Hovi oli täksi aikaa asettunut Tukholmaan, jossa kiihkeimmällä
levottomuudella odotettiin tietoja sodasta. Ja kun kuningas
maaliskuun 14 päivänä saapui, otti hänen rouva äitinsä hänet mitä
suurimmalla rakkaudella vastaan.
Koko hovi oli kokoontunut tähän juhlalliseen tilaisuuteen; mutta
ankara rouva ei nähnyt sitä lämmintä katsetta, joka vaihdettiin
kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen ja seitsemäntoista vanhan,
punastelevan neidon kesken. Poikaansa tervehdittyään hänen oli
toivotettava tervetulleeksi herttua, joka näytti koko lailla
reippaammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. _Sen_ näki hän kyllä,
että herttua vain ohimennen tervehti kauneinta hovineitsyistä. Mutta
Maria Elisabetia kohtaan oli hän hyvin huomaavainen ja ilmeisesti
tavoitteli hänen suosiotaan, ja se täytti äidin sydämen ilolla, se
sekä ilahutti että hämmästytti Katarinaa.
Yhdentoista vuotias Kaarle Filip ei voinut kääntää silmiään
veljestään. Hän kuunteli kaikkea mitä tämä sanoi ja kuiskasi
salavihkaan: "Tohtori Chesnecopherus on tyytyväisempi minuun kuin
ennen."
"Sen olen suureksi ilokseni jo kuullut", vastasi Kustaa Aadolf.
"Kuullut, keneltä?" kysyi poika kummissaan.
"Tohtori on kirjoittanut minulle."
"Minun edistymisestäni?"
"Niin... hän ymmärsi sen ilahuttavan minua."
"Sitten tahdon edistyä niin, että pian pääsen sotaan mukaan ja saan
antaa tanskalaisia nenälle."
"Täällä kotona olet äidillemme suureksi iloksi, ja sitä hän kyllä
tarvitsee."
"Ei sovi istua uunin takana sen, josta on tuleva Venäjän tsaari."
Kuninkaan kasvot synkistyivät. "Kuka sen on sanonut?" kysyi hän.
"Tiedän, että niin on, mutta kuningatar ei tahdo sitä -- eikä
luullakseni kuningaskaan."
"Rakas veli, puhukaamme siitä vastedes, se on vielä liian aikaista.
Näetkös, sisaremme, Kätchen prinsessa, silmäilee meitä. Tule,
menkäämme hänen luoksensa."
He menivät, ja keskustelu kohdistui heti sotaretkeen. "Vittsjön
jäällä olimme vähällä menettää sinut", virkkoi Kätchen.
"Niin, siellä jos missä oli korkeimman suojeleva käsi tarpeen. Sieltä
on minulla muisto, joka seuraa minua läpi ikäni", lisäsi Kustaa
Aadolf epäröiden.
"Ethän vain vahingoittunut?"
"En suinkaan." Ja kuningas kertoi, kuinka oli märkänä ja viluisena
tullut pieneen tölliin Smålannin rajalla ja mitä kaikkea siellä oli
hänelle tapahtunut.
"Kannatko amulettia mukanasi?" kysyi Kätchen.
"Kannan niin kauan kun elän."
"Kiitos", kuiskasi Kätchen puristaen hänen kättään. "Pelkäsin, että
pitäisit sitä taikauskona."
"Hm, miksi niin... amuletti on uhrautuvan rakkauden vertauskuva, ja
usko, että sellainen korkea rakkaus leijailee ympärilläni, antaa
minulle rohkeutta rintaan ja terästä käsivarteen."
Mutta näin puhuessaan loi nuori kuningas lämpimän katseen Ebba
Braheen, joka hieman loitompana hymyili raukeasti jonkun hoviherran
puheelle. Kätchen huomasi sen ja tunsi piston sydämessään, sillä hän
tunsi äitipuolensa. Hän tarttui heti Kustaan käteen, vetääkseen tämän
huomion puoleensa, ja sanoi: "Eikö totta, Kustaa, jonakin päivänä
tulet luokseni ja näytät minulle amuletin?"
"Lupaan sen."
Tuttavallisiin yksityiskeskusteluihin ei ollut paljoa aikaa, ja
yksityisessä neuvottelussa, joka samana päivänä pidettiin kuninkaan,
kuningattaren ja muutamain neuvosherrojen kesken, neuvoteltiin Kaarle
IX:nnen hautajaisista, joiden oli tapahduttava viipymättä.
