Vuoden 1611 viime kuukausina tuntui Nyköpingin linna avoimelta
haudalta. Kaikki oli mustissaan, portaista ja porstuista linnan
sisäsuojiin.
Perähuoneessa istui kuningatar Kristina mustissa leskihunnuissaan,
äänetönnä ja liikkumatonna. Hänen rinnallaan istuivat, kalpeina ja
itkuissaan, prinsessa Katarina oikealla ja Maria Elisabet vasemmalla.
Vanhemman kasvot kuvastivat hiljaista alistumista, nuoremman sitä
vastoin saattoi havaita olevan levottomalla ja tyytymättömällä
tuulella, joka ilmeni kärsimättömissä liikkeissä ja kiihkeissä
huokauksissa.
Viereisessä huoneessa olivat koolla, hovimestarittaren valvonnan
alaisina, kaikki hovin naiset, vanhemmat ja nuoremmat.
Täälläkin täytyi olla aivan hiljaa. Jos kuitenkin väliin tapahtui,
että nuoret kuiskailivat keskenään, luotiin heihin nuhtelevia,
ankaroita katseita.
Uusi tulokas heidän joukossaan oli nuori Ebba Brahe, valtakunnan
drotsin, Magnus kreivin tytär. Hänen rouva äitinsä, Brita
Lejonhufvud, oli ollut Kristina kuningattaren suuressa suosiossa ja
kuolinvuoteellaan uskonut ainoan tyttärensä kuningattaren hoitoon.
Seitsemäntoista vuotias neitsyt oli täällä ankarassa ja vakavassa
koulussa. Mutta hänellä oli taipuvainen ja arkamielinen luonne, ja
hän taipui sentähden nöyrästi valtiattarensa käskyihin.
Nuori Ebba oli kaksi vuotta sitten kadottanut isoäitinsä ja nyt
muutamia kuukausia sitten äitinsä. Ihmekö silloin, että hän heitä
ajatellessaan sulikin kyyneliin, nyt kun hänen oli istuttava
suremassa kuningasta.
Vahakynttiläin kajo valaisi tätä kaikin puolin surunsävyistä kuvaa.
Ja niin täytyi heidän istua täällä, näiden surevain naisten,
äänettöminä ja liikkumattomina, päivältä päivään, vailla vaihtelua,
useita kuukausia.
Kuninkaan entisessä huoneessa ovat myös kaikki huonekalut verhotut
mustiin, mutta sinne pääsee toki päivänvaloa ainakin muutamista
ikkunoista.
Täällä tapaamme kruununprinssin ja hänen nuoremman veljensä ynnä
Juhana herttuan, kaikki surupuvuissaan.
Paitsi näitä ovat samassa huoneessa ensiksikin valtakunnan drotsi,
kreivi Magnus Brahe, kuningashuoneen uskollinen ystävä, sitten
rahainvartia Seved Ribbing, amiraali Yrjänä Gyllenstjerna, herra
Juhana Skytte, kruununprinssin ystävä ja neuvonantaja, herra Niilo
Bjelke, Hannu Eerikinpoika Ulfsparre ja ennen kaikkia Akseli
Oxenstjerna.
Kaikki nämä, paitsi Juhana Skytteä, oli kuningasvainajan
testamentissa asetettu valtakunnan hallituksen etunenään
kuningattaren ja Juhana herttuan rinnalle.
Syvää vakavuutta kuvastuivat näiden miesten kasvot, mutta eivät
heidän ajatuksensa olleet kiintyneet manalle menneeseen. Maan
huolestuttava asema se veti ryppyyn jokaisen otsan ja täytti
levottomuudella jokaisen rinnan.
"On kyllä totta", sanoi Akseli Oxenstjerna, "että meillä nykyään on
aselepo Puolan kanssa, mutta se ei estä sotaa minä päivänä tahansa
leimahtamasta uudestaan ilmiliekkiin."
"Jollei valtakunnan sotavoima olisi sidottu Venäjään, niin Jaakko
ja Evert Horn pitäisivät kyllä puolensa heitä vastaan", puuttui
Niilo Bjelke puheeseen. "Nyt tällään ollen saamme kiittää Jumalaa,
jolleivät he käytä tilaisuutta ja ala hävittää ja polttaa."
"Meidän täytyy muistaa", jatkoi Akseli herra, "että Sigismund katsoo
olevansa Ruotsin laillinen kuningas ja että koko katolinen maailma
tunnustaa hänet siksi. Meillä ei ole sentähden syytä hämmästyä, jos
hän näiden suurvaltojen, erittäinkin Espanjan kannatuksella koettaa
päästä oikeuksiinsa sinä hetkenä, jolloin pelätty protestanttinen
vastustaja on poissa."
Kukaan ei vastannut, uhkaava mahdollisuus oli selvä kaikille.
Akseli Oxenstjerna heitti nopean katseen prinsseihin. Juhana herttua
tuijotti kalpeana ja neuvotonna häneen. Mutta Kustaa Aadolfin silmät
loistivat, ja melkein huomaamattaan silitteli hän nuoremman veljensä
päätä.
"Minusta", virkkoi herra Seved Ribbing, "ei ole taulua maalattava
liian mustaksi."
"Minun mielestäni on katsottava vaaraa niin suoraan silmiin kuin
suinkin", puuskahti kruununprinssi. "Olivatpa vaarat kuinka suuret
tahansa, voimme ne kyllä voittaa Jumalan ja uskollisten alamaisten
avulla."
Kustaa kohtasi Akseli Oxenstjernan katseen ja punastui.
"Teidän korkeutenne puhuu kuten sopii Ruotsin tulevan kuninkaan",
sanoi tämä.
"Juhana herttua on valtaistuinta lähinnä!"
Kaikkien silmät kiintyivät tähän.
Juhana näytti joutuvan hämilleen, mutta rohkaisi luontonsa ja
sanoi: "On totta, että viime aikoina olen kuullut paljon puhuttavan
oikeuksistani ja muutamia kertoja ajatellut itsekin, että kruunun
avulla kenties saisin mitä enimmän ikävöin. Mutta se, mitä nyt
kuulen puhuttavan kaikista meitä uhkaavista vaaroista, kehoittaa
ajattelemaan tarkoin."
"Meillä on sota maan rajojen sisälläkin", puuskahti Yrjänä
Gyllenstjerna. "On kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta
Tanskan kanssa."
"Jolla kovaksi onneksi on käsissään muuan niistä linnoituksista,
jotka ovat valtakunnan avaimet", lisäsi Gyllenstjerna.
"Olen samaa mieltä kuin hänen korkeutensakin, että tautia
parantaakseen on ensin tunnettava se", lausui jälleen Akseli
herra kumartaen kruununprinssille. "Kaikkialla maassa kuohuvat
mielet levottomina, ja siitä, vaikkei se koituisikaan suorastaan
vihollisillemme hyödyksi, on suurta vahinkoa itsellemme. Luulen, että
syynä siihen on suuri köyhyys, mutta se on kuitenkin luonnollinen
seuraus edellisistä kansalaiskahakoista ja alituisista sodista."
"Minusta näyttää vanha itsepäisyys pyrkivän jälleen valloilleen",
sanoi Ulfsparre. "Kuinka kävikään Taalainmaassa ja Norrlannissa,
kun talonpoikia nostatettiin Norjaa vastaan? Eivätkö he suorastaan
kieltäytyneet lähtemästä yli rajan ja uhkailleet hallitusta ja
virkamiehiä."
"Heidän tyytymättömyytensä ei ollut aiheeton", puuttui puheeseen
Juhana Skytte, joka tähän asti oli ollut äänetönnä kuulijana.
"Pestatut ulkomaiset palkkajoukot elämöivät kuin vihollismaassa,
pikemmin paholaisten kuin ihmisten tavoin."
"Talonpojat korvasivat vahinkonsa ryntäämällä aatelistoa vastaan ja
ryöstämällä heidän kartanonsa", vastasi Akseli herra.
