vastaan suurella innostuksella, ja päällikkönsä johdolla levisivät
rosvot nyt heti kaikkialle kaupunkiin, uskaltaen ihmeellisellä
uljuudella henkensä vaaraan ja valaen esimerkillään rohkeutta
kaikkein toivottomimpiinkin. Ja heidän vaivansa tulivatkin runsaasti
palkituiksi, sillä he olivat vetäneet jo viisi, kuusi henkeä esiin
raunioista, kun Busenton puolelta alkoi kuulua kovia huutoja. He
juoksivat heti sinne, mutta miten he kiiruhtivatkin, saapuivat he liian
myöhään. Jumala, joka oli eilen määrännyt joen kuivumaan, oli nyt
antanut sille ohjauksen ryhtyä jatkamaan entistä juoksuaan, niin että
aallot olivat tulleet yhtäkkiä takaisin, hyppien kuin kilpahevoset; ja
ne veivät mukaansa merta kohti nuo kunnioitettavat tiedemiehet, jotka
eivät olleet tahtoneet arkeoloogisessa innossaan poistua paikalta,
mistä he toivoivat löytävänsä Alarikin haudan.
Tämä onnettomuus oli viimeinen, mitä tällä kertaa tarvittiin Kalabrian
pääkaupungissa surra. Toistuvat maantärähdykset kadottivat vähitellen
rajuutensa, niin että aamulla ja päivän mukana, joka valaisi
väestö-raukan onnettomuutta, se sai myöskin rohkeutta sitä kantaa. Se
ei tiennyt muuten vieläkään, ketä sen oli kiittäminen avusta, jota se
oli niin odottamatta ja ihmeellisellä tavalla saanut, sillä rosvot
olivat menneet aamun koittaessa viisaasti kapusiinien luostariin, ja
Marco Brandi jälleen isänsä asuntoon, saamaan hänen siunauksensa ja
järjestämään tulevia häitänsä koskevat pienet raha-asiansa.
XI
Uhrautuminen
Olemme sanoneet, että Marco Brandin isä oli järjestyksen mies; niinpä
olivatkin hänen kirjansa selvät, eikä hänen poikansa voinut muuta
kuin kehua sitä samalla sekä kunniallista että kannattavaa tapaa,
jolla isä oli sijoittanut hänen varansa. Mutta kun nuori sulhanen
nykyisissä aikeissaan tarvitsi käteistä rahaa, otti hän isältään
tuhantisen kolikkoa kultarahoina ja viisi-, kuusitoistatuhatta frangia
maksuosoituksena Mariekofin pankkihuoneelle Napolissa ja Tortonialle
Roomassa, ja jätti loput, jotka voivat nousta ainakin yhtä suureen
määrään, niiden älykkäiden käsien hoitoon, jotka olivat näinä aikoina
kasvattaneet hänen pienen omaisuutensa melkeinpä kaksinkertaiseksi.
Marco Brandilla oli syynsä olla matkustamatta kahdesti samaa tietä.
Keskellä Cosenzassa vallitsevaa mullistusta ei häntä tosin ollut
tunnettu, mikä olikin ymmärrettävää, jokaisella kun oli tarpeeksi
huolta omissa asioissaan, välittääkseen täydellä todella muusta kuin
tuosta tapahtumasta, joka oli hävittänyt puolen kaupunkia ja uhkasi
jokaisella uudella tärähdyksellä samaa kohtaloa vielä pystyynkin
jääneelle toiselle puolelle. Marco Brandi läksi siis San Lucidoon, sopi
siellä kalastajain kanssa kuljetusmaksusta ja antoi saattaa itsensä
sieltä rantoja pitkin Tropeaan.
Tähän kaupunkiin tullessaan hän kuuli yhtaikaa kaksi uutista, joita
hän sangen vähän odotti, nimittäin, että mestari Adam oli kuollut
ja että Gelsomina oli ollut jo muutaman päivän tätinsä luona. Hän
tiedusteli heti tuon arvon naisen asunnon, ja löysi siellä tyttöparan
keskellä useita muita ikäisiään tyttöjä, jotka olivat tulleet
lohduttamaan häntä, tosin tehden sen niin tavallisin sanoin, että ne
vain lisäsivät isäänsä surevan tuskaa, sitä lainkaan rauhoittamatta.
Gelsominan suru oli tosiaan suuri, sillä oikullisesta luonteestaan ja
kärsimättömyydestään huolimatta hänellä oli hyvä sydän, ja hän rakasti
isä-raukkaansa kaikesta sielustaan.