Jo samana päivänä lähetti kuningas kutsukirjeet aatelille, muuatta
päivää myöhemmin piispoille ja Juhana herttualle. Ja ruumis tuotiin
juhlallisella upeudella ja tavanmukaisin juhlamenoin Nyköpingistä
Strengnäsiin, jonka vainaja itse oli valinnut lepopaikakseen.
Loistavain hautajaisten jälkeen palasi kuningas Tukholmaan.
Siellä odotti häntä suuri joukko kirjeitä porvareilta ja
talonpojilta, ja kaikki pyysivät verojen huojennusta, koko maassa
oli suuri joukko taloja autioina. Sellainen oli asema: sota ovella
eikä tuloja mistään. Kuningas, herttua ja monet hallitusmiehistä
luovuttivat hopeansa rahaksi lyötäväksi. Lisäksi ryhdyttiin
neuvotteluihin lainojen hankkimisesta vierailta valloilta.
Aluksi käännyttiin Hollannin ja Hansakaupunkien puoleen. Nämä
molemmat vetäytyivät kuoreensa heti, kun näyttäytyi, että Tanska oli
voimakkaampi vihollisten ympäröimää Ruotsia, sanoen toistaiseksi
tahtovansa jäädä odottelevalle kannalle.
Tanskan kuningas, jolla oli vähemmän vaikeuksia voitettavanaan kuin
Ruotsin kuninkaalla, sai myöskin pikemmin varustuksensa valmiiksi.
Kalmari oli erittäinkin hänen sydämellään, ja hän kehoitti linnan
päällikköä olemaan varuillaan, luvaten itse pian tulla apuun.
Tanskalaisilla oli vierasta palkkaväkeä 18,000 miestä, ja koko
Tanskan sotaväki otaksuttiin tänä vuonna 40,000 mieheksi. Se jaettiin
kahteen osaan, joista kuningas johti toista ja Gerdt Rantzau
toista; edellisen oli lähdettävä Elfsborgia ja Gullbergia vastaan,
jälkimäisen Voionmaalle. Nämä valloitettuaan oli heidän yhdyttävä
ja marssittava maan sydämeen, valloitettava Jönköping, jonka
tietysti olisi pakko antautua voiman edessä. Ja jos tämä suunnitelma
onnistuisi, olisi koko Etelä-Ruotsi tanskalaisten vallassa.
Ruotsin asema oli arveluttava, se sai tulla toimeen omin neuvoin,
ja sitä paitsi kantoi puolustustaakkaa ainoastaan pieni osa maasta;
Suomen ja Viron voimat vaati Venäjän sota ja puolustus Puolaa
vastaan; Smålanti ja Länsi-Göötanmaa olivat jo puoliautioina.
Kristian IV aloitti sotaretken käymällä Götavirran varrella
sijaitsevain linnoitusten kimppuun. Elfsborg oli ajan olosuhteihin
katsoen sangen luja linnoitus. Se oli edellisellä vuosisadalla
rakennettu korkealle luodolle, ja sitä ympäröivät kaksinkertaiset
vallit ja syvät haudat. Skinnarluodon ulkovarustus oli tärkein, ja
sen kimppuun kuningas ensin kävi piiritystaitoisine upseereineen.
Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin oli murrettu aukko porttiin ja
paalutukseen, jonka jälkeen ranskalaiset ratsumiehet valtasivat
vallituksen. Linnoituksen kohtalo saatettiin silloin pitää varmana.
Toukokuun 14 päivänä 1612 ryntäsi koko armeija ratsain ja jalkaisin
Elfsborgin edustalle, ja sitä vaadittiin antautumaan. Valloittajia
oli vähintään 20,000 ja puolustajia 400, mutta päällikkö Olavi
Stråle hylkäsi sankarillisesti vaatimuksen. Hänelle oli sekä Cruus
että Stjernsköld luvannut apua, mutta edellisen esti tanskalainen
sotavoima tulemasta, ja jälkimäinen ei ehtinyt ajoissa saada kokoon
riittävästi väkeä. Stråle vastasi, että jollei hänelle neljääntoista
päivään tullut apua, tahtoi hän luovuttaa linnoituksen.
Silloin annettiin käsky, että piiritystyötä oli heti jatkettava.
Pattereita ja juoksuhautoja luotiin, miinoja kaivettiin vallien ja
muurien alle, ja kahdeksan Bohusista tuotua muurinmurtajaa teki maan
päällä työtään.
Toukokuun 22 päivänä, kolmen tunnin ampumisen jälkeen oli muurissa
melkoinen aukko, ja kenttätykkien tuli kaasi suurimman tornin
ylimäisen kerroksen hautaan tykkeineen ja huippuineen.