"Monet meillä on vaikeudet voitettavina", sanoi Yrjänä Gyllenstjerna
välittäen. "On vain kysymys siitä, mihin on ensiksi ryhdyttävä."
"Valtakunnan hallituksessa emme suinkaan voi pitää yllä lujuutta,
jollei ole kuningasta", vastasi Akseli herra ja kääntyi Seved
Ribbingiin.
Kustaa Aadolf ja Juhana herttua olivat sillä välin hiljaa
keskustelleet. Edellinen meni nyt entisen opettajansa luo, kun taasen
Yrjänä Gyllenstjerna riensi herttuan luo, joka seisoi ikkunan ääressä
ja piirteli kirjaimia huuruiseen ruutuun.
"Teidän korkeutenne", kuiskasi hän. "Ruotsin tulevaisuus on tällä
hetkellä riippuvainen teistä."
Juhana oli ilmeisesti kiihdyksissään. Monet kerrat oli kuiskittu
hänen korvaansa, että hänellä oli suurin oikeus Ruotsin kruunuun,
ja äsken oli Kustaa Aadolf itse muistuttanut hänelle siitä. Mutta
tämän sanat olivat sulattaneet pois heräävän uhman. Nyt nosti se
jälleen päätään, hän seisoi kahden vaiheella ja vastasi kiihkeästi
Gyllenstjernan sanoihin.
"Autuaan kuningasvainajan tahto oli, ettei Kustaata kruunattaisi
kuninkaaksi ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta,
ja että minulla olisi istuin ja ääni neuvostossa aina hänen
neljännenkolmatta ikävuotensa päättymiseen..." Ääni vapisi
liikutuksesta.
"Tahtooko teidän korkeutenne sillä välin ottaa niskoilleen
määräysoikeuden valtakunnan asioissa?"
Juhana punastui. "Kuningattarella ja holhoojahallituksella on yhtä
paljon sanottavaa..."
"Mutta näiden kaikkien ajatus on, että nykyisissä huolestuttavissa
olosuhteissa täytyy yhden seista yksin eturinnassa ja kantaa vastuu."
Herttua kääntyi pois. Yrjänä Gyllenstjerna lisäsi: "ymmärrän, että
kruunun loiste houkuttelee."
"Ei toki, ei se... se on jokin muu..."
"Josta teidän korkeutenne on varma, että se seuraisi mukana?"
"Jos olisin varma siitä, en epäröisi hetkeäkään", puuskahti prinssi
vilkkaasti. "Mutta minä hankin, minun täytyy hankkia varmuus..."
lisäsi hän kääntyen pois. "Mistähän kruununprinssi ja valtaneuvokset
puhuvat."
"En tiedä, mutta keskustelu näyttää olevan yleinen. Eikö teidän
korkeutenne suvaitse mennä lähemmäksi."
"Kuningas voitti ankaruudella vastustajansa", jatkoi Skytte. "Pelko
on ainoa mahti, jonka edessä aatelisto taipuu."
"Minä puolestani luulen, että toisissa olosuhteissa olisi ankaruus
vaihtunut lempeydeksi", vastasi Oxenstjerna. "Sateen jälkeen antaa
Jumala päivän paistaa."
"Ja silloin kaikki rikkaruoho kasvaa ja rehoittaa."
"Tosin, mutta hyvä vilja myös! Anteeksi rikkoneille ja niille, jotka
kärsivät rangaistusta heidän tähtensä, sääliä onnettomille, jotka
kenties syyttömästi ovat joutuneet hätään! Se on varmaankin Jumalalle
otollista."
"Minusta olet ehdottomasti oikeassa", puuskahti Kustaa innoissaan.
"Sano minulle, puhutko yleensä vai tarkoitatko jotakin erityistä."
"Tarkoitan yleensä ja erittäin, teidän korkeutenne."
"Enkös jo arvannut! Ketä erittäin tarkoitat?"
"Klaus Bjelke oli kerran Ruotsin rikkain mies. Ja hänen hallussaan
oli korkeita kunniasijoja. Mutta hän oli heikko ja selkärangaton,
otti osaa puolalaisten juonitteluihin. Hän ansaitsi rangaistuksen,
että hänet karkoitettiin maasta, ja hän menetti omaisuutensa.
Mutta hänellä on neljä turvatonta tytärtä, jotka ovat pyytäneet
äidinperintöään. Herra Bjelken emäntä ei ole ottanut osaa
juonitteluihin, mutta siitä huolimatta heidän rukoukseensa
vastattiin ankarin sanoin, ja neljä tytärtä, jotka olivat kasvaneet
yltäkylläisyydessä, ovat nyt joutumaisillaan hätään ja kurjuuteen."
"Ei, se ei suinkaan saa tapahtua", puuskahti Kustaa innoissaan. "On
selvää, että asia on esitetty väärin autuaalle kuninkaalle, ja täytän
vain hänen tahtonsa koettaessani korjata vääryyttä, joka on tehty
hänen hallituksensa aikana."
Kaikki läsnäolevat valtaneuvokset ilmaisivat hyväksymisensä,
Skyttekään ei väittänyt mitään vastaan, mutta näytti tyytymättömältä.
"Eikö asia ole esiteltävä?" kysyi Juhana herttua, joka tahtoi sanoa
sanansa hänkin.
"Tietysti, ja olen vakuutettu, että silloin puolustat ehdotustani",
sanoi Kustaa vilkkaasti ja kääntyi serkkuunsa.
"Se ei tarvinne ketään muuta puolustajaa kuin valtaneuvos
Oxenstjernan", vastasi Juhana ja kääntyi tämän puoleen ikäänkuin
kysyen hänen mielipidettään.
Oxenstjerna käytti tilaisuutta esittääkseen hänelle Ruotsin vaikean
aseman ja suuren vastuun, mikä sälytettiin sen hartioille, jonka
raskaana tehtävänä oli maan puolustaminen ulkonaisia vihollisia
vastaan, sillä katolilaisten tukemana ei varsinkaan Sigismund koskaan
lakkaisi tavoittelemasta Ruotsin kruunua. "Mutta otaksuen", jatkoi
hän, että tuleva kuningas Herran avulla pystyisikin voittamaan
vihollisensa, niin mikä jättiläistyö häntä sitten odottikaan, sillä
kaikkihan, Jumala paratkoon, oli maassa vasta tekeillä. Kustaa Vaasa
repi pois vanhan hapatuksen, hän kylvi uuden siemenen, mutta vasta
Kaarle IX antoi sille ruokkoa ja hoitoa; hänen seuraajansa asia on
saattaa suuri työ lopulliseen täytäntöön.
Väri vaihteli Juhanan poskilla. Hän ei näyttänyt tietävän mitä oli
sanottava.
Sillä välin keskusteli Kustaa Aadolf Juhana Skytten kanssa. "Mikä,
Juhana ystäväni, tekee sinut tyytymättömäksi?" kysyi hän.
"Pelkään teidän korkeutenne liian suuren lempeyden seurauksia.
Ajatelkaahan, että teidän autuas isävainajanne perusti valtansa juuri
varsinaiseen kansaan."
"Hänellä oli syytä tyytymättömyyteen, minulla ei ole mitään
sellaista; sallikaa minun koettaa eikö rakkaudella ja luottamuksella
voi voittaa ihmisiä!"
"Jumala siunatkoon teidän korkeuttanne, mutta minä pelkään, ettei se
tule onnistumaan."
* * * * *
Muiden läsnäolevain poistuttua keskusteli Akseli herra Yrjänä
Gyllenstjernan kanssa. "Olen tehnyt mitä olen voinut viedäkseni
herttualta halun kruunuun", sanoi jälkimäinen. "Mutta en saa häntä
puhumaan suutansa puhtaaksi. Kenties ovat syynä taloudelliset
huolet, Itä-Göötanmaa ei riitä, hän on auttamaton tuhlari, ja hänen
seurueensa noudattaa esimerkkiä."