Tuskin hän nyt näki oven avautuvan ja sen kynnykselle ilmestyvän
miehen, jota hän rakasti, niin hän heittäytyi heti hänen kaulaansa,
tuntien, että nyt oli Jumala lähettänyt hänen luokseen sielun, jolle
hän voi tuskansa purkaa, ja hän puhkesi kyyneliin. Seudulla oli
levinnyt huhu, että nuori tyttö aikoi naimisiin erään veljensä ystävän
kanssa; jokainen tunsi siis tulokkaassa sulhasen, ja kaikki vetäytyivät
niin ollen vaistomaisen hienotuntoisuuden vaatimana heidän luotaan pois.
Marco Brandi ei koettanut suinkaan suoranaisesti lohduttaa Gelsominaa;
päinvastoin hän puhui hänelle mestari Adamin erinomaisista
ominaisuuksista, hänen rakkaudestaan lastaan kohtaan, lyhyesti:
kaikesta, mikä suinkin saattoi perinpohjin tytön sydämen sulattaa,
ja nuori tyttö tunsikin kyyneleissä, jotka Marco Brandi sai hänet
vuodattamaan, ainoan ja oikean helpoituksen, mitä hän surussaan voi
toivoa. Sitten, mutta vähitellen, pujahti keskelle kyyneleitä joku
rakkauden sanakin, niinkuin auringon säde keskelle myrskyä. Marco
Brandi lakkasi valittamasta nykyistä onnettomuutta ja kiinnitti
sensijaan toivon tulevaisuuteen; hän puhui onnen suunnitelmista,
joita mestari Adam oli tehnyt heidän kanssaan, ja että heidän oli
nyt pakko ne toteuttaa, ilman hänen apuaan; ja niin taitavasti hän
puhui, että hänen lopulta onnistui vaistomaisella hienoudella, jota
ei puolivilliltä vuoristolaiselta olisi saattanut odottaa, poistaa
Gelsomina-paran taivasta peittänyt surunpilvi. Tyttö oli alkanut häntä
kuunnellen, ja lopetti hänelle vastaten; hän oli nyt alistumisen
opastamana tehnyt ensimmäisen askeleen toivoa kohti.
Päivän lopulla levisi kaupungissa merkillinen huhu. Sanottiin, että Fra
Bracalone, joka oli kulkenut täältä Balaamin kanssa ohitse tavallisella
almumatkallaan naapurikyliin mennäkseen, oli puhunut vihjaillen ja
salaperäisin sanoin jostakin ylösnousemuksesta, mikä saattoi käydä
perheelle surullisemmaksi kuin itse kuolema. Kun häneltä oli kysytty
yksityiskohtia mestari Adamin viimeisistä hetkistä, oli hän vastannut
niihin päätään pudistaen kuin ainakin mies, joka ei tahdo sanoa mitään
varmaa, mutta joka ei estä toisia otaksumasta mitä tahtovat.
Nämä kaikessa hiljaisuudessa uskotut salaisuudet olivat saapuneet
myöskin Gelsominan tädin kuuluviin. Täti, joka ei voinut ymmärtää, mikä
olisi sen pahempaa kuin kuolema, tuli tehneeksi veljensätyttärenkin
osalliseksi huhuista, joihin ainoastaan kunnon lukkari voi antaa
selityksen. Toivo on viimeinen tunne, joka ihmisen sydämessä kuolee;
Gelsomina alkoi siis toivoa, voimatta itselleen selvittää, mitä hän
oikein toivoi. Tällä hetkellä ilmestyi Fra Bracalone aaseineen kadun
kulmaan. Gelsomina aikoi juosta hänen luokseen, täti pidätti häntä.
Mutta kun Fra Bracalone kulki oven ohitse, sulki Marco Brandi häneltä
tien ja pyysi häntä tulemaan sisään. Lukkari tunsi entisen tuttavansa,
jota hän, niinkuin kaikki muutkin, piti korpraali Bombardan ystävänä,
ja koska Gelsomina kerran kuitenkin saisi tietää totuuden, niin
tahtoi lukkari tytön tietävän sen hänen omasta suustaan, sillä tällä
tavalla saisi hän sen kuulla ainakin mahdollisimman hellävaraisessa ja
lieventävässä muodossa.