Linnoitusta vaadittiin uudestaan antautumaan, mutta kahden tunnin
ajatusajan jälkeen vastasi urhea päällikkö: "Elfsborg ei ole mikään
Kalmari, enkä minä salli muita keskusteluja vihollisen kanssa kuin
kuulien ja ruudin puhetta."
Silloin annettiin käsky rynnäkköön. Englantilainen miehistö tunkeutui
ensiksi aukkoon, mutta heidän oli pakko peräytyä menetettyään 200
miestä.
Sen jälkeen ryntäsi tuleen herttua Georg Lüneburgilainen jalkaväkensä
ja kuninkaan oman henkirykmentin kera. Tämä oli kaikki valioväkeä,
mutta linnoitus puolustautui sankarillisesti. Suuria hirsiä
heitettiin vihollisten päihin, ja sytytetyt pikitappurat ja muut
palavat aineet pakottivat hyökkääjät vetäytymään takaisin.
Mutta tulen varomattomasta pitelystä syttyi muuan torni, ja tuli
ryöstäytyi toisiinkin rakennuksiin, joissa oli helposti syttyviä
aineita.
Kuningas Kristian tarjosi pakkosopimusta kolmannen kerran, lisäten,
että jos linnoitus täytyi ottaa väkivallalla, ei sieltä päästettäisi
ketään hengissä. Ajatusaikaa myönnettiin seuraavaan aamuun.
Olavi Stråle oli itse haavoittunut, puolustusjoukko oli huvennut
200 mieheen, joukossa sairaita ja haavoittuneitakin. Ei ollut
ajattelemistakaan enää jatkaa puolustusta.
Myönnettiin vapaa lähtö mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Mutta
neljäkymmentä tykkiä, kaikki muut sotavarustukset ja kuusi sotalaivaa
jäi vihollisen saaliiksi.
Tanskalaisten ilo tämän valloituksen johdosta oli suunnaton. Kuningas
lyötätti oikein muistorahankin, ja hänen päällystönsä joi vallatussa
linnassa iloiten ja riemuiten kotonaolevain rouvien maljan.
Neljä päivää Elfsborgin valloituksen jälkeen saapui tanskalainen
etujoukko Gullbergin edustalle. Seuraavana päivänä saapui kuningas
Kristian koko sotajoukkonsa kanssa.
Gullberg oli nyt kaikin puolin hyvin varustettu pontevaan
puolustukseen. Siellä oli kahdeksankymmentä tykkiä, ja ruuti ja
elintarpeet riittivät kokonaiseksi vuodeksi. Odotettiin, että
linnoitus ainakin tekisi pontevaa vastarintaa. Mutta päällikkönä ei
enää ollut urhea Martti Krakau, hänet oli siirretty Vaxholmaan, ja
Gullbergissa oli nyttemmin vain ulkomaalaista väkeä. Niinpä linnoitus
antautuikin, sittenkun sinne oli heitetty muutamia granaatteja ja
hehkuvia kuulia.
Suuri varasto sotatarpeita meni siten Ruotsilta läpi käsien, koko
ruutivarasto eikä vähempää kuin 1,500 muskettia, joutui tanskalaisten
käsiin. Elfsborgin luo upotetut laivat nostettiin jälleen ilmoille
ja vahvistettiin niillä tanskalaista laivastoa Kattegatissa. Lähin
seuraus tästä oli, että Göteborg, tämä "juuttien silmätikku",
perinpohjin hävitettiin.
Tanskan lippu liehui Ruotsin molemmissa päälinnoituksissa, ja
Kalmarin ja Elfsborgin herraksi päästyään saattoi kuningas Kristian
marssittaa Länsi-Göötanmaalle sotajoukon, johon kuului kaksineljättä
lippukuntaa jalkaväkeä ja yksitoista lippukuntaa ratsuväkeä.
Samaan aikaan olivat Linköpingiin sijoitetut skotlantilaiset ja
irlantilaiset palkkasoturit itse ryöstäneet kaupungin ja ajaneet
asukkaat pakosalle, mutta livistivät tanskalaisten saapuessa itse
käpälämäkeen.
Näytti kuin linnoitusten helposta ja luonnollisesta valtaamisesta
seuraisi koko Länsi-Göötanmaan valloitus.
Koko Ruotsi oli hämmästyksen, levottomuuden ja surun vallassa. Kustaa
Aadolfin sotajoukko nousi ainoastaan 11,000 mieheen, ja toukokuun 30
päivänä ei se elintarpeiden puutteen tähden ollut vielä koossa.