"Saadaksemme kuninkaanvaalin menemään yleisen toivomuksen mukaan
täytyy meidän suostua niin paljoon kuin suinkin", sanoi Oxenstjerna.
Yrjänä Gyllenstjerna pudisti päätänsä. "Tavallisesti prinssi
luottaa minuun, mutta nyt ei hän tahdo sanoa mitään. Kenties häntä
huolestuttaa avioliittonsa, leskikuningatar pitää kiirettä."
"Prinssi kenties haluaa niin itsekin."
"En ole varma siitä. Mutta tiedän hyvin, että hän on rajattomasti
uskollinen kruununprinssiä kohtaan ja pelkää joutua suurempaan
vastuunalaisuuteen."
"Sanon hänelle miten onnelliseksi ihminen tuntee itsensä rakastetun
puolison rinnalla", vastasi Oxenstjerna hymyillen.
"Rakastetun, niin, siitäpä juuri riippuu kaikki! Kuitenkin koetan
vielä kerran saada hänet puhumaan."
"Kiitos, tiedän, että käytätte vaikutusvaltaanne niin hänen kuin
yleiseksikin hyväksi."
He erosivat vaihdettuaan lujan kädenlyönnin, heitä molempia odottivat
tärkeät tehtävät.
Ei ollut helppoa päästä yksityisesti leskikuningattaren puheille. Hän
otti tosin osaa holhoojahallituksen neuvotteluihin ja lausui sangen
varmoja mielipiteitä esilletulevissa kysymyksissä. Mutta sillä välin
oli tarkoin juhlameno-ohjeita noudattaen istuttava suremassa.
Valtaneuvoksen pyyntöön päästä yksityisesti hänen puheilleen
vastattiin sentähden kieltäen. Mutta kun hän lähetti sanan, että
asia oli mitä tärkein ja että lykkääminen saattoi koitua vahingoksi,
saatiin sureva leski vihdoin taivutetuksi suostumaan ja häntä
pyydettiin tulemaan jo samana iltana.
"Minua kummastuttaa", olivat hänen ensimäiset sanansa Oxenstjernalle,
"ettette voi yhtä hyvin esittää sanottavaanne valtiokokoukselle."
"Se ei käy päinsä. Sillä ensiksikin vaaditaan siihen teidän
majesteettinne suostumus ja toisekseen on se teidän armonne
esiteltävä neuvostossa."
Kristina heitti häneen kummastelevan ja epäluuloisen katseen.
"Antaahan kuulua!" sanoi hän kylmästi.
"Maan asema on sellainen, että sitä uhkaavat suurimmat vaarat, jollei
meillä ole kuningasta."
"Kruununprinssi on äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja autuaan
puolisoni tahdon mukaan on hänet kruunattava kuninkaaksi vasta
kahdeksantoista vuotta täytettyään."
"Niinpä kyllä, mutta ajatelkaa, teidän majesteettinne, että olemme
vihollisten ympäröimät. Ainoastaan täysivaltainen kuningas voi ottaa
kannettavakseen vastuun, joka sisältyy voimakkaaseen puolustukseen."
Kristina epäröi. "Mitä muut neuvosherrat sanovat?" kysyi hän.
"Käännyin ensiksi teidän majesteettinne puoleen."
"Miksi niin, herra valtaneuvos?"
"Hänen korkeutensa, Juhana prinssi, ei näytä olevan aivan horjumaton
luopumispäätöksissään."
"Kuka sen on sanonut?" huudahti Kristina kiihkeästi.
"Kruunun loiste on kovin houkutteleva. Hänen korkea setänsä myönsi
hänelle suurimman oikeuden, eikä ole mahdotonta, että jotkut ovat
neuvoneet häntä peruuttamaan luopumisensa."
Kristinan poskille hulvahti suuttumuksen puna, mutta hän tyyntyi
pian ja lisäsi: "Herttualla on sija ja ääni neuvostossa, kunnes
kruununprinssi täyttää neljäkolmatta vuotta. Minä istun herttuan
rinnalla ja pidän silmäni auki tästedes kuten tähänkin asti!"
Näillä sanoin hän nousi ja audienssi oli lopussa.
Raskain mielin palasi Oxenstjerna kotiinsa, jossa häntä odotti nuori,
suloinen vaimo ja pieni poika. Mutta eivät edes heidän hyväilynsäkään
voineet hälventää pilveä hänen otsaltaan, ja ainoan toivonsa pani
hän nyt siihen, että Yrjänä Gyllenstjernalla oli suuri vaikutusvalta
Juhana herttuaan.
Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun varhain seuraavana
aamuna kuningattaren henkipaashi saapui tuoden sanan, että hänen
majesteettinsa aikoi samana päivänä esittää asian, josta oli puhunut
herra valtaneuvoksen kanssa. Samalla lähetti kuningatar muutamia
harvinaisia kukkia rouva Anna Bååtille, valtaneuvoksen jalolle
rouvalle.
Akseli Oxenstjerna uskoi tuskin silmiään ja korviaan. "On täytynyt
tapahtua jotakin", ajatteli hän. "Mutta mitä? Ja öiseen aikaan!"
Hänestä oli se selittämätöntä.
"Mikä aiheuttaa tämän odottamattoman lahjan?" kysyi Anna rouva ja
hengitti ahnaasti kukkien tuoksua.
"Mikä aiheuttaa kaikki tuulen käänteet?" kysyi Akseli herra vastaan.
"Ne eivät aina tuo meille mitään mieluista mukanaan."
Arvoituksella oli oma ratkaisunsa.
Melkein samaan aikaan, kun Akseli Oxenstjerna pääsi kuningattaren
puheille, oli Juhana herttua rientänyt tuttua tietä Katarina
prinsessan luo.
Hänen tarkoituksensa oli oikeastaan yllättää hänet. Mutta
etuhuoneessa kohtasi hän kamarineitsyen, joka hänen kysyttyään,
ottiko prinsessa vastaan, ymmällään tuijottaen sammalsi vain muutamia
epäselviä sanoja.
"Tietenkin otat minut vastaan, Katarina", huusi hän raottaen sen
huoneen ovea, missä tiesi Katarinan tavallisesti oleskelevan.
"Herttua... serkkuni!" huudahti tämä rientäen vastaan. "Sepäs vasta
oli yllätys!"
Kiihkeästi tarttui nuori herttua hänen käsiinsä, mutta hänen
katseensa kiintyi rakkaihin kasvoihin, jotka nyt näyttivät hänestä
kalpeilta ja riutuneilta.
Nuoren miehen kädenpuristuskohan se ajoi veret neidon kasvoihin. Hän
teki heikon yrityksen irtaantuakseen.
"Juhana, rakas Juhana", oli kaikki mitä hän sai suustaan, "miksi olet
tullut tänne?"
"Kysytkö sitä?" puuskahti Juhana tulisesti. "Neljääntoista päivään,
palattuani Nyköpingistä, en ole saanut sinua nähdä kertaakaan... Etkö
ymmärrä, että aivan kuihdun ikävään, että vihaan näitä pakollisia
juhlamenoja, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä sitä
ainoaa, jota maailmassa rakastan."
Hänen kiihkonpuuskansa tyynnytti ihmeellisesti Katarinaa. "Tiedäthän,
että sellaiset puheet vaivaavat minua", sanoi hän lempeästi. "Enkä
suinkaan odottanut, että vielä toistaisit niitä, kun kerran -- kun
kerran kaikki on ratkaistu."
"Ei ole ratkaistu mitään", keskeytti Juhana kiihkeästi. "Minun
kiroukseni on juuri siinä, että olen laillinen kruununperijä enkä ole
sittenkään, että rakastan erästä naista, mutta kurjat valtiolliset
syyt pakoittavat -- ei, se ei ole oikea sana -- houkuttelevat minut
heikosta myöntyväisyydestä naimaan toisen, joka ei rakasta minua ja
jota en koskaan tule rakastamaan."
