KUNINGAS.

Suuri ja laajaperäinen oli se tehtävä, jonka kahdeksantoista vuotias

nuorukainen otti suoritettavakseen, kun hän Nyköpingin linnansalissa

pani Ruotsin kruunun päähänsä, ja me tunnemme häntä jo riittävästi

tietääksemme, ettei häntä vain loistava kuningasvaippa houkutellut.

Hän oli täysin tietoinen velvollisuuksistaan. Jo lapsuudestaan oli

hän kasvanut niihin kiinni ja paloi nyt halusta astua työhön.

Vaara oli suuri. Kristian IV:nnen uusittu laivasto oli niittänyt

voittoja Itämerellä. Hänen sotajoukkonsa oli taisteluissa Ryssbyn

leirin edustalla voinut täysin vetää vertoja ruotsalaiselle, ja

Kalmari, Ruotsin portti, oli vihollisen vallassa.

Puolustukseen tarvittiin rahaa, mutta ei ollut varoja mihinkään, ei

välttämättömimpäänkään.

Kuningas myi pöytähopeansa ja muut kalleutensa. Monet yksityiset

henkilöt seurasivat esimerkkiä ja lisäksi otettiin suuria lainoja

niin valtakunnasta kuin sen ulkopuoleltakin. Eipä sentähden ihme,

että nuori kuningas huolestunein sydämin sanoi jäähyväiset isänsä

tomulle ja istui mustiin verhottuun rekeen, jonka oli vietävä hänet

vihollista vastaan.

Ruotsin valtaneuvoston tanskalaisille tekemää rauhanehdotusta

lähetettiin torvensoittaja viemään Varbergiin, jossa kuningas

Kristianin luultiin oleskelevan aiotun sotaretken varalta. Mutta

hän oli jo palannut Kööpenhaminaan, ja torvensoittajan, jonka

tanskalaiset estivät matkustamasta jälestä, koska hänen pelättiin

voivan urkkia tietoja asemasta Tanskassa, täytyi sentähden palata

takaisin tyhjin toimin. Jo sodan alusta pidettiin Tanskassa

Ruotsin perikatoa niin varmana, että kuningas Kristian selitti

vastahakoiselle neuvostolleen, että hän Slesvig-Holsteinin herttuana

omalla uhallaan ja omaksi edukseen tahtoi käydä sotaa Ruotsia

vastaan, joka hänen luulonsa mukaan oli voimaton, sisällisesti

rikkinäinen valtakunta. Kaarle IX:nnen valta, kuten muidenkin

tyrannien, ei hänen mielestään voinut olla pitempiaikainen, ja

sentähden tahtoi hän sen nyt siepata itselleen.

Vuoden 1611 sotaretki ei kuitenkaan ollut vastannut hänen

odotuksiaan, menestys oli ainoastaan puolinainen, kun linnoituksia

Götan virran varrella ei oltu saatu vallatuksi, eikä aiottua marssia

Jönköpingiäkään vastaan oltu voitu panna toimeen.

Kristian IV oli kohdannut toisen vastustajan kuin oli odottanut;

Ruotsi oli noussut kuin yksi mies, sen näytti täyttävän sama

itsenäisyyden henki, joka Kristianin esi-isilläkin oli ollut

vastassaan.

Kuitenkin oli Tanskan kuninkaalla ollut siksi menestystä, että se

yllytti jatkamaan, ja suuria varustuksia tehtiin myös aselevon

aikaan 1611. Vieraita joukkoja haalittiin ja tanskalaisen sotajoukon

arvioitiin nousevan 40,000 mieheen. Ruotsinkin sotajoukossa oli

joukko muukalaisia, vaikka tanskalaiset väittivät sen olevan pelkkiä

talonpoikia.

Tammikuussa, niin pian kun jäät olivat rakentaneet siltoja yli soiden

ja järvien, lähtivät joukot liikkeelle. Molemmat puolueet tahtoivat

käyttää hyväkseen talvea, eikä kestänyt kauan ennenkuin muuan

tanskalainen partiojoukko Breide Rantzaun johdolla teki hyökkäyksen

Sunnerbohon, hävittäen ja polttaen.