Kesäkuun 2 päivänä riensi kuningas Tukholmasta Länsi-Göötanmaalle.
Hän käsitti mahdottomaksi uskaltautua taisteluun, mutta hän tahtoi
sulkea tien viholliselta ja asettui sentähden leiriin Nissajoen
rannalle ja vetäytyi sitten takaisin Mariestadiin odotellessaan
Juhana herttuaa, joka tahtoi pois Itä-Göötanmaalta, koska pelkäsi
hyökkäystä merenpuolelta.
Vihdoinkin taipui herttua kuninkaan esitysten johdosta tulemaan ja
kokosi väkensä Arrholman luo, itäänpäin Falköpingistä, mutta lähetti
lippukunnan jalkaväkeä ja niin paljon ratsuväkeä kuin voi kuninkaalle.
Suuri vaara uhkasi tanskalaisten puolelta, mutta Kustaa Aadolf
pelasti valtakunnan ruotsalaisten talonpoikain avulla. Rahvas
osoitti ihailtavaa uljuutta ja kuoleman halveksumista. Talonpojat
olivat paenneet ryöstelevien joukkojen tieltä kodeistaan metsiin,
mutta siellä hakkasivat he murroksia ja tuhosivat saaliinhimoisia
vihollisparvia, joita harhaili ympärinsä. Harvaan asuttu, metsäinen
maa tarjosi hyvät edellytykset tällaiselle sissisodalle, ja väestö
osasi sitä käyttää hyväkseen.
Osa sotaväestäkin lähetettiin rajametsiin sieppaamaan Elfsborgin
ja Bohusin välillä kulkevia vihollisten kirjeitä ja viestinviejiä
kiinni ja yleensä tekemään viholliselle kaikkea ajateltavaa
vahinkoa. Kuningas itse käytti päävoimaa osaksi hyökäten vihollisen
selkään, osaksi hätyyttelemällä molempia sivustoja. Sillä tavoin
pakoitti hän suuren vihollisarmeijan kolme kolonnaa yhtymään yhdeksi
ainoaksi, ja kun tämän oli ylen vaikea saada elatustaan autiossa, jo
edellisenä talvena hävitetyssä maassa, kävi tanskalaisten asema yhä
arveluttavammaksi.
Kuningas Kristian paloi halusta yhyttää vihollisensa avoimella
kentällä, mutta tämä pysyttäytyi piilosalla ja tuhosi pikku sodalla
suuret suunnitelmat. Mihin tanskalainen sotajoukko marssikin,
valloitti se vain maata, jossa ei ollut niin mitään. Sissijoukot
sieppasivat kaikki muonakuormat, joita hänelle aiottiin tuoda, ja
tauti alkoi tehdä hänen joukoissaan tuhojaan. Lisäksi alkoivat
palkkajoukot kapinoida, niin että heillä oli suurempi valta
päälliköihin kuin päälliköillä heihin nähden. Lopulta ei kuninkaan
auttanut muuta kuin lähteä paluumatkalle Elfsborgiin, kun ensin oli
parisen kertaa koettanut pakoittaa ruotsalaisia ratkaisevaan otteluun.
Mutta paluumatkan alettua ajoi Kustaa Aadolf vihollista tuimasti
takaa, lyöden "missä vain käsi kuontui".
Kesäkuun 7 päivänä leiriytyi tanskalainen sotajoukko Gullbergin
läheisyyteen, ja häntä kohdanneista vastoinkäymisistä suutuksissaan
hävitytti kuningas linnoituksen raunioiksi.
Kustaa Aadolf oli ajanut häntä takaa kappalen matkaa. Hyökätä ei hän
uskaltanut vihollisensa kimppuun, mutta nyt katsoi hän olevansa siksi
turvassa hänestä, että saattoi kääntää huomionsa Kalmariin päin.
Herransa esimerkkiä noudattaen oli Gerdt Rantzau lähtenyt Kalmarista
pohjoiseen ja käynyt Ryssbyn linnoituksen kimppuun. Ruotsalainen
päällikkö luovutti sen toukokuun 1 päivänä.
Ryöstettyään ja häviteltyään ympäristöllä meni hän yli salmen
Voionmaahan. Pietari Hammarsköldin, joka siellä oli päällikkönä,
täytyi peräytyä peräytymistään ja lopulta sulkeutua Borgholmaan,
joka sekin sankarillisen puolustautumisen jälkeen oli pakoitettu
antautumaan. Puolustusjoukko sai poistua manterelle aseineen,
mutta liput ja muut sotatarpeet olivat jätettävät; sitä paitsi oli
Hammarsköldin annettava lupaus, ettei kolmeen vuoteen taistelisi
tanskalaisia vastaan.
Tehdyn sopimuksen rikkoi vihollinen heti: poistuvaa miehistöä
ryöstettiin ja monet riisuttiin aivan alastomiksi ja murhattiin.
Verukkeena oli, että ruotsalaiset olivat tahtoneet viedä muutamia
pusseja ruutia mukanaan.
Hammarsköldin täytyi katsoa tätä väkivaltaa vaieten, mutta sen
johdosta katsoi hän myös olevansa vapaa lupauksestaan. Ja heti
manterelle päästyään oli hän jälleen toimessa vihollista vastaan.
Nytkös onnettomalla Voionmaalla murhattiin ja poltettiin, papit
vietiin vankeina Kööpenhaminaan ja useihin paikkoihin laitettiin
varustuksia, joista pidettiin silmällä rohkeita saarelaisia, joiden
nyt oli kuoltava tuskallinen kuolema tai vannottava uskollisuutta
Tanskan kuninkaalle.
Vihdoinkin oli Rantzau valmis lähtemään retkelle Ruotsin sisämaahan,
Jönköpingin kimppuun, jossa oli ratkaistava vuoden 1612 sotaretki.
Lähtöpäivä ilmoitettiin pikaviestillä kuninkaalle, ja tanskalainen
pääjoukko lähti samoihin aikoihin liikkeelle yhteistä maalia kohden.
Näitä yhdistyneitä voimia vastaan turvautui Kustaa Aadolf niihin
äärimäisiin keinoihin, joilla maa voi vastustaa ahdistavaa
vihollista. Kautta koko maan kutsuttiin kansa aseihin, ja kutsua
noudatti melkein joka mies. Taloista ja tölleistä lähtivät isännät ja
rengit, kaivosväki jätti pimeät kuilunsa ja vyötti miekan kupeelleen,
samoin kaikenlaatuiset käsityöläiset vaihtoivat työkalunsa aseihin.
Oli vielä kerran pelastettava Ruotsi tanskalaisten kynsistä, ja kun
tuli on nurkissa, heitetään kaikki sikseen ja ajatellaan ainoastaan
sammutusta.
Ainoastaan suuri joukko aatelistoa pysyi paikoillaan kartanoissaan.
Pyyhittäköön heidän nimensä pois historian muistolehdiltä ja
kirjoitettakoon sijaan niiden, jotka rohkeasti taistelivat rakkaan
isänmaan puolesta ja antoivat viimeisenkin korren sen pelastukseksi.
Kustaa Aadolf, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, seisoi tähän
aikaan melkein kuin yksin, ketään mainioita sotapäälliköitä ei
hänellä ollut rinnallaan. Jaakko De la Gardie ja Evert Horn olivat
Itämeren toisella puolen. Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel olivat
kunnostautuneet useain suomalaisten linnoitusten puolustuksessa,
mutta täällä valtakunnan pääpaikoilla ei ollut ketään nuorta
kuningasta neuvomassa ja ohjaamassa.
Mutta kaikkia mahdollisia pelastusneuvoja käytettiin. Jo
luonnonsuhteiden tähden oli vaikea liikkua näillä seuduilla, mutta
rahvas laittoi esteitä sitäkin enemmän. Sillat revittiin, tiet
sulettiin murroksilla ja murrosaitoja laitettiin metsiin.
Kuningas meni Jönköpingiin, uhattuun kaupunkiin. Täällä oli
puolustuksen keskipiste, ja tänne kutsui hän valtaneuvoston
rinnalleen. Tänne kutsuttiin koko ritaristo erioikeuksiensa
menetyksen uhalla. Tänne oli maan puolustusvoimien kokoonnuttava.
Rantzau marssi toukokuun 29 päivänä Ålemiin ja sieltä Högsbyhyn.
Varustus, jonka talonpojat olivat laatineet, valloitettiin
rynnäköllä, jonka jälkeen tanskalaiset metsiä myöten etenivät
Vimmerbytä kohden.
Marssi oli ylen tukalaa autiossa maassa. Talonpojat olivat itse
tuhonneet talonsa ja menneet metsiin. Saksalaiset sadattelivat
ääneensä moista sotaa, jossa ei saanut mitään ryöstää eikä rosvota
ja jossa ei saanut mitään muonanlisää omille eväilleen. Kapina oli
puhkeamaisillaan, kun sotajoukko heinäkuun 6 päivänä ehti perille
Vimmerbyhyn.