"Mikään ei estä teidän korkeuttanne katkaisemasta suhteitaan
sisareeni", vastasi Katarina loukatun arvokkuudella ja kalpeana.
"Ymmärrät minut väärin nyt kuten aina", puuskahti herttua vaikeroivin
äänin. "Älä hylkää minua, Kätchen, olen tullut tänne laskeakseni oman
ja, voin kai hyvin sanoa, kaikkien meidän kohtalomme sinun käsiisi.
Älä karkoita minua pois! Olen itsekseni luvannut alistua sinun
päätökseesi ja", hän lisäsi katkerasti, "tiedän etukäteen, millainen
se on oleva. Mutta ensin on sinun kuultava minua. Tahdon, että
katsot sydämeeni, ja se on kokonaan avoinna edessäsi. Ja vaikkapa
edelleenkin kieltäytyisit tekemästä minua onnellisimmaksi ihmiseksi
maailmassa, niin tahdon ainakin, että tunnet sääliä minua kohtaan!"
Hän peitti silmänsä käsillään ja puhkesi kyyneliin.
"Juhana, veljeni, voitko epäillä lujaa ystävyyttäni! Puhu, kerro
minulle kaikki huolesi, ken tietää, enkö voi löytää niille parannusta
nyt kuten muinaisinakin päivinä", lisäsi hän koettaen leikitellä.
"Juuri menneiden aikojen muisto minua sekä kiusaa että ilahuttaa."
"Kuinka tarkoitat?"
"Anna minun istua tähän jalkoihisi ja pidellä kättäsi, niin sanon
sinulle sen."
Katarina ei uskaltanut kieltää, ja Juhana aloitti kertomuksensa.
"Tiedäthän hyvin, että olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan
taaksepäin. Kun kukaan muu ei voinut vaikuttaa minuun mitään, kuulin
ja tottelin sinun kehoituksiasi -- en muista tuolta onnelliselta
ajalta ainoaakaan tapausta, jossa sinä et olisi ollut mukana ja
tähtenä tuikkinut valoa ja iloa kaikkialle... Tuli sitten aika,
jolloin väikyin epätoivon ja rajattoman riemun vaiheella, aika,
jolloin aloin käsittää tunteideni laadun sinua kohtaan. Etkö muista
epätoivoani, kun luulin, että sinut aiottiin naittaa pois! Ainoastaan
sinun omat vakuutuksesi saattoivat minut tyynnyttää, ja minä olin
sinulle siitä niin kiitollinen ja niin onnellinen saadessani olla
lähelläsi, että tahdoin kaikkea mitä sinäkin; katse silmiisi sanoi
minulle oliko minun tehtävä niin vai näin, onneni, koko elämäni
kohtalon olin pannut sinun käsiisi, sinä ymmärsit minua paremmin
miten oli paras..."
"Ja niin suuren vastuun sälytit minun kannettavakseni", puuskahti
Katarina, joka tuskin saattoi hillitä liikutustaan.
"En syytä sinua, Kätchen, sanon vain miten oli", vastasi Juhana.
"Kuule nyt edelleen. Olin tullut Itä-Göötanmaan herttuaksi ja
muutin sinne, sillä minun oli poistuttava läheisyydestäsi, koska
olin kihlautunut sisaresi kanssa... Herrani keksivät kaikkea
mahdollista minua huvittaakseen, mutta minua ei ilahuttanut mikään,
ei miellyttänyt mikään, ja minä tunsin tyhjyyttä, jota ei kukaan
voinut täyttää. Rahoja en osaa hoitaa, eivätkä ne kuunaan riitä
mihinkään. Silloin kuiskasi käärme korvaani: Ruotsissa on monta
lääniä, ja kuninkaana voisit veroittaa niitä kaikkia. Se ajatus
kasvoi ja herätti monia muita samansuuntaisia. -- Kuningas voi
mennä naimisiin kenen kanssa tahtoo, ja jos sinä olisit puolisoni,
tulisin miksi vain tahtoisit... Oi, Kätchen, Kätchen!" Hän painoi
hänen kättään vasten poveaan. "Tiedät, että olen maan oikea,
laillinen kuningas, sano, että minun on otettava kruununi, Kustaa
saa tulla hallituskumppanikseni, hän saa kernaasti hallita maata ja
valtakuntaa, kunhan sinä vain olet minun, minun!"
Hän tahtoi vetää Katarinan syliinsä, mutta kohtasi niin kylmän ja
torjuvan katseen, että kääntyi pois.
"Olen pahoillani, että teidän korkeutenne on joutunut tekemisiin
niin kelvottomain neuvonantajain kanssa", virkkoi Katarina. "Mutta
niin tavallisesti käy, jolleivät ruhtinaat itse voi eroittaa oikeaa
väärästä. Autuas isävainajani on opettanut minulle, että kuninkaat
ovat kansaa varten, mutta teidän korkeutenne neuvonantajat ovat
olleet sitä mieltä, että kansat ovat kuninkaita tai oikeastaan
hänen kätyreitään ja imartelijoitaan varten, jotka käyttävät hänen
virheitään ja heikkouksiaan hyväkseen."
Hän olisi voinut jatkaa kuinka kauan tahansa toisen häntä
keskeyttämättä. Mutta nähdessään Juhanan samalla kertaa hervottoman
ja kiihtyneen ulkonäön suli hänen harminsa ja suuttumuksensa
mitä hellimpään osanottoon, ja hän huudahti: "Juhana, veljeni,
nuoruuteni rakkain ystävä, ovatko he onnistuneet eksyttämään sydämesi
velvollisuuden tieltä!"
Juhana seisoi selin, mutta Katarina näki, että hän vapisi
liikutuksesta.
Silloin meni Katarina vuorostaan hänen luoksensa ja sanoi hiljaa:
"Karkoitatko sinä minut pois?"
Nuori mies tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, mutta hän sulki hänet
syliinsä ja sanoi: "Tiesin kyllä, ettei mikään maailmassa voisi
eroittaa meitä toisistamme."
Niin pani Kati Juhanan istumaan viereensä ja puhui, kuinka
ihmisillä heidän asemassaan ei milloinkaan ollut oikeutta määrätä
itsestään. "Jos meidät on asetettu toisten yläpuolelle, on meidän
velvollisuutemme uhrata omat etumme edistääksemme toisten hyvää",
sanoi hän.
Juhana kuunteli kuten muinen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän
sanoi ymmärtävänsä, että Kustaa Aadolf oli paras kuningas minkä
Ruotsi saattoi saada ja ettei hän suinkaan tahtonut seista Ruotsin
onnen tiellä.
"Tiesin kyllä, että se oli sinun oikea ajatuksesi", sanoi Kati
iloisena.
"Onhan se, mutta -- on vielä toinen asia..."
"Se on sinun uskottava minulle."
"Minä en -- kovaksi onneksi voi hoitaa taloudellisia asioitani."
"Onko sinulla velkoja?"
"Luulenpa melkein... niin, oikeastaan... niitä on paljo ja suuriakin."
"Kuinka suuria?"
"Sitä en tiedä, en ole koskaan kysynyt."
"Sinun täytyy turvautua johonkin holhoojista."
"Yrjänä Gyllenstjernaan?"
"Niin, hän kyllä keksii keinon."
"Etkö ole enää minulle vihainen?"
"En, sillä olen varma siitä, ettet enää tästedes kuuntele huonoja
neuvonantajia."
"He ovat sanoneet minulle, ettei minun ole mentävä naimisiin Maria
Elisabetin kanssa."
"Niin, jollet ole mieltynyt häneen!"
"Olen luvannut mennä, eikä ole miehekästä syödä sanaansa. Mitä muuten
tekee, kenen nain, kun en kuitenkaan saa sitä, jota rakastan."
"Minä kysyn kuningattarelta, ettekö tällaikaakin saisi jonkun kerran
tavata toisianne."