Fra Bracalone oli puhunut totta: uutinen, jonka hän toi, oli pahempi
sitäkin, mikä jo tunnettiin. Mestari Adam liittynyt varasjoukkoon,
mestari Adam tekeytynyt kuolleeksi jakaakseen rosvojen kanssa valtiolta
ryövättyjä rahoja, vieläpä kirkossa, johon hän oli mennyt muka itseään
hautauttamaan, se oli seikka, jota ei kukaan sellainen voinut ymmärtää,
joka tiesi kuinka pitkää ja työteliästä taistelua maalari oli käynyt
köyhyyttä vastaan. Niinpä ei Gelsominakaan jaksanut kestää sielussaan
vuorottelevain ristiriitaisten tunteittensa kiivautta, vaan kaatui Fra
Bracalonen kertomuksen lopulla pyörtyneenä Marco Brandin syliin.
Marco Brandi oli selväjärkinen mies, joka tiesi kokemuksesta, että
naisten pyörtymiset ovat joskus pitkiä, mutta harvoin vaarallisia..
Hän laski niin ollen Gelsominan tädin käsiin, ja vieden Fra
Bracalonen viereiseen huoneeseen, pyysi lukkaria kertomaan tapauksen
yksityiskohdittain.
Näissä Marco Brandille kyllä uusissa yksityiskohdissa on lukijalle
vähän tuntematonta ja kerrottavaa. Arvon lukkari oli, kuten olemme
nähneet, lähtenyt mestari Adamin luota hetkellä, jolloin oli huomannut
unohtaneensa tärkeimmän osan maalarille antamastaan lupauksesta. Noin
kymmenen minuuttia poissa oltuaan hän tuli takaisin kaapua tuoden,
mutta kuuli silloin kovaa meteliä kirkossa, jonka hän oli tuokio sitten
jättänyt hiljaiseksi kuin hauta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, työnsi
sen hiljaa raolleen ja näki silloin kuorissa hyvinkin tusinan rosvoja,
jotka jakoivat keskenään kultakassaa.
Fra Bracalone, jolla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia saavuttaa
mainetta urhoollisuudellaan, ei hetkeäkään aikonut karata yksinään niin
vankan joukon kimppuun. Sentähden hän vetäytyi takaisin yhtä hiljaa
kuin oli tullutkin ja poistui luostarista ja kiiruhti ilmoittamaan
asiasta tuomarille. Tämän kunnioitettavan virkaherran ovella, herran,
jolla on niin korkea arvo Kalabrian ja Sisilian kylissä, hän tapasi
saman vartioston, joka oli saattanut rahapostia ja joka oli nyt jälleen
kokoontunut pakoretkeltään yhteen ja tullut tapaamaan samaa henkilöä
kuin lukkarikin, vieläpä samassa tarkoituksessa. Häpeä, että olivat
lähteneet pakoon melkein ilman taistelua, pelko, että he saisivat eron
virasta, niinkuin heille uskottujen rahain ryöstöstä luonnollisesti voi
olla seurauksena, halu yletä arvossa, jos heidän onnistuisi rosvoille
kostaa ja saada takaisin rahat, jotka he olivat antaneet itseltään
viedä, helppous yllättää varustautumattomat rosvot hetkellä, jolloin
nämä sellaista vähimmin odottivat, kaikki tämä palautti sbirreille
jälleen heidän rohkeutensa, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin
menettäneet. Ja Fra Bracalonen saattamina he tunkeutuivat sitten
luostariin juuri samalla hetkellä, jolloin mestari Adam karkoitti koko
joukkueen pakoon nousten arkussaan pystyyn ja iskien heihin kauhistavat
sanansa: Kiirastuleen tuomitun sielu!
Nyt lukijamme aavistavat lopun; korpraali joukkoineen ei ollutkaan
joutunut tekemisiin Paolon ja hänen rosvojensa kanssa, vaan oli
tavannut kirkossa enää ainoastaan Matteo-kuoman ja mestari Aadamin.
Mutta koska varastetut rahat olivat siellä ja koska mainittujen
kunnon naapurien ympärillä oli kaikenlaisia aseita täydessä vireessä,
oli selvää, että he olivat syyllisiä, jopa suorastaan ehkä tämän
seutua kiusaavan kauhean rosvojoukon päälliköltäkin. Eräät menivät
niinkin pitkälle, että ajattelivat Marco Brandin nimen ainoastaan
jonkinlaiseksi mestari Adamin ottamaksi sotanimeksi ja ettei maailmassa
ollutkaan muuta Marco Brandia kuin kunnianarvoisa maalari.
Niin ollen oli mestari Adam ja Matteo-kuoma viety kylän vankilaan ja
todistekappaleet jätetty takavarikkoon tuomarille.
Mikäli Fra Bracalone kertoi tarinaansa, sikäli hälveni verho,
joka tähän saakka oli kätkenyt kuulijan silmissä Paolon ja hänen
kumppaniensa äkillistä ja odottamatonta kääntymystä. Yksi ainoa seikka
jäi hänelle käsittämättömäksi, hänelle, joka tiesi paremmin kuin kukaan
muu, että Marco Brandi oli tosiaan olemassa ja että mestari Adam oli
viaton, nimittäin, mikä oli ollut syynä tuohon valekuolemaan, josta
valekuolleelle oli koitunut niin hirveät seuraukset. Mutta koska Fra
Bracalone ei voinut antaa hänelle muita selityksiä kuin ne sangen
hämärät tiedot, mitä hänellä itsellään oli, niin sanoi Marco Brandi
hyvästit kunnon lukkarille, joka jatkoi Balaamin kanssa matkaansa
Nicoteraan, sekä meni itse nuoren tytön huoneeseen.
Gelsomina oli tointunut tainnuksistaan, mutta oli joutunut hirvittävän
kuumeen valtaan. Marco Brandi lähestyi rauhattomana hänen vuodettaan;
tytön puhe oli lyhyttä, hengitys nopeaa ja hänen silmänsä paloivat; hän
tunsi kyllä nuoren miehen vielä, mutta otti hänet kuitenkin vastaan
melkeinpä jonkinlaisella kauhulla. Hän näet ajatteli, että tämäkin
viimeinen onnettomuus, joka hänen perhettään kohtasi, johtui, kuten
kaikki muutkin, Marco Brandista: ilmeni jonkinlainen kovan kohtalon
voima, joka lähti tuosta miehestä ja kohdistui hänen sukuunsa, ja se
alkoi häntä nyt peloittaa. Ensimmäisen kerran, kun Marco Brandi oli
ilmestynyt kylään, hän tuli sinne hävittääkseen maalarin luoton; toisen
kerran murskatakseen isän sydämen ja kolmannen kerran riistääkseen
häneltä kunnian.
Tällaiset ajatukset olivat muuten johtuneet jo itsensä Marco Brandinkin
mieleen, joten hänellä ei nyt ollut suurta vaivaa aavistaa, mikä
hänen kihlattunsa kylmenemiseen häntä kohtaan oli oikeastaan syynä.
Kuume, joka tyttöä poltti, tuli muuten yhä ja yhä kiivaammaksi ja
eräät tajuamattomat sanat, jotka hänen kuivilta huuliltaan pääsivät,
ilmaisivat, että hän alkoi jo houraillakin. Marco Brandi tahtoi silloin
ottaa tyttöä kädestä, mutta tyttö veti kätensä pois. Sulhanen istui nyt
vuoteen päälaudan taakse, niin ettei sairas voinut häntä laisinkaan
nähdä, tyttöparka, joka huusi isäänsä yhä kasvavassa kuumehoureessaan,
kaikilla tyttärellisen tuskan sydäntävihlovilla sanoilla. Mitä
sulhaseen jälleen tulee, näytti tyttö hänet kokonaan unohtaneen,
tai jos hän sattumoisin lausuikin hänen nimensä, teki hän sen niin
moittivalla äänellä, että Brandin sydäntä särki.
Sulhanen ymmärsi, ettei sellaista taudin tilaa voinut kauan jatkua;
heikko ja hermostunut kun Gelsomina oli, tappaisi moinen kuumehoure
hänet kolmessa päivässä; ainoa keino saada moinen lakkaamaan oli
toimittaa tytön luo hänen isänsä. Marco Brandi ei epäröinyt.
Kuumeen voima heikkeni kuitenkin vähitellen; sanoja syöksyi vähemmin
nuoren tytön suusta, heikkous ja lamaannus seurasivat kiihkoa ja
hourailua; uni, jota väristykset alinomaa keskeyttivät, otti sairaan
helmoihinsa. Marco Brandi käytti tätä tilaisuutta; hän meni pöydän
ääreen, joka oli Gelsominan vuoteen vieressä, kirjoitti muutaman rivin
paperipalalle, jätti erääseen pieneen lippaaseen rahat ja arvopaperit,
jotka oli saanut isältään, ja asetti kirjeensä lippaan päälle. Sitten
hän lähestyi hiljaa morsiamensa vuodetta, painoi huulensa hänen
huuliinsa, mutisi jäähyväiset, joiden piti olla hänen viimeisensä, ja
lähti talosta ilmoittamatta kenellekään lähdöstään.
Kun Gelsomina seuraavana päivänä avasi silmänsä, oli ensimmäinen
henkilö, jonka hän näki vuoteensa pääpuolessa, hänen isänsä. Gelsomina
kirkaisi, sillä hän luuli, että se oli vielä vain kuumenäