuultava se hänen suustaan", päätti hän itsekseen.
Mutta hänen täytyi heittää kaikki itsekkäisyys luotaan, maalle
tärkeät asiat vaativat hänen huomionsa puoleensa. Kutsutut
valtiopäivämiehet tulivat keskustelemaan tehdystä ehdotuksesta,
että ne ulkolaiset palkkajoukot, jotka joutuivat toimettomiksi,
kun tehtiin rauha Tanskan kanssa, lähetettäisiin ensi avovedellä
Venäjälle De la Gardie'n ja Evert Hornin avuksi. Talonpojat puolsivat
tätä innokkaasti. Sotaväki oli enimmäkseen vierasta väkeä, hurjia
veitikoita, jotka olivat maanvaivana niin sodan kuin rauhankin
aikana. Suuret valloitukset, joita De la Gardie oli tehnyt, antoivat
loistetta hänen nimelleen ja tekivät hänet maanmiestensä ihailevan
ylpeyden esineeksi ei ainoastaan ylimmissä piireissä, vaan kansankin
kesken. Hän sai kernaasti tehdä valloituksiaan, kunhan se vain
tapahtui vieraalla väellä.
Valtiopäivämiesten mentyä jäi nuori kuningas istumaan pöydän ääreen
nojaten päällään käsiinsä ja tuijottaen eteensä.
De la Gardie oli pannut pahakseen, kun ei Kaarle Filip ollut tullut
Venäjälle jo aikoja sitten, vaikka hän oli määrännyt hänet tsaariksi.
Venäjä odotti yhä vieläkin, ja De la Gardie, joka tahtoi lahjoittaa
suuren valtakunnan ruotsalaiselle kuninkaan pojalle, oli syystä
loukkautunut, kun lahjaa ei otettu vastaan. "Kaarle Filip tahtoo itse
ja minun puolestani hän saa lähteä", jupisi Kustaa Aadolf itsekseen,
mutta jäi yhä mietiskelevään asentoonsa. Mutta pian muuttui
nuorten kasvojen ilme: vakavuus vaihtui lempeään hymyilyyn, silmät
saivat jälleen tavallisen loisteensa. "Voinhan ainakin mennä häntä
katsomaan", virkahti hän, nousi ja suuntasi askelensa kuningattaren
huoneihin.
Ankara Kristina rouva ei ollut koskaan sallinut hovissaan äänekästä
iloa, vaikkakin joskus hovipiireissä saattoi kuulla nuorison
hillittyä hälinää, jopa pidätettyä nauruakin. Mutta tänä iltana oli
kuninkaallisissa suojissa hiljaista kuin haudassa.
Etuhuoneessa kohtasi kuningas erään hovipalvelijan ja kysyi oliko
sisällä ketään.
"Hänen majesteettinsa kuningatar koko hovin keralla", oli vastaus.
"Mitä siellä on tekeillä, täällä on niin hiljaista?"
"Neiti Brahe on laitettu pois."
"Mihin sitten?"
"Koirakamariin."
Kuningas päästi palvelijan menemään ja suuntasi itse askelensa
koirakamariin, jossa kuningattaren pikku koirilla oli makuupaikkansa.
Kuinka hänen sydämensä sykkikään! Mutta hovissa oli neljä neiti
Brahea. Oliko häntä, joka aina oli ollut kuningattaren suosikki,
siten häväisty?
Sen oli hän saapa pian tietää.
Nyt oli hän kamarissa, ja talikynttilän himmeässä valossa istui
siellä pikku olento peittäen kasvonsa liinallaan ja itki, niin että
sydän oli pakahtumaisillaan.
"Olkoonpa kuka tahansa, tämä on toki julmaa", ajatteli hän ja yskäsi
hiljaa, ettei lapsiparkaa säikyttäisi.
Olento kohotti katseensa, mutta piiloitti kasvonsa yhtä nopeaan.
"Kuningas!"
Se oli tosiaankin hänen rakastettu Ebbansa, mutta missä tilassa!
Kaikkea mahdollista oli hän ajatellut heidän ensi kohtauksestaan,
mutta ei tätä.
"Rakas neiti", sanoi hän hiljaa ja hartaasti.
Ottamatta liinaa kasvoiltaan lankesi Ebba hänen jalkoihinsa: "Menkää,
teidän majesteettinne, olkaa niin armollinen ja menkää, olen kyllin
onneton ennestäänkin."