Prinsessa sanoi hyvästit serkulleen, joka oli jälleen hänen
uskollinen, tottelevainen Juhanansa. Mutta sinä yönä ei Kätchen
nukkunut silmäntäyttäkään. Hän rukoili palavasti, että Jumala
johdattaisi häntä tiellään, hän itse ei tiennyt mikä oli oikein mikä
väärin.
Samana iltana kerrottiin kuningattarelle, että Juhana herttua oli
syöksähtänyt Katarina prinsessan luo, että he olivat olleet kahden
kesken kokonaisen tunnin ja lopuksi eronneet toisistaan monin
ystävällisin sanoin.
Emme tiedä edistikö tämä tieto kuningattaren unta. Mutta on jo ennen
mainittu, että seuraavana aamuna lähetettiin henkipaashi Akseli
Oxenstjernan luo.
* * * * *
Seuraavana päivänä kokoontui valtioviisas neuvosto, ja kuningatar ja
Juhana herttua olivat läsnä kuten tavallisesti.
Korkea rouva näytti jossain määrin hermostuneelta ja levottomalta,
jollaista hänestä ei ollut koskaan ennen havaittu; vähänväliä etsi
hänen katseensa herttuaa, joka näytti tyynemmältä kuin tavallisesti.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, sai kuningatar sanoiksi
ja lausui hillityllä liikutuksella, ettei hän katsonut pystyvänsä
kantamaan sitä suurta vastuuta, joka hänellä oli poikansa holhoojana.
Ja koska hän oli vakuutettu, että olisi maalle ja valtakunnalle
onnellisinta, jos kuninkaanvaali tapahtuisi mitä pikimmin, niin
tahtoi hän kysyä, mitä mieltä läsnäolijat olivat asiasta.
Kaikki olivat samaa mieltä, ja Akseli Oxenstjerna esitti, että heti
annettaisiin valtiopäiväkutsumus.
Se tapahtuikin leskikuningattaren ja Juhana herttuan nimessä ja
valtiopäivät määrättiin alkavaksi joulukuun 1 päivänä 1611.
Turhaan tähysteli ankara rouva, eikö hänen tytärpuolensa kasvoissa
näkyisi tyytymättömyyden merkkejä. Katarina näytti päinvastoin
iloitsevan siitä, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin oli hän
ilmeisesti entistä tuttavallisemmissa suhteissa herttuaan.
Saadakseen tilaisuuden tarkastella heitä lähemmin ja myöskin
suodakseen omalle tyttärelleen tilaisuuden tavata herttuaa päätti
kuningatar, että iltaseuroja oli jälleen pidettävä, kuitenkin vain
hovin läheisimmän seurapiirin kesken. Tietysti illatsuissa tuli
kysymykseen ainoastaan keskustelu vuoroon hengellisen musiikin kanssa.
Kruununprinssi pyysi ja sai äidiltään luvan tuoda mukanaan
läheisimmän seurapiirinsä. Siihen kuuluivat veljekset Akseli ja
Juhana Banér, Djurholman herran Kustaa Banérin pojat, samoin Åke
Tott, Katarina Maununtyttären tyttärenpoika, Herman Wrangel, Kustaa
Horn ja valtaneuvos Oxenstjernan veljet Gabriel ja Pentti, joista
viimeksi mainittua tavallisesti sanottiin Matka-Pentiksi sen
johdosta, että hän oli tehnyt monia matkoja Etelä-Europaan ja Aasiaan.
Naisellinen nuoruus ei sekään ollut huonommin edustettu: paitsi
Magnus Brahen kaunista Ebba tytärtä nähtiin hänen veljensä Abraham
Brahen tyttäret Ebba, Katarina ja Margareta, jotka kilpailivat
kauneudessa serkkunsa kanssa. Kuitenkin pidettiin Magnus herran
tytärtä kauneimpana.
Lankeaa luonnostaan, että sellaisessa seurassa, varsinkin kun täällä
oli määrätty, että sai ainoastaan kuiskien keskustella keskenään,
keskustelu sai tavallista tuttavallisemman sävyn.
Kustaa Aadolf oli jo lapsena ollut paljon yksissä Magnus kreivin
tyttären kanssa. Minä vuosina, joina he eivät olleet nähneet toisiaan
oli Ebbasta sukeutunut säteilevä kaunotar, ja kaikki ihastuivat hänet
nähdessään, mutta kainona ja hämmennyksissään koki hän vetäytyä
ihailevia katseita pakoon.
Kruununprinssi oli seitsemäntoista vuotias, ja hänen sydämensä
sykki kauniille tytölle. Mutta hän piti siksi suuressa arvossa
tätä tunnettaan, ettei ilmaissut sitä kenellekään. Suurimmalla
varovaisuudella läheni hän mielitiettyään, ja hän oli onnellinen, jos
tämä soi hänelle katseenkaan.
Lieneekö Juhana herttua hänkin äkkipäätään mielistynyt neitsyeen
vai huvittiko häntä vain mustasukkaisuuden herättäminen, kaikessa
tapauksessa hän näytti kovasti ihastuneelta. Mutta hänen
lähentelemisensä teki odottamattoman vaikutuksen. Kuningatar alkoi
ensin rypistellä kulmiaan, sitten hän kutsui rakkaan sukulaisensa
rinnalleen istumaan ja puhui hänelle joko valtakunnan tilasta tai
niistä asioista, jotka oli esitettävä valtiopäiville, niin ettei
nuori herra päässyt koko iltana erilleen. Tämä ärsytti herttuaa niin,
että hän aivan odottamatta palasi ruhtinaskuntaansa ja tuli sieltä
vain lyhyille vierailuille.
On luultavaa, että herttuan osoittama välinpitämättömyys herätti
eloon Maria Elisabetin rakkauden, sillä tähän aikaan hän rakasti
tai ainakin uskoi rakastavansa serkkuaan. Tämän luultu uskottomuus
herätti hänessä epätoivon puuskia, jolloin Katarina aina kutsuttiin
saapuville.
Katarina koetti tyynnyttää häntä järkisyillä, mutta silloin puuskahti
hän tavallisesti: "Sinulla on suurempi valta hänen ylitseen kuin
kenelläkään muulla, mutta sinä käytät sitä vain omaksi eduksesi.
Tiedän kyllä, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin."
Tällaisten purkausten jälkeen seurasi uusia itkunpuuskia, jotka eivät
päättyneet ennenkuin neiti uupui ja nukkui.
Sellaisten kohtausten sietäminen vaati Katilta suurta
kärsivällisyyttä, eikä hän voinut turvautua kehenkään muuhun kuin
vanhaan ystäväänsä Heidin rouvaan. Tälle hän uskoi surunsa ja
huolensa, tämä koettikin parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta
lopuksi hän ei voinut neuvoa muuta kuin vaikenemaan ja kärsimään.
Katarinan omatunto kielsi häntä edistämästä avioliittoa, joka ei
koituisi kummankaan puolison onneksi. Mutta ei hän uskaltanut ryhtyä
sitä estämäänkään. Hän tiesi, että Juhana aina tulisi olemaan vain
välikappaleena toisten käsissä, ja mitä vahinkoa siitä koituisikaan
maalle ja valtakunnalle. Mutta hänen koko sieluineen hautoessaan
näitä ajatuksia täytyi hänen osoittaa tyyneyttä ja mielenmalttia,
johon ei suinkaan ollut tottunut.
Samaan aikaan kun kuiskittiin, että molemmat prinssit huokailivat
saman kaunottaren tähden, puhuttiin ääneensä, että Ebban, Abraham
herran tyttären tähden kolme nuorista hoviherroista olivat valmiit
uhraamaan henkensä ja verensä.
Rivin etumaisena oli herra Akseli Banér, joka avomielisellä,
iloisella ja rakastettavalla esiintymisellään oli saavuttanut
kruununprinssin ja pian koko hovin suosion. Nokkelaa nuorta neitsyttä
huvitti sananvaihto hänen kanssaan, kenties senkin tähden, että
hänen molemmat toiset ihailijansa, Pentti Oxenstjerna ja Åke Tott
mustankipein katsein tähtäilivät onnellista kilpailijaansa ja
olisivat mielellään kyydinneet hänet huoneesta pois asettuakseen
hänen paikalleen kaunottaren rinnalle.
Åke Tott, joka oli yhtä rohkea ja urhea kuin kiihkeä ja
hurjaluontoinenkin, erittäinkin hautoi sellaisia tuumia päässään.
Pentti Oxenstjerna sitä vastoin koetti kaikissa tilaisuuksissa päästä
kuvailemaan mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa, lujasti
päättäneenä, ettei sitten enää antaisi puhevuoroa kenellekään muulle.
Koko hovia huvitti tämä taistelu eikä suinkaan vähimmän Juhana
Banéria, joka oli iloisin ja kerkeäkielisin kaikista, mutta vielä
arasteleva naisseurassa, vaikkakin naiset häntä suuresti suosivat.
Hänen muhkea vartalonsa ja muotonsa, joka suuresti muistutti
kruununprinssiä, veti kaikkien katseet puoleensa, mutta hänen
terävät, läpitunkevat silmänsä ja samoin hänen terävät sanansa
pystyttivät vielä muurin hänen ja kaunotarten välille.
Kruununprinssi vei hänet sisarensa, Katarina prinsessan luo. "Kas,
tässä on mies, jolta odotan suurtöitä tulevaisuudessa", sanoi hän.
Prinsessa alkoi heti kysellä Juhana herralta hänen äidistään ja
sisaristaan, ja oli merkillistä nähdä kuinka katse kirkastui ja
kuulla kuinka ääni vienoni hänen kertoessaan heistä.
"Rouva Kristina Sture on vielä yhä perheen ylpeys, häneen me kaikki
katsomme rakkaudella ja kunnioituksella", sanoi hän. "Kukaan, paitsi
hänen lapsiaan, ei tiedä mikä lemmekäs äiti ja kasvattajatar hän on
ollut ja todellisina juhlahetkinä pidämme ne hetket, jolloin aika
antaa myöten käydä hänen luonaan rakkaassa Sundbyssä."
"Teidän vanhin sisarennehan", huomautti prinsessa, "on naimisissa
herra Gabriel Oxenstjernan kanssa, mutta en ole koskaan nähnyt häntä
hovissa."
"Anna, kuten äitimmekin, hoitaa itse kotinsa eikä hänellä ole aikaa
lähteä sieltä retkille."
"Ja nuorempi sisarenne?"
"Märta on naimisissa herra Lauri Eerikinpoika Sparren kanssa. Hänen
monet lapsensa vievät hänen aikansa, ja hänen matkansa rajoittuvat
vierailuihin Sundbyssä."
"Kuinka onnellisia ne, ketkä saavat niin kauan pitää äitinsä", sanoi
Katarina tukehuttaen huokauksen, mutta lisäsi nopeasti: "Teillä on
useita veljiä?"
"Vanhin meistä, Svante, on Smålannin ratsuväen everstinä, ja minä
palvelen vapaaehtoisena hänen komennossaan."
"Olette varmaankin hyvin nuori?"
"Yhdeksäntoista, mutta suuri ja voimakas, kuten teidän armonne näkee;
Pietari veljeni on vuotta nuorempi, mutta voin vakuuttaa, että hän on
kelpo sotamies."
Kruununprinssi tuli nyt takaisin: "Oletko kuullut puhuttavan ystäväni
Juhana Banérin ensi vierailusta hovissa?" kysyi hän sisareltaan, ja
kun tämä vastasi kieltäen, jatkoi hän:
"Isämme piti reippaasta ja vilkkaasta pojasta ja kysyi ottaen hänet
syliinsä: 'Etkö tahdo ruveta palvelukseeni ja jäädä hoviin?' Mutta
pikku Juhana katsoi häntä tuikeasti silmiin ja vastasi: 'Piru sinua
palvelkoon, kun veit isäni hengen!'"
"Mitäs kuningas siihen?" kysyi prinsessa melkein kauhuissaan.
"Muistan sen aivan hyvin", vastasi Juhana herra. "Hän ei sanonut
mitään eikä näyttänyt vihaiseltakaan, kun päästi minut lattialle."
"Mikä sai teidät unohtamaan ja antamaan anteeksi?" kysyi prinsessa
hiljaa liikutuksella, jota hän ei koettanutkaan salata.
"Äitini, aina vain äitini. 'Isänmaa vaatii sinua', sanoi hän, 'ja
kaiken yksityisen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä.'"
"Ne olivat sanat, joista minun kerran täytyy häntä kiittää
suullisesti", puuskahti kruununprinssi. "Samoin kuin siitäkin,
että olen saanut sinut lahjaksi! Mutta kerro nyt prinsessalle
ikkunaseikkailusi, hän saa sitten sanoa, eikö se käy yksiin
niiden ihmeellisten tapausten kanssa, joita sanotaan tapahtuneen
aikaisimmassa lapsuudessamme."
"Niin, Hörningsholmassa se tapahtui", aloitti Juhana herra. "Lienen
ollut korkeintaan kahden, kolmen vuotias, ja niin tiedän jutusta vain
mitä olen kuullut kerrottavan. Suuren salin ikkunasta näin, kuinka
laiva täysin purjein lasketti Saksaan, jonne lähti suuri joukko
ystäviä ja sukulaisia."
"Kaikki tyyni isäni vihamiehiä", lisäsi kruununprinssi.
Juhana herra nyökäytti päätään ja jatkoi: "Silloin lienee minussakin
herännyt halu purjehtia vieraille maille, ja minä pingotin
taskuliinani ikkunanrakoon ja katselin ihastuksissani, kuinka tuuli
tarttui siihen. Mutta varmaankin olin kurkotellut liian pitkälle,
koska putosin ikkunasta maahan. Hoitajatar riensi pelästyksissään
alas portaita noutamaan luultavasti kuollutta lasta, mutta sekös
istui vain leikkien pihalla ja vastasi kysyttäessä, että mestari
Junu, puutarhuri, oli kantanut hänet alas valkoisessa esiliinassaan.
Kuten jo sanoin", jatkoi Juhana herra, "en itse muista siitä mitään,
mutta tämä on antanut aiheen siihen taruun, että valkoinen enkeli oli
pelastanut henkeni."
"Minun silmissäni on se vain merkki, että sinut on suojeltu jotakin
suurta varten", sanoi Kustaa puristaen hänen kättään.
Näitä pieniä illatsuja, niin ankaria sääntöjä kuin niissä
noudatettiinkin, kaipasi nuori hovi sentään kovin. Saatiin kuiskailla
ja lörpötellä, ja moni sattumalta singonnut sana antoi seuraavina
viikkoina paljon tuumittavaa nuorelle parvelle, jonka -- täytyi istua
suremassa.
Molemmat serkukset, Ebba Brahet, eivät olleet lainkaan toisiinsa.
Maunu kreivin tytär oli kuin pelästynyt hirvi, hän ei ollut koskaan
lausunut itsenäistä sanaa eikä ajatellut itsenäistä ajatusta, muut
ajattelivat hänen puolestaan, ja hän taipui vastustelematta heidän
tahtoonsa.
Abraham kreivin tytär oli luonteeltaan aivan toista maata. Hänellä
oli oma tahtonsa ja hän piti oman päänsä teoissakin ja kerran lausui
hän serkulleen: "Jos hänen majesteettinsa kuningatar tahtoisi naittaa
sinut papukaijalleen, niin sinä varmaan suostuisit."
"Olen vakuutettu, ettei hänen majesteettinsa koskaan vaadi niin
mahdottomia", vastasi kaunis neitsyt kalveten.
"Mutta jos hän tekisi niin, suostuisit sinä pelosta", väitti toinen.
Ennenkuin Kustaa Aadolf itse, oli nuori parvi keksinyt hänen heräävän
taipumuksensa Ebba Braheen, ja heidän keskensä pohdittiin vilkkaasti,
tiesikö neitsyt siitä mitään vai ei.
Useimmat olivat sitä mieltä, että kun kerran hekin saattoivat nähdä
sen, oli silloin täytynyt tehdä niin hänenkin, jota se lähinnä koski.
"Nähdäkseen täytyy avata silmänsä", virkkoi Ebba serkku. "Sitä juuri
ei hän ole koskaan tehnyt. Mutta kuinka tahansa, tahdon puhua hänen
kanssaan asiasta."
Se tapahtui jo samana iltana. Ja kaunis tyttö tunnusti kyynelissään,
että hän luuli huomanneensa kruununprinssin monta kertaa katselevan
häntä.
"Mistä tiedät sen, ethän kohota silmiäsi koskaan?" kysyi serkku.
"En tiedä... kenties täytyy minun kysyä leskikuningattarelta, onko
minun lähdettävä täältä", kuiskasi Ebba nyyhkyttäen.
"Onko prinssi sanonut mitään?"
"Ei sanaakaan!"
"Älä sitten ole tuhma. Älä ole tietävinäsi mistään, jollet itse tahdo
lähteä täältä."
"Oi en, tahdon mielelläni jäädä hoviin. Rydboholmassa on niin ikävää."
"Ole vaiti sitten, älä ole näkevinäsi äläkä kuulevinasi, se on minun
neuvoni."
* * * * *
Tähän aikaan saapui Nyköpingiin vanha tuttu, Niilo Stjernsköld.
Hän kunnostautui mainiosti Venäjän sodassa, jossa Ivangorodin
piirityksessä lopulta tuli sotamarsalkaksi Herman Wrangelin sijaan.
Siellä sattui kuula hänen oikeaan sääreensä, ja hänen oli pakko
paneutua sairasvuoteeseen. Sitten otti hän osaa Tanskan sotaan,
vaikka hänen täytyikin kolmisen vuotta kulkea kainalosauvoilla.
Kun Kaarle IX lähti Ryssbyn vallituksilta, määräsi hän Stjernsköldin
koko sotaväen päälliköksi. Tämä, joka oli sairas ja toisaalta kärsi
elin- kuten sotatarpeidenkin puutetta, pyysi heti kuninkaan kuoltua
hallitukselta eroaan. Ainoastaan mitä hartaimmin rukouksin ja luvaten
pikaista apua saatiin hänet jäämään paikoilleen.
Voudit hankkivat tosiaankin muutamia uusia lippukuntia, ja niillä
onnistui Stjernsköld lyömään takaisin tuhannen tanskalaisen
hyökkäyksen.
Hänen kokemansa vastoinkäymiset ja häntä persoonallisesti kohdanneet
onnettomuudet eivät suinkaan olleet synkistäneet hänen iloista,
reipasta luonnettaan; hän laski leikkiä ja nauroi kuten ennenkin
ja sanoi olevansa esteetön omistamaan rouvasväelle palvontansa,
kun hänen vaimonsa oli Suomessa eikä muuten tarvinnut pelätä
että kukaan ihastuisi raajarikkoon. "En vastaa siitä, miten voi
käydä muutamain vuosien kuluttua", lisäsi hän, "kun olen oppinut
tanssimaan kainalosauvoilla, siitä tulee jotakin niin upi uutta ja
mielenkiintoista, ettei ainoakaan naissydän voi minua vastustaa."
Väliin antoi hän hyviä ja viisaita neuvoja sotapäällystölle ja lupasi
omistaa kaikki voimansa isänmaan puolustukseen, kunhan hänelle vain
vahvistettiin omistusoikeus niihin tiluksiin, jotka hän ja hänen
isänsä olivat saaneet kuningasvainajalta.
* * * * *
Valtiopäivät oli kuulutettu alkaviksi Nyköpingissä joulukuun 1
päivänä, mutta aika oli liian lyhyt, eivätkä osanottajat ehtineet
kaikista valtakunnan kolkista oikeissa ajoin paikalle.
Viime hetkessä muistettiin sotapäällystö, ja kiireimmiten lähetettiin
kutsukirjeet heillekin.
Joulukuun 4 päivänä saapui Juhana herttua suurella upeudella ja
loistolla Itä-Göötanmaan aateliston ja palvelijain etunenässä.
Saattueessa laskettiin olevan kaikkiaan kolmisen sataa hevosta.
Hän asettui asumaan hänelle vartavasten luovutettuun taloon ja
kävi ainoastaan leskikuningatarta tervehtimässä, jonka jälkeen hän
etupäässä vietti aikaansa oman hovinsa kesken.
Onneksi saapui ajoissa niin suuri luku valtiopäivämiehiä, että
valtiopäivien juhlallinen avaaminen saatettiin määrätä joulukuun 10
päiväksi.
Päivä aloitettiin kellojen soitolla ja jumalanpalveluksella, jonka
jälkeen osanottajat säädyittäin menivät Nyköpingin linnan suureen
saliin.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saapuivat kolme herttuaa,
Juhana, Kustaa Aadolf ja Kaarle Filip.
Ensiksi mainittu avasi valtiopäivät puhuen syistä, joiden tähden
säädyt oli kutsuttu koolle niin vuoden lopulla. Sitten pyysi hän
heitä seuraavana päivänä yhden aikaan saapumaan raatihuoneelle, jossa
valtiopäiväkysymykset heille esitettäisiin. Sen jälkeen kokous hajosi.
"Etkö tahdo viettää päivää yhdessä meidän kanssamme?" kysyi Kustaa
pannen kätensä serkkunsa olalle.
"Enpä luule... kenties tulen illalla", vastasi tämä ilmeisesti
hämillään ja kohottamatta katsettaan.
Mutta Kustaa tarttui hänen käsivarteensa. "Minun luokseni ainakin
voit tulla hetkeksi", sanoi hän. Ja herttua seurasi epäröiden.
"Meitä ei saa häiritä", kuului käsky kamaripalvelijalle, kun molemmat
ruhtinaat menivät kruununprinssin huoneeseen.
Juhana istuutui ikkunan ääreen ja rummutti ruutuun katsellen ulos
kadulle.
Kustaa katseli häntä hetken, sitten istuutui hän hänen rinnalleen ja
sanoi: "Tahdotko kuunnella minua kotvan?"
"Mitäs muuta varten olisin tullut tänne?" kysyi Juhana ja jatkoi
huvittavaa rummutustaan.
"Siitä hetkestä, jolloin ensi kerran sanoit luovuttavasi kruunun
minulle, olen joka päivä rukoillen Jumalaa koettanut syventyä niihin
vakaviin velvollisuuksiin, jotka kuninkaalle kuuluvat. Tiedän
kyllä, että taakka käy raskaaksi, mutta tiedän myös, että Jumala
voi antaa minulle voimia sitä kantamaan. Ja rauhan ja itsenäisyyden
palauttaminen rakkaalle isänmaallemme, kaatuminen sen puolesta tai
eläminen valmistaakseen sille onnea, kaikki tämä näyttää minusta
niin kauniilta ja ihanalta, ettei minua peloita mikään kieltäymys,
ei mikään työ. Mutta nyt..." hän epäröi tuokion ja jatkoi sitten
lempeästi ja melkein rukoillen: "Juhana, veli... minusta tuntuu
väliin, kuin epäilisit luopumustasi, sano minulle suoraan, jos teet
niin, ja minä esitän asian Oxenstjernalle ja muille herroille; heidän
avullaan voit sinäkin hallita maata ja valtakuntaa, mutta sinun
täytyy tehdä päätöksesi heti, myöhemmin veisi se vain levottomuuteen
ja selkkauksiin."
Rummutus oli lakannut, ja Juhanan pää vaipunut käsiin. Nyt hän
kohotti kyyneleiset kasvonsa ja sanoi liikutettuna: "Luuletko, etten
näe eroitusta välillämme! Sinä olet luotu kuninkaaksi, sanovat
kaikki, enkä ole koskaan sitä kieltänyt. Mutta sinä et tiedä, kuinka
minä kärsin mitättömyyteni tähden, se katkeroittaa mieleni, tunnen
kateutta sinua kohtaan ja olen kyllästynyt itseeni ja koko maailmaan."
Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Sinä olet paljon
parempi kuin itse luulet", sanoi hän. "Sinulta vain puuttuu
toimintaa. Mutta sinun on otettava osaa sotaan, se kehoittaa
aatelistoasikin seuraamaan sinua."
"Pelkään, että olen liian laiska."
"Ei hätää, jos vain tahdot."
"Tahdon kyllä, toimettomuus synnyttää pahoja ajatuksia, ja olen
antanut paholaisen kuiskutella korvaani."
"Pelkään, että se koskee kihlausta sisareni kanssa?"
"Luuletko, että hän haluaa purkaa sen?"
"En, mutta sinä?"
"Kaikki horjuvaisuus on halveksittavaa, ja minä pysyn sanassani...
Etkö ole nähnyt kuningattaren levottomuutta, kun olen lähennellyt
hänen kaunista hovineitiään, mutta jos ottaisin Ebba Brahen
puolisokseni, etkö luule, että se tekisi Kätchenin elämän helvetiksi?"
Kustaa oli kääntynyt pois salatakseen liikutustaan. "Häntä et siis
herkeä koskaan rakastamasta", sanoi hän.
"Hän tahtoo, että minun on naitava hänen sisarensa, sentähden teen
sen... tiedän, että siten voitan hänen kunnioituksensa", lisäsi hän.
Kuningattaren lähetti kutsui silloin prinssejä päivälliselle.
"Ethän eroa meistä tänään", virkkoi Kustaa.
"En, tahdon heti panna päätökseni toimeen."
Ja käsikainalossa menivät he kuningattaren luo.
Herttua ei vilaissutkaan Ebba Braheen, mutta oli sitä vastoin
kohtelias ja ystävällinen Maria Elisabetia kohtaan, joka siitä
niin ilostui, että hän -- kenties ensi kertaa elämässään -- unohti
oikuttelunsa.
Seuraavana päivänä kokoontuivat säädyt raatihuoneelle. Ensi
kysymykseksi esitti neuvosto, tahtoivatko säädyt pysyä entisessä
päätöksessään hallitukseen ja kruununperimiseen nähden, johon
yksimielisesti vastattiin "tahtovat". Senjälkeen esiintyi Juhana
herttua ja esitti neuvostolle ja Kustaa Aadolfille toivomuksensa,
että hänen herttuakuntaansa laajennettaisiin. Hän oli tosin ajatellut
Suomea tai Länsi-Göötanmaata, mutta kun se nykyisissä oloissa
saattoi herättää mielikarvautta, tyytyi hän Länsi-Göötanmaan neljään
kihlakuntaan.
Kun tähän oli suostuttu, uudisti herttua juhlallisesti luopumuksensa.
Hän teki sen kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä ja luopui samalla
siitä hallituskumppanuudesta, jonka Norrköpingin päätös ja Kaarle
IX:nnen testamentti oli hänelle tunnustanut, kunnes uusi kuningas oli
täyttänyt neljäkolmatta vuotta.
Kaikkien silmät seurasivat molempia prinssejä, kun he yhdessä
lähtivät raatihuoneelta ja palasivat linnaan.
Joulukuun 16 päivänä kutsuttiin säädyt juhlalliseen istuntoon
Nyköpingin linnansaliin.
Juhana herttua luovutti tässä tilaisuudessa hallituksen Kustaa
Aadolfille ja tarttui sen jälkeen hänen käteensä ja toivotti hänelle
onnea, rukoillen taivaan siunausta hänen hallitukselleen ja hänelle
itselleen voimaa hallita valtakuntaa Jumalan sanan ja Ruotsin lain
mukaan.
Molemmat olivat syvästi liikutetut, ja liikutetut olivat
läsnäolijatkin, jotka erityisesti panivat merkille, että kun herttua
tahtoi kruununprinssiä menemään edeltä heidän poistuessaan salista,
ei Kustaa Aadolf tehnyt sitä, vaan vaati jaloa, vaatimatonta
sukulaistansa menemään edeltä.
Se oli uusi kuva vaasahuoneen uuden sukupolven yksimielisyydestä ja
poikkesi suuresti siitä, mikä ennen oli ollut tapana.
Ruhtinasten asetuttua paikoilleen esiintyi leskikuningattaren
puolesta vastanimitetty valtiokansleri Akseli Oxenstjerna ja selitti,
että koska Kustaa Aadolf oli jo kääntynyt kahdeksannelletoista
ikävuodelleen, luopui hänen majesteettinsa valtakunnan hallinnosta
ja pyysi säätyjä puolestaan tunnustamaan hänet täysivaltaiseksi ja
hallitsevaksi kuninkaaksi.
Sen jälkeen otti puhevuoron Magnus Brahe, joka lausui, että Ruotsissa
vanhastaan vallitsi se usko, että valtakuntaa hallitsi paremmin
yksi kuin useat, ja sen perusteella neuvosto tahtoi sanoutua irti
holhoojahallituksestaan.
Säädyt hyväksyivät sen yksimielisesti, aatelisto kuitenkin vain sillä
ehdolla, että säädyille myönnettiin joukko pyydettyjä erivapauksia.
Täten oli toinen näiden valtiopäivien tärkeistä kysymyksistä esitetty
vastattavaksi. Kunkin säädyn oli siitä keskusteltava erikseen, ja
säädyt erosivat kokoontuakseen vasta joulukuun 23 päivänä.
Kuningasvakuutus, joka Kustaa Aadolfille annettiin
allekirjoitettavaksi, oli uusi hallitusmuoto, jonka tarkoitus oli
kaikilta puolin aidata valta laillisiin rajoihin. Mutta se laadittiin
suurimmassa kiireessä, sodan ja yleisen hädän aikana oli sen
osoitettava vaikutuksensa.
Olosuhteet olivat siksi suotuisat, ettei aatelisto malttanut olla
tavoittelematta valtaa kuninkaan ja kansan kustannuksella, ja asia
oli siksi kiireellinen, ettei ollut aikaa pitkiin neuvotteluihin.
Kustaa Aadolfin oli vain kirjoitettava kuningasvakuutuksen alle,
ja toisena joulupäivänä tervehtivät säädyt häntä ensi kerran
kuninkaanaan.
Hän otti arvonimen Ruotsin, Gööttien ja Vendin kuningas, mutta jätti
pois nimen "Pohjan lappalaisten kuningas"; se oli askel sovintoon
Tanskan kanssa, ja valtiopäivät hyväksyivät sen yksimielisesti.
Päätettiin myös tehdä rauhantarjous, mutta olla valmiit taistelemaan
viimeiseen vereen, jos se hylättiin, Örebrossa tehdyt myönnytykset
uudistettiin vieläpä niitä lisättiinkin.
Tammikuun 6 päivänä 1612 päästi kuningas valtakunnan säädyt kotiin
puheella, joka liikutti ja kohotti kaikkia.
Ne monet tärkeät asiat, jotka olivat esillä, oli ratkaistu
kahdessakymmenessä päivässä ja ilman keskinäistä hajaannusta. Mutta
niinpä eivät tulleetkaan mitkään parlamenttaariset keskustelut
kysymykseen, valtakunta oli huutavassa hädässä, ja kaikki liittyivät
pontevaan yhteistyöhön hallituksen kanssa.
Samana päivänä kun valtiopäivät hajaantuivat nuori kuningas sanoi
jäähyväiset äidilleen, sisaruksilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen,
luvaten aina pysyä hyvänä poikana ja rakastavaisena veljenä.
Kaikkien silmät kyyneltyivät, kun hän lähtiessään puristi heidän
käsiään. Mutta nuorta sankaria odottivat suuret tehtävät, hän tarjosi
rauhaa toisella kädellään, mutta tarttui toisella miekkaan.
2.