Kustaa Aadolf lähti länteen, Kalmariin päin, Juhana herttua ja Jesper

Cruus taasen olivat Länsi-Göötanmaalla valmiina olosuhteiden mukaan

suojelemaan Jönköpingiä tai ryntäämään Hallantiin.

Nuori kuningas valmistautui juuri Ryssbyn linnoituksesta tekemään

retkeä Blekingeen, kun tuli tieto, että sama kohtalo, joka oli

kohdannut Sunnerbota, uhkasi Värendiäkin.

Murhaten ja polttaen oli vihollinen tunkeutunut Märrumsån laaksoa

ylöspäin; se oli polttanut Kronobergin linnan Helgajärven saarella,

hukuttanut liekkeihin koko Vexiön kaupungin ja tuomiokirkonkin,

jolloin hävitettiin monet kallisarvoiset muistot keskiajalta.

Kustaa Aadolf riensi sinne 3,000 miehen suuruisin joukoin, mutta

ennenkuin hän ehti perille, oli vihollinen jo vetäytynyt pakosalle

Blekingeen päin.

Niilo Stjernsköld ja Herman Wrangel ehdottivat, että oli kostettava

Smålannissa tehdyt hävitykset hyökkäämällä Skåneen, jossa luultavasti

ei ollut mitään puolustusjoukkoa.

Ehdotus hyväksyttiin ajan julmien tapojen mukaan, ja helmikuun 5

päivää vasten yöllä meni kuningas yli rajan Loshultin luona. Mitään

vastarintaa ei kohdattu ja turvatonta maata hävitettiin hirveästi.

Tuhon omaksi joutui alun kolmattakymmentä pitäjää. Pelästys ja kauhu

valtasi onnettomat asukkaat, ja yleinen väennosto pantiin toimeen

kaikkialla Skånessa.

Vän kaupunki ja useita herraskartanoita poltettiin, ja asukkaat

pakenivat metsiin. Mutta ruotsalaisilta loppuivat sytykkeet, ja retki

eteläänpäin täytyi keskeyttää. Sitä jatkettiin sen jälkeen luoteiseen

suuntaan jylhiä, raivaamattomia metsäseutuja toiselle niistä teistä,

jotka veivät Skånesta Ruotsiin.

Vittsjön kirkon luo asettui kuningas yöleiriin helmikuun 11

päivän iltana; kerrotaan, että joukot olivat tehneet vahtituliaan

kirkonpenkeistä ja panneet hevosensa kirkkoon.

Sillä välin oli Breide Rantzau koonnut melkoisen sotajoukon ja

onnistui väkineen yllättämään ruotsalaiset.

Kustaa Aadolf oli lähettänyt pois tykistönsä ja osan väestään.

Viiden aikaan illalla alkoi hyökkäys. Jäljellä oleva joukko koetti

puolustautua kirkkotarhassa, mutta itsepintaisesta vastarinnasta

huolimatta ahdistettiin heidät vähitellen alas jäälle, jossa

päätaistelu oli taisteltava.

Herman Wrangel ja useita muita päälliköitä joutui vangiksi, useita

satoja hakattiin maahan, ja monet, jotka koettivat pelastautua

jäätyneen Vittsjön yli, hukkuivat.

Kun kuningas tulisella ratsullaan muutamain harvojen uskollisten

seuraamana pyrki suorinta tietä rajalle, murtui jää hänen allansa, ja

niin hevonen kuin mieskin syöksyivät veteen.

Pietari Banér ja muuan uplantilainen ratsumies, Tuomas Laurinpoika,

riensivät heti apuun, ja heidän yhteisillä ponnistuksillaan onnistui

Kustaa Aadolf pääsemään takaisin jäälle.

Tällöin putosi Pietari Banér sulaan avantoon, mutta hänen veljensä

Juhana, joka tuli kohta jäljestä, onnistui hänet pelastamaan.