Kaupunki oli autio ja tyhjä, asujamet olivat paenneet ja vieneet
kaikki ruokavaransa mukanaan, niin että Rantzaun täytyi lähettää
osa joukostaan Eksjöhön, toinen Vestervikiin, toivossa että sieltä
saataisiin elintarpeita. Mutta kun tämäkin kaupunki oli autio,
vihollinen sytytti sen suutuksissaan. Stegeholman linnassa, joka
vallattiin, oli sentään vähän muonavaroja, jotka vietiin mukana.
Samaan aikaan näyttäytyi Tanskan itämerenlaivasto rannikolle
tukeakseen sotajoukon liikkeitä; se kävi Söderköpingin kimppuun,
linna vallattiin, kaupunki poltettiin ja kaikki lähimmät ympäristöt
hävitettiin.
Kun elintarpeita ei kuitenkaan saatu läheskään riittämään ja
kapinanhenki yltyi sitä mukaa kuin hätä koveni, ei Rantzaulla
kuun puolivälissä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kiireimmiten
paluumatkalle. Tämä oli sitäkin välttämättömämpää, kun hän ei ollut
saanut pienintäkään tietoa länsiarmeijasta, mutta sitä vastoin
kuullut huhuja, että ruotsalainen sotajoukko lähestyi.
Kustaa Aadolf oli kiireimmiten lähtenyt Jönköpingistä hyökätäkseen
Rantzaun kimppuun, ennenkuin Kristian IV ehti tämän avuksi. Ruotsin
kuningas marssi lounaiseen suuntaan tanskalaisen sotajoukon sivulle,
ja pohjoisesta tunkeutui Itä-Göötanmaan aseihin noussut rahvas samaan
suuntaan.
Rantzaun paluumatka oli siis vaarassa tulla katkaistuksi,
ja sellaisissa olosuhteissa marssi muuttui yhä enemmän paon
luontoiseksi. Kustaa Aadolf ruotsalaisine joukkoineen seurasi aivan
kintereillä ja löi tai vangitsi yksityisiä osastoja. Töin tuskin
pääsi pääjoukko Kalmariin, jossa kaikki saksalaiset rykmentit
hajoitettiin, koska heidän kapinansa katsottiin suurelta osaltaan
olleen syynä retken onnettomuuksiin. Rantzaun kärsimä mieshukka
arvioitiin 1,500 mieheksi. Sillaikaa olivat Kristian IV ja Georg
Lüneburgilainen Tanskan pääjoukon kera marssineet Jönköpingiä kohden
vielä hankalampia taipaleita kuin itäinen joukko. Matkanteko oli niin
hankalaa, ettei kymmenessä päivässä päästy yli seitsemän peninkulman.
Sellaisilla teillä ei tietenkään voitu kenttätykkejä kulettaa mukana.
Vihdoin heinäkuun 23 päivänä 1612 oli jouduttu Jönköpingin
läheisyyteen. Leiriydyttiin sen linnoituksen ympärille, jonka Erik
XIV oli laitattanut kaupungin puolustukseksi ja jonka Daniel Rantzau
jo kerran ennen oli vallannut.
Kristian toivoi näkevänsä Rantzaun tulevan vastaan, linnan
pommittamiseen tarvittiin hänen kenttätykkejään.
Jönköpingin linna oli heikko linnoitus, ja päälliköt Yrjänä Stjerna
ja Sten Bölja olivat neuvoneet hyökkäyksen tapauksessa räjäyttämään
sen ilmaan. Mutta Kustaa Aadolf oli käskenyt, että sitä oli
puolustettava viimeiseen saakka, ja luvannut itse tulla avuksi.
Kristian kuninkaan lähettämät tiedustelijat palasivat sillävälin
tuoden tiedon, että Rantzaun oli ollut pakko vetäytyä takaisin
Kalmariin, mutta että sitä vastoin Ruotsin kuningas oli saapumassa.
Nyt ei Kristian IV:llä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä itsekin.
Paluumatkalle lähdettiin jo samana yönä ja niin nopeasti, että
kaikki sairaat ja haavoitetut jäivät jäljelle. Heidän kohtalonsa
oli oleva kuolema. Sillä katkeruus oli molemmin puolin niin suuri,
ettei armoa edes pyydettykään. Tanskan laivasto sai nimenomaisen
käskyn, ettei ollut lainkaan otettava vankeja mukaan, vaan oli heidät
yksinkertaisesti surmattava, koskeivät ruotsalaisetkaan antaneet
armoa.
Kustaa Aadolf oli ehtinyt Sandsjöhön, joka on päivänmarssin päässä
Jönköpingistä, kun tanskalainen sotajoukko aloitti paluumatkansa. Hän
ei katsonut maksavan vaivaa lähteä jälkeen, vaan palasi Jönköpingiin.