"Onhan syytä siinäkin jäädäkseni tänne", sanoi kuningas nostaen hänet
pystyyn. "Sanokaa minulle nyt mitä on kyseissä", pyysi hän lempeästi
ja tahtoi tarttua Ebban käteen.
Mutta tämä piti hellittämättä molemmat kätensä kasvoillaan.
"Ottakaa pois liina, voitte hieroa silmänne piloille."
"Ei, ei, en voi."
Samassa muisti Kustaa aamupäiväisen kohtauksensa sisarensa luona.
"Ebba, rakkahin Ebba, pyydän, rukoilen teitä sanomaan minulle mitä on
tapahtunut ja mitä teille on tehty."
"Se on mahdotonta!" nyyhkytti Ebba.
"Teidän täytyy sittenkin, minä käsken."
Hiljaa vaipuivat kädet liinan keralla, ja hän taivutti päänsä niin
alas kuin voi.
Kustaan mieleen palasivat taasen muistot aamupäivältä, kenties Ebbaa
oli kynsittykin. Hän ei voinut siitä virkkaa mitään, mutta harmin
ja pelon puuskassa hän huudahti: "Taivaan tähden, sanokaa minulle
miksette tahdo nostaa päätänne!"
"Näytän varmaankin niin kurjalta", vastasi Ebba. "Ja tukka..." Hän
silitti sitä kädellään.
Kustaa ei voinut pidättää hymyään. Siis ainoastaan hieman naisellista
kainostelua! Hän tunsi sydämensä keventyvän. "Mistä tämä on
aiheutunut, miksi teidän täytyy istua täällä yksin itkemässä?"
Ebba pudisti pikku päätään. Ei, hän ei voinut sitä sanoa.
"Minä tahdon tietää sen, kuuletteko, minä _tahdon_!"
Ääni oli totinen ja Ebba tunsi sen.
"Olin unohtanut neulan alushameeseen, ja se pisti hänen korkeuttansa
käteen, niin että siitä tuli verta."
"Ettekö muistanut pyytää anteeksi?"
"Tein sen heti. Leskikuningatar käski minut tänne miettimään
virhettäni, mutta prinsessa sanoi, etten saa olla mukana...
juhlassa... huomenna", kuiski hän nyyhkytystensä lomaan.
"Silloin en minäkään tule mukaan", kuului ankara vastaus.
Ebba katsoi häneen kovin kummissaan. "Eikö teidän majesteettinne ole
luvannut viedä sulhasen sisään?"
"Sen saa tehdä Magnus kreivi, jollei hänkin mieluummin vietä
päiväänsä meidän seurassamme."
Ebba luuli, että kuningas piti häntä pilkkanaan. "Jos leskikuningatar
tulee, on hän varmaan hyvin vihainen", sanoi hän hätäilevän
näköisenä, epätietoisena, oliko hänen lähdettävä vai jäätävä.
"Ebba", sanoi Kustaa tulisesti, "etkö vieläkään ymmärrä minua?"
Ebba katsoi nuoreen kuninkaaseen suurin, ihmettelevin silmin, mutta
samassa lehahti heleä puna niinkuin ruusupilvi hänen suloisille
kasvoilleen.
"En oikein", sanoi hän niin hiljaa, että Kustaan täytyi kumartua
kuullakseen sanat. "Ymmärrän vain sen, ettei teidän majesteettinne
voi tarkoittaa muuta kuin mikä on hyvää ja kunniallista."
"Tietysti en, armas, ja jos tahdot lahjoittaa minulle sydämesi,
menemme jos niin haluat, heti kuningattaren luo ja ilmoitamme
hänelle, taikka kenties, kuten viisaimpana pidän, viivytämme sitä
muutamia vuosia, kunnes kruunattuna kuninkaana voin korottaa
valitsemani puolison kuningattareksi."
"Menkää, menkää!" huudahti Ebba pelästyneenä. "Joku tulee!"
"Kuinka voit pyytää minua menemään ennenkuin olen saanut vastauksen?"
"En voi, en tohdi sanoa mitään", virkkoi Ebba hätiköiden. "Ah, teette
minut aivan onnettomaksi!" Hän väänteli epätoivoissaan käsiään.
Kustaa seisoi tuokion epäröiden. "No, jääköön sinun tähtesi, mutta
muista, että huomenna puhumme enemmän."
Nopein askelin poistui hän huoneesta ja meni suoraan siihen
huoneeseen, jossa kuningatar ja hovi olivat.
Ensi vilahduksella näki hän, että täällä tiedettiin jo hänen
käynnistään koirakamarissa.
Kuningatar hymyili maireenmuikeaa hymyä, mutta Kustaalla oli
suunnitelmansa valmiina, ja hän kääntyi hänestä heti Maria
Elisabetiin kysyen innoissaan kuinka hän voi, ja oliko lähetetty
lääkäriä noutamaan.
Prinsessa vastasi, että hän oli tottunut kärsimään eikä hänelle
merkinnyt mitään kärsikö enemmän vai vähemmän.
"Sitä emme voi myöntää", sanoi kuningas ja tarttui hänen käteensä
tarkastaen sitä joka puolelta. "Nämä valkoiset pikku sormet eivät ole
vahingoittuneet vähintäkään", sanoi hän.
Maria Elisabet oli ilmeisesti hämillään. "Jollei sitä näkisikään,
niin minä ainakin tunnen sen", sanoi hän hillityllä katkeruudella.
"Toivon, että se menee ohi huomiseen", puuttui kuningatar puheeseen.
"Kuitenkin on kohtuullista, että se, joka on saanut pahan aikaan,
pidetään loitolla prinsessan näkyvistä, ettei herättäisi hänessä
tuskallisia muistoja."
"Nuori neitsyt on äsken kyynelissään kertonut minulle suuren, mutta
tahtomattoman virheensä", vastasi Kustaa, "ja minä olen tullut
pyytämään anteeksi hänen puolestaan."
Kuningatar karahti suuttumuksesta purppuranpunaiseksi. Käden
viittauksella poisti hän kaikki hovinaisensa ja sanoi heti heidän
poistuttuaan tukahutetulla liikutuksella: "En salli sekaantumista
mihinkään, joka koskee omaa ympäristöäni; en sallinut sitä korkeasti
autuaan herrani, Kaarle IX:n aikana, enkä tule tekemään sitä herra
poikanikaan hallitessa."
"En uskaltaisi sekaantua tähän asiaan", virkkoi Kustaa Aadolf
kumartaen, "jollei siitä koituisi eräs seuraus, joka kenties ei
miellyttäisi teidän majesteettianne."
"Mikä seuraus?"
"Magnus kreivi ei voi olla läsnä juhlassa, josta sellaisilla syillä
on sulettu pois hänen tyttärensä. Ja kun minä yhtä paljon tarvitsen
hänen palveluksiaan kuin kunnioitan hänen persoonallisuuttaankin,
tahdon huomenna tehdä hänelle seuraa lohduttaakseni häntä sen
onnettomuuden johdosta, että hänen tyttärensä on tilapäisesti
joutunut epäsuosioon."
"Etkö siis aio olla häissä läsnä?"
"Aion matkustaa huomenna Gripsholmaan."
"Välittämättä meidän ja herttuan toivomuksesta?"
"Sanon hänelle syyn."
"Ei, ei, elkää tehkö sitä", kirkui Maria Elisabet. "En tahdo sitä."
"Poikani, kuningas, aikoo valmistaa äidilleen nöyryytyksen, joka
kulovalkeana leviää yli kaupungin ja maan. Sitä en odottanut!"
"Minun menettelytapani on riippuvainen teidän majesteettinne
menettelystä. Olen sanonut ehtoni, millä voin olla läsnä juhlassa."
Kristina katseli poikaansa terävin silmin, ja hänen täytyi myöntää
itsekseen, että tämä ryhdiltään ja olennoltaan muistutti nuorta
sodanjumalaa. Mutta mitä enemmän hän hiljaisuudessa poikaansa ihaili,
sitä enemmän harmitti häntä, että tämä oli ensi kerran asettanut oman
tahtonsa hänen tahtoaan vastaan ja että juuri hänen täytyi väistyä.
"Voinhan antaa anteeksi ja unohtaa tällä kertaa", vastasi hän.
"Minunkin päiväni on vielä tuleva."
"Kenties hän ei usko meitä, jollei Ebbaa kutsuta heti", huomautti
Maria Elisabet.
"Pyydän saada teidän majesteetillenne toivottaa hyvää yötä", sanoi
kuningas suudellen äitinsä kättä ja toivottaen Maria Elisabetille
"onnea huomiseksi" hän poistui huoneesta.
"Tiedän, että Juhana on hassastunut Ebbaan, kenties veljeni hänen
tähtensä..."
"Tai omasta puolestaan."
"Luuleeko äiti...?"
"En tiedä mitään, mutta epäilen -- kuinka tahansa, en unohda enkä
anna koskaan anteeksi hänen käytöstään tänään."
5.