Heti vedestä päästyään sieppasi kuningas vyöltään hopeavyönsä ja

ojensi sen Tuomas Laurinpojalle sanoen:

"Tahdon muistaa sinut ja turvata niin sinun kuin lastesikin leivän."

Takaa-ajava vihollinen ei antanut aikaa pitempiin neuvotteluihin;

läpimärkänä, mutta yön pimeyden suosimana, riensi kuningas muiden

pakolaisten kera rytöisiä metsäteitä Smålannin sisäosia kohden.

Väsyneinä, nälissään ja vilusta värisevinä löysivät he pimeässä

tuvan, johon astuivat sisään.

Talikynttilä valaisi köyhää, mutta tavattoman siistiä huonetta;

vuoteessa makasi vanha nainen, ja jakkaralla hänen vieressään istui

hyvin nuori tyttö kehräten värttinällä.

"Voitteko antaa meille yösijaa ja jotakin syötävää?" kysyi Juhana

Banér.

Mummo oli noussut, hän katsoi hämmästyksissään yhdestä toiseen.

"Vastatkoon hän", sanoi hän viitaten tyttöön. "En minä, mutta Jaakko

voi tehdä sen", vastasi tyttö. Samassa avautui ovi ja sisälle tuli

nuorukainen keppiin nojaten. Kuninkaan nähdessään levisi iloinen hymy

hänen kasvoilleen, ja hän vastasi heti:

"Täällä tuvassa on vuoteet kahdelle, ja yliskamarissa voitte te

levätä tyynesti, herra."

"Ei suinkaan teillä liene antaa meille mitään miesten vaatteita",

kysyi kuningas väristen.

"Ylhäällä on teille ja täällä toisille." Näin sanoen avasi hän erään

kaapin ja osoitti kolmea talonpoikaispukua, joista kaksi oli aivan

uutta.

"Meitähän on vain kaksi", huudahti Pietari herra ja otti yhden

puvuista.

"Luullakseni palvelijanne on yhtä märkä kuin tekin, jalot herrat."

"Mistä tiedät, että meillä on palvelija mukana?" kysyi kuningas

kummissaan.

"Herra, ettekö tahdo mennä heti pukua muuttamaan?" kysyi nuorukainen

vastaan.

"Olet oikeassa, hanki sinä vain meille sillävälin jotakin syötävää."

"Tyttö tuossa panee kyllä parastaan."

Kuningas otti päretulen hänen kädestään, mutta kun hän tällöin loi

katseen nuorukaiseen, muisteli hän nähneensä kasvot ennenkin. Mutta

kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä, esti nuori mies selityksellä, että

ovi oli heti oikealla noustua ylös portaista.

"Minä tulen pian takaisin", sanoi kuningas seurueelleen ja riensi

pois.

Tytön puuhaillessa lieden ääressä muuttivat Banérin veljekset pukua.

Tuomas Laurinpoika, joka tosiaankin odotti ulkona, kutsuttiin sisälle

ja sai hänelle määrätyn puvun. Ja tuvan takana sanottiin olevan lato,

jossa oli heiniä ja olkia; syötyään sai hän mennä sinne nukkumaan.

Kun kuningas kohta tuli alas yksinkertaisessa voudinpuvussa tapasi

hän kaksi talonpoikaista miestä; kaikki kolme istuutuivat heti

pöytään yksinkertaisen aterian ääreen, jota höystettiin olutkipolla.

Sillaikaa käänteli ja kuivaili Tuomas herrojen vaatteita

loimottelevan takkavalkean ääressä. Tyttöä ja nuorukaista ei näkynyt,

ja kun heitä kysyttiin, vastattiin sängystä: "He ovat askareissaan."

Huoneen lämmin ja ruoka vaikutti elähyttävästi retkeilijöihin, ja

pian olivat he unohtaneet kokemuksensa ja neuvottelivat vakavasti

mihin oli ryhdyttävä.

Kaikki olivat pian yksimieliset, että muutamain tuntien lepo

tekisi hyvää; kuningas sanoi hyvää yötä seuralaisilleen ja

kehoitti, etteivät unohtaisi hänen kanssaan kiittää Jumalaa heidän

ihmeellisestä pelastuksestaan.

Pieneen kamariin tultuaan ihmetytti häntä aika tavalla, kun näki

vaatteensa riippuvan kuivina seinällä ja vuoteessa oikein lakanankin,

joka siihen aikaan oli talonpoikaistuvissa tuntematonta ylellisyyttä.

Tuomas Laurinpoika oli pyytänyt ja saanut herroilta luvan jäädä

tupaan, "siltä varalta, että saattoi tapahtua jotakin", sanoi hän.

Mutta oikea syy oli se, että hän vuoteessa makaavassa vanhuksessa

oli tuntenut oman tätinsä, ja mummo oli viitannut hänet luokseen ja

muiden huomaamatta sanonut, että heidän oli keskusteltava keskenään,

sillä hän ei ollut varma, eikö itse paholainen ollut leikissä mukana

sormineen.

Kun Tuomas kuuli herrojen nukkuvan, hiipi hän hiljaa vuoteen luo ja

pani korvansa mummon suun eteen. Tämä kertoi, että nuorukainen ja

tyttö, jotka Tuomas oli nähnyt tuvassa, olivat molemmat hänelle yhtä

tuntemattomat. Muutamia viikkoja sitten olivat he tulleet sinne hyvät

tuomiset mukanaan ja pyytäneet saada jäädä sinne; sellaisia hyviä

päiviä, kuin nyt seurasi, ei mummolla ollut koskaan ollut, mutta

molemmat olivat sanoneet, että he lähtisivät tehtävänsä suoritettuaan

matkoihinsa.

"Mikähän tehtävä se on?"

"Tiedänkös minä; muutamia päiviä sitten joutui tyttö aivan kuin

järjiltään ja istui vain ja tuijotti tuijottamistaan; hetki oli

tullut, sanoi poika, ja he juttelivat hiljaa keskenään. Seuraavana

päivänä oli tyttö ennallaan, ja kaiken sen hiushienon langan, jonka

hän oli kehrännyt tänne tultuaan, sen otti hän ja laittoi siitä

punonnaisen niin hienon, että sellaista tuskin lie ennen punottu.

Vaatteet, jotka saitte heiltä, on tyttö kantanut tänne nekin.

'Tänään', sanoi hän, kehrään hänen elämänlankansa', ja sitä hän

kehräsi parhaallaan, kun tulitte."

"Tarkoittiko hän kenties kuningasta?"

"Mistä minä tiedän mitä hän tarkoittaa."

Tämän keskustelun aikana oli kuninkaan huoneen ovi auennut ja

molemmat nuoret tulleet äänettömin askelin sisälle. Tytöllä oli

jotakin kädessään, ja hän lähestyi nukkuvaa pantuaan ensin pois

kantamansa kynttilän.

Kuningas makasi selällään, ja vaalea tukka ympäröi kuin sädekehä

nuoret, kauniit kasvot.

"Herra kuningas, minä annan sinulle suojeluskeinon kaikkia vaaroja

vastaan", sanoi nuorukainen, mutta tyttö keskeytti hänet pannen

kätensä hänen käteensä: "Äiti ei ole koskaan antava anteeksi..."

"Muistatko lupauksen, jonka annoit, kun pelastin sinut tanskalaisten

käsistä?"

"Minä seuraan eikä minulla ole koskaan oleva muuta tahtoa kuin sinun,

mutta amuletti, oli äidin..."

"Hän sai sormuksen vastalahjaksi, mutta jollet anna mielelläsi, niin

tästä hetkestä tiemme eroavat..."

"Ei, Jaakko, en eroa koskaan sinusta! Sinun kohtalosi on minunkin...

Teen kaiken mitä tahdot!"

Näin sanoen otti hän amuletin nuorukaisen kädestä ja solmisi sen

punonnaiseen. "Kun se katkeaa, menettää amuletti voimansa, suojele

sitä hyvin", sanoi hän ja kumartui panemaan sitä kuninkaan kaulaan.

Nuorukainen painoi suudelman kädelle, joka lepäsi peitteellä, ja

kuiskasi liikutettuna. "Herrani ja kuninkaani, me tulemme olemaan

sinun maalliset suojelusenkelisi."

Mutta kun kuningas heräsi seuraavana aamuna ja tunsi amuletin

kaulansa ympärillä, uskoi hän, että sen oli yöllä jollakin

ihmeellisellä tavalla hänelle lähettänyt -- niin, kuka?

Onneksi oli Kustaa Aadolfilla mukanaan muutamia rahoja, jotka hän

lähtiessään antoi mummolle.

Retkeilijät lähtivät taipaleelle päivänkoitteessa ja yhtyivät pian

omaan väkeensä.

Mutta nuolennopeudella levisi huhu kuninkaan kuolemasta niin Ruotsiin

kuin Tanskaankin. Täytyi kumota se kuninkaallisella kirjeellä.

Tanskalaiset saivat voittosaaliikseen kuninkaan hevosen

kallisarvoisine satuloineen ja höyhentöyhtöineen, hänen pistoolinsa

ja miekkansa, jonka kahva ja tuppi oli kullattua hopeaa ja kallein

kivin koristettu, samoin hänen helmiompeleiset kintaansa, muutamia

lippuja ja vaskikruunun.

Samaan aikaan oli Juhana herttua ja sotamarsalkka Jesper Cruus

rynnänneet Länsi-Göötanmaalta Hallantiin ja siellä ryöstelleet ja

polttaneet. Hävitettiin kokonaista kahdeksantoista pitäjää ja osa

Varbergin kaupungista hävitettiin perinpohjin.

Muuatta päivää ennen oli Kristian IV Hallannin, Jyllannin ja

Fyenin ratsuväkilippukuntien ja saksalaisten sotilasjoukkojen,

vain 3 à 4,000 miehen, kanssa lähtenyt Varbergista nopealla

rynnäköllä päästäkseen Elfsborgin ja Gullbergin herraksi, molempain

linnoitusten, joiden kautta Ruotsi vielä ylläpiti yhteyttään muun

Euroopan kanssa, sittenkun Öresund oli suljettu.

Gullberg oli pienempi näistä kahdesta linnoituksesta, se sijaitsi

kukkulalla virran rannalla vallien ja hautojen ympäröimänä.

Kello 2 yöllä tammikuun 27 päivää vasten tuli tanskalainen sotajoukko

perille Gullbergiin. Komennettiin heti rynnäkköön, toivottiin

saatavan linna ensi hyökkäyksellä. Mutta täällä oli päällikkyys

Martti Krakaun, tyynen ja pelottoman miehen käsissä, ja melkolailla

otti siihen osaa hänen puolisonsa Emerentia Pauli, joka kilpaili

hänen kanssaan rohkeudessa ja päättäväisyydessä.

Linnoituksessa oli riittävästi ampumavaroja ja elintarpeita, ja

puolisot olivat päättäneet puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Kaikki oli valmiina vihollista vastaanottamaan, ja Martti Krakaun

jakaessa käskyjä valleilla oleville sotamiehille, kutsui Emerentia

rouva koolle sotamiesten vaimot ja kysyi, oliko heidän mielestään

toimetonna katsottava, kuinka riistettiin henki heidän miehiltään.

Ei, sitä eivät he suinkaan tahtoneet, mutta heidän ei sallittu nousta

valleille.

"Antaa miesten hoitaa tehtävänsä", huudahti Emerentia. "Me voimme

tehdä yhtä suurta hyötyä muualla ja toisin keinoin."

Nyt kannatti hän naisilla ammeita, tynnyrejä ja muuta puuromua,

joka saattoi estää vihollista ensi hyökkäyksessä tunkeutumasta

linnoituksen sisäosiin, ja sen jälkeen keitettiin lipeää kaikissa

astioissa, joita oli saatavissa.

Sillävälin juoksi vihollinen vasten muureja, sytytti porttimiinansa

ja nosti rynnäkkötikapuunsa. Tanskalaiset olivat otaksuneet, että

haudat olisivat jäässä ja vastarinta mitätön, mutta äkillinen

suojailma oli jään päälle valanut monet jalat vettä, ja miehistö

puolusti linnoitusta tavalla, jota muuan ranskalainen historioitsija

kuvaa oivallisesti seuraavassa lausunnossaan: "Siellä eivät muurit

suojelleet miehiä, vaan miehet puolustivat muureja." Kuudessa

tunnissa torjuttiin viisi rynnäkköä.

Tanskalaisten rynnäkkötikapuille pudotettiin raskaita laskupuomeja,

jotka musersivat tikapuut ja miehet. Laukauksia ja kiviä satoi niin

rajusti valleilta, että vihollisen täytyi vetäytyä takaisin. Silloin

urhoollinen päällikkö kovaksi onneksi taittoi jalkansa, ja samassa

räjäytettiin linnanportit ilmaan porttimiinalla, jonka jälkeen

tanskalaiset riemuhuudoin alkoivat tunkeutua linnaan.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, mutta Emerentia rouva ei suinkaan

hätääntynyt. Hän otti itse johdon, ja sotamiesten jatkaessa

ampumistahan käski naisten kaataa kuuman lipeän romulla täytetyssä

porttiholvissa tunkeilevain vihollisten niskaan. Niinpä kerrotaan,

että "viholliset makasivat holvissa ja portin ympärillä kuin kaltatut

siat."

Sitä paitsi pystytti hän kaksi tykkiä porttiholvin vieressä

sijaitsevan vanhan talon katolle, ja näillä ammuttiin holviin

hevosenkengän kappaleilla ja muulla raudanromulla ja raehauleilla.

Haavoitettuja ja kuolleita makasi kaikkialla, estäen vihollista

tunkeutumasta porttiholvista läpi.

Tämä rohkaisi ruotsalaisten mieltä, mutta muuan päällysmiehistä,

Sven, Ramnaklefin herra, sulki valliportin, jonka takana ruuti

säilytettiin ja piiloittautui, luultavasti pelosta.

Vielä kerran ryntäsi vihollinen muureja vasten, ruuti oli lopussa,

huudettiin täyttä kurkkua Sven herraa ja jouduttiin pahoin ymmälle,

kun häntä ei löytynyt mistään. Mutta Emerentia rouva käski

räjäyttää portin ja ottaa tarvittavan ruudin, jonka jälkeen sekin

rynnäkkö torjuttiin. Ramnaklefin Sven sai rangaistuksekseen vain

meheviä herjaussanoja urhealta rouvalta ja tovereilta niin yleistä

halveksumista, että hän katsoi viisaimmaksi ainaiseksi luikkia

Gullbergista tiehensä.

Kuningas Kristian, jolla ei ollut ollenkaan tykistöä mukanaan,

käsitti pian mahdottomaksi linnoituksen valloituksen ja käski

sentähden, että taistelu oli heti lopetettava, jonka jälkeen

tanskalainen sotajoukko vetäytyi alas Gullbergin edustalla olevalle

niitylle.

Emerentia rouva seisoi ylhäällä muurilla ja katseli lähtöä. Silloin

huomasi hän kulkueessa ylhäisen herran, joka ratsasti valkoisella

hevosella. Kun hän piti varmana, että se oli Tanskan kuningas, kutsui

hän nopeasti taitavan pyssymiehen ja käski hänen tähdätä pyssynsä

ylhäistä herraa kohti.

Pyssymies totteli, ja laukaus sattui hevosen päähän, niin että aivoja

ja verta pirskui ratsumieheen, joka tosiaankin oli itse Kristian

kuningas. Mutta hän nousi uuden ratsun selkään ja vetäytyi vielä

kauemmas joukkoineen.