Kristian IV luovutti joukon päällikkyyden Georg Lüneburgilaiselle
ja riensi Halmstadista vesitse Kööpenhaminaan, vimmoissaan
sodankäänteestä ja palaen kostonhalusta.
Heti sen jälkeen asettui Jesper Cruus ruotsalaisine joukkoineen
pitkin Hallannin rajaa, ja silloin saattoi sodan pitää päätettynä
sille vuodelle.
Niin hyvin Ruotsin kansalla kuin maallakin oli ansionsa saavutettuun
voittoon nähden. Luonnonsuhteet olivat suuresti vaikuttaneet yleisen
aseellisen vastarinnan ohella, ja vielä kerran oli näyttäytynyt, että
kansan puolustusvoimassa oli Ruotsin varmin turva.
Ajaessaan Rantzauta takaa oli Kustaa Aadolf Högsbyn metsässä
hiostuneena juonut kylmää vettä ja kylmettynyt. Jönköpingiin
saavuttuaan sairastui hän vuoteen omaksi. Kaikkien mielet täytti
pelko ja levottomuus. Hän, kaikkien rakastama ja ihailema, makasi
sairaana ja kärsivänä, ja jokainen tunsi, että Ruotsin pelastus
riippui hänen elämästään.
Leskikuningatar kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen, pyysi häntä
jättämään päällikkyyden Juhana herttualle ja tulemaan puheilleen
Vadstenaan. Sairaus esti häntä noudattamasta äitinsä toivomusta,
mutta Juhana herttua ja valtaneuvosto riensivät kuninkaan luo
Jönköpingiin.
Hänen luontainen voimakkuutensa voitti sairauden, mutta lääkäri
vaati, että hänen toistaiseksi oli pysyttävä hiljaa.
Kustaa käytti tämän ajan keskusteluihin neuvosherrojensa kanssa
siitä, mitä oli tehtävä maan aseman parantamiseksi. Kutsua, jonka hän
oli aatelistolle lähettänyt, oli noudattanut ainoastaan kahdeksan
aatelismiestä, ja tämä välinpitämättömyys herätti hänessä suurta
tyytymättömyyttä. "He tahtovat vain maata kotona rikkaläjällä", sanoi
hän, "ja me ja maa saamme kantaa ikeen."
"Ja milloin ei puhuttu puolustuksesta, saatiin käydä käsiksi muihin
asioihin, milloin kaupan vaatimuksiin, milloin opetuslaitoksiin.
Näissä neuvotteluissa osoittautui, ettei kukaan ymmärtänyt häntä
yhtä hyvin, kukaan ei voinut eläytyä niin hänen ajatuksiinsa kuin
valtiokansleri Akseli Oxenstjerna, ja jokaisen keskustelun jälkeen
katsoi Kustaa häneen kirkkain sinisilmin ja sanoi: 'Kiitos, sinä
ymmärrät minua'."
Mutta jos hän jäi hetkiseksi yksin, otti hän esille amuletin ja
katseli sitä aprikoiden, mikähän mahti siinä mahtoi piillä.
Tanskalaisten liikkeistä saapui viestejä joka päivä. Mutta kun saapui
tieto, että kuningas Kristian oli lähtenyt merille, luotti Kustaa
Aadolf siihen, että Yrjänä Gyllenstjerna ruotsalaisella laivastolla
sulkisi häneltä tien Ruotsin rannikolle.
Ulrikehaminassa harjoitettiin uutta joukkoa äskenpestattua väkeä, ja
taudistaan toipuessaan lähti kuningas sinne pitääkseen harjoituksia
lähempää silmällä.
Hän palasi Jönköpingiin syyskuun neljäntenä päivänä, ja samana
päivänä saapui leskikuningattarelta kirje, jossa tämä ilmoitti,
että kuningas Kristian oli tanskalaisine laivastoineen laskettanut
Tukholman saaristoon ja uhkasi pääkaupunkia.
Vaara oli suurempi kuin koskaan. Nyt ei Kustaa Aadolfilla ollut enää
aikaa sairastamiseen. Hän nousi heti ratsaille ja riensi ainoastaan
kahden henkilön seuraamana yötä päivää Tukholmaa kohden, jonne hän
saapui kolmantena päivänä kolmen aikaan aamulla.
Siellä oli Tanskan kuningas tahtonut herättää kauhua. Risteiltyään
laivastoineen Itämerellä, saapui hän vihdoin Voionmaan kautta
Elfsnabbiin. Täällä oli vastassa ruotsalainen laivasto, jonka
varustukset tosin olivat tavattoman kalliit, mutta ei se siitä
huolimatta voinut läheskään vetää vertoja tanskalaiselle.
Tanskalaisen laivaston nähtyään vetäytyivät ruotsalaiset amiraalit
Yrjänä Gyllenstjerna ja Hannu Bjelkenstjerna takaisin Dalarön ohi ja
ankkuroivat Vaxholman maltoon.
Tanskalaiset seurasivat jäljestä etelä-Stäketiin ja Djurholmaan.
Vaikkei tähän retkeen ottanutkaan osaa paljoa enemmän kuin puolet
Tanskan laivastosta -- siihen laskettiin 34 laivaa, joista useissa
oli jopa 80 kanuunaa -- eivät ruotsalaiset uskaltaneet käydä kimppuun
avomerellä, vaan mieluummin jättäytyivät saarroksiin Djurholman
saaristoon.
Ajan tavan mukaan lähetettiin torventoitottaja tanskalaisten puolelta
juhlallisesti vaatimaan ruotsalaisia taisteluun, mutta vaatimukseen
ei suostuttu.
Muutama päivä piirityksen jälkeen nosti kuningas Kristian
ankkurin ja lasketti Vaxholman luo, joka siihen aikaan oli
ainoastaan pieni linnoitus, rakennettu jo Kustaa I:n aikoina.
Sitä ammuttiin laivoista, mutta Martti Krakau, joka oli siirretty
tänne Gullbergistä, osoitti täällä samaa pelotonta rohkeutta kuin
silloinkin. Syyskuun 10 päivänä täytyi Tanskan kuninkaan vihdoin
syysmyrskyjen pelosta nostaa ankkurinsa ja lähteä Tukholman
saaristosta ainoastaan peloiteltuaan maihinnousullaan.
Tukholmassa ja Keski-Ruotsissa oli pelästys tosin ollut koko suuri,
mutta ei se muuttunut masentavaksi toivottomuudeksi. Päinvastoin
olivat kaikki päättäneet pitää puoliaan viimeiseen, kansaa
nostatettiin aseihin ja kaikki sotaväki koottiin Tukholmaan.
Kun Kustaa Aadolf oli ehtinyt Tukholmaan, levähti hän muutamia
tunteja, mutta heti sen jälkeen asettui hän sotilasparven eturintaan
ja riensi Vaxholmaan. Hän toivoi täällä ahtaassa väylässä voivansa
tuhota tanskalaisen laivaston, jota vastatuuli pidätti. Mutta
ennenkuin kuningas ehti perille, oli tuuli kääntynyt ja tanskalaiset
purjehtineet pois.
* * * * *
Molemmin puolin ikävöitiin nyt rauhaa, Tanskassa yhtä suuresti kuin
Ruotsissakin. Uhraukset olivat olleet liian suuret saavutettuun
menestykseen verraten, ja käsitettiin hyvin ne suuret vaarat, joita
uudesta sotaretkestä koitui.
Kuningas Kristian, jota riitapuolista pidettiin voimakkaampana, oli
tyhjentänyt tulolähteensä. "Tanskan aatelistolla ei ole halua jatkaa
sotaa, joka antaisi heidän kuninkaalleen käsiin keinot heidän ja
heidän vapautensa saartamiseen", kirjoitti Ruotsin neuvosto Kustaa
Aadolfille.
Pidettiin kokous, jossa oli neuvoteltava vankien vaihtamisesta. Tämä
kokous vei kuitenkin Englannin välityksellä rauhanehdotukseen.
Akseli Oxenstjerna ja kaksi muuta valtaneuvosta olivat Ruotsin
edustajina. Mutta se oli aseellinen rauhanneuvottelu, sillä kuningas
Kristian ei ollut tahtonut suostua aselepoon, ja sentähden jatkettiin
hävitystä ja partioretkiä rajoilla neuvottelujenkin kestäessä.
Rauhan pääehtoina oli, että Ruotsi saisi takaisin Kalmarin ja
Voionmaan ja kuuden vuoden kuluttua myös Elfsborgin, josta kuitenkin
oli maksettava miljoona hopeataalaria. Rauhanehtojen joukossa oli
myöskin vapaakauppa molempien valtakuntain alamaisten kesken.
Mutta neuvottelut kävivät tavallisuuden mukaan sangen hitaasti, ja
Kustaa matkusti sentähden Tukholmaan, johon oli kutsunut koolle
valtiopäivät ja jossa oli luvannut olla läsnä sisarensa häissä.
4.