Nyt vasta palasi Emerentia rouva linnaan. Linnantuvassa tapasi hän

kolmekymmentä tanskalaista vankia, jotka valittivat surkeasti sitä,

etteivät kahteen kokonaiseen päivään olleet saaneet palaakaan ruokaa.

"Minä annan teille leipää iäksenne", vastasi rohkea, mutta sydämetön

nainen. Hän käski sitten, että heidät oli vietävä ja mestattava

kaikki, ainoastaan yksi oli jätettävä eloon ja lähetettävä viemään

viestiä toisten menosta manalle.

Heti sen jälkeen tuli eräs Kristian kuninkaan sotamies pyytämään,

että tanskalaiset saisivat haudata kuolleensa.

"Kun Jumala armossaan on suonut meidän lyödä heidät kuoliaiksi, niin

me kyllä heidät itse hautaammekin", vastasi Emerentia rouva, mutta

lisäsi heti sen jälkeen:

"Tanskalaisten vierailu tuli meille tällä kertaa hyvin odottamatta,

mutta jos he suvaitsevat tulla meille päivälliselle, niin meillä on

paljon paremmat laitteet valmiina."

Kuningas Kristian ei katsonut hyväksi noudattaa kutsumusta.

Hän marssi Elfsborgia vastaan, ja Martti Krakau hautautti 200

tanskalaista, jotka makasivat linnoituksen ympärillä. Elfsborgin

valloitusta ei kuitenkaan yritettykään, ainoastaan Ny Lödöse

vallattiin ja asetettiin sinne tanskalainen miehistö. Luultavasti

kostoksi Gullbergissa surmattujen vankien puolesta teloitettiin

täällä koko miesväki, noin 200 miestä, ainoastaan naiset ja lapset

säästettiin.

Tanskalaiset suuntasivat täältä retkensä Länsi-Göötanmaalle.

Tämän maakunnan luoteinen osa kahdentoista penikulman laajuudelta

sai Kristian IV:n kädestä saman kohtalon, joka samaan aikaan oli

kohdannut Skånea ja Hallantia Kustaa Aadolfin ja Juhana herttuan

taholta. Kaikkialla tuhottiin, Skaran ja vanhan Lödösen kaupungit,

suuri joukko herraskartanolta ja enemmän kuin kolme tuhatta kylää

poltettiin poroksi. Kansaa kohdeltiin petomaisella julmuudella ja

saatiin sievoinen saalis, varsinkin upeasta Gräfsnäsistä, johon koko

tienoo, luottaen linnan voittamattomuuteen, oli vienyt kalleutensa.

Kun tanskalaiset sitten olivat palanneet Hallantiin, pidettiin

Varbergin kirkossa julkinen kiitosjumalanpalvelus retken onnellisen

päätöksen johdosta. Mikä iva! Kiitetään Jumalaa siitä, että on

onnistuttu levittämään kuolemaa ja kauhua rauhallisten asujanten

keskuuteen.

Helmikuun 21 päivänä kohtasi Juhana herttua aivan Varbergin lähellä

vihollisparven, noin 200 miestä. Ne olivat herttua Ernst Saksilaisen

johtaman sotaväen etujoukkoa. Heidän kimppuunsa hyökättiin heti

ja ajettiin heidät pakosalle. Juhana herttua ajoi heitä takaa ja

tuli taistellen Sköllingen pitäjään lähellä, Länsi-Göötan rajaa.

Täällä korkeain metsäisten vuorten välissä kohtasivat he Köllerön

nummella aivan odottamatta kuningas Kristianin ja herttua Georg

Lüneburgilaisen. He kulettivat seitsentä lippukuntaa ratsuväkeä,

palaten retkeltään Länsi-Göötanmaalta.

Päivän marssista väsyneinä ratsastivat tanskalaiset tylsäkenkäisillä

tai kengittämättömillä hevosillaan, ja Juhana herttua ja Jesper

Cruus, jotka äsken olivat väkineen ajaneet tanskalaiset etujoukot

pakoon, soitattivat heti vihollisten liput nähtyään hyökkäykseen.

Niin tulinen oli ruotsalaisten ratsumiesten rynnäkkö, että he heti

ensi kahakassa tuhosivat tanskalaisen ratsuväen ensi rivin. Tästä

syntyi hämmennystä koko vihollisjoukossa, ja pakenevat eturivit

tempasivat taaimmaisetkin mukaansa.

"Juutti, juutti, eikö sinulla ole pappia mukanasi", huusivat

katkeroituneet ruotsalaiset ja hakkasivat pakenevia kaksinkertaisella

innolla.

Turhaan kehoittivat tanskalaiset aatelismiehet väkeään pysymään

paikoillaan. Yleisen pakokauhun valtaamina he etsivät pelastustaan

paeten Frägnaredin laaksoa myöten Varbergin tielle.

Ruotsalaiset ajoivat heitä takaa aivan linnoituksen luo. Itse

taistelupaikalla makasi 300 kaatunutta ja niiden joukossa muutamia

aatelismiehiä Tanskan ylhäisimmistä suvuista, kuten vanhin Rantzaun

veljeksistä ja urhea Sten Rosensparre. Tämä oli viimeinen sukuaan,

ja kun hänelle taistelun aikana siitä muistutettiin, vastasi hän:

"Hyvä nimi on ensimäinen kaikista", ja syöksyi sen jälkeen taistelun

temmellykseen, jossa sai surmansa. Kaatuneiden aatelismiesten

joukossa oli myös oppinut ja paljon matkustellut valtaneuvos Kristian

Barnekov, joka tässä tilaisuudessa henkensä kaupalla pelasti

kuninkaan.

Pimenevä yö teki lopun takaa-ajosta ja pelasti tanskalaiset

täydellisestä tappiosta.

Jesper Cruus vetäytyi sen jälkeen Götavirran tienoille päin ja

pakoitti Ny-Lödösen jäljelläolevan tanskalaisen miehistön riisumaan

aseensa. Pakkosopimuksessa, joka silloin tehtiin, otettiin 200

vierasta palkkasoturia Ruotsin palvelukseen. Mutta niin verinen oli

viha naapurivaltojen välillä, että, vaikka vieraita säästettiin, ei

300 tanskalaiselle annettu mitään armoa, vaan heidät vietiin kirkkoon

ja surmattiin. Kaupunki pistettiin tuleen ja Kungshäll tasoitettiin

maan tasalle.

Sota ja hävitys levisi sen jälkeen Bohuslääniin, ja ruotsalaiset

partioretkeläiset tuhosivat yksin saaristoakin. Kaikkialla poltettiin

ja hävitettiin yhtä katkerasti ja julmasti rajan molemmin puolin.

Ja veikö se mihinkään? Ruotsi tahtoi vielä kerran pelastaa

itsenäisyytensä Tanskan sorron alta. Sentähden lähdettiinkin,

missä vaara oli suurin, mies talosta, ja ruotsalaisten tarmokkaan

vastarinnan johdosta alettiinkin Tanskassa pian katua, että oli

antauduttu vaaralliseen leikkiin.

Smålannissa olivat pellot kylvämättä, ja hevosista oli niin suuri

puute, etteivät kuninkaan lähettiläätkään voineet saada kyytiä.

Miehet olivat sodassa, naiset ja muu kotiväki elivät kurjuudessa,

mutta nälkä ja puute kärsittiin nurisematta, kaikkien ajatukset

kohdistuivat yhteen ainoaan: tanskalainen oli ajettava pois Ruotsista.

* * * * *

Kuningas oli pääasiallisesti pysytellyt Skånessa. Jään lähtiessä oli

kuitenkin pakko toistaiseksi lakkauttaa sotaliikkeet, ja kuningas

pyysi sentähden Juhana herttuaa tulemaan mukaan Tukholmaan.

Jesper Cruus sai käskyn jäädä Länsi-Göötanmaalle ja Stjernsköld

Smålantiin valvomaan näiden maakuntien puolustusta.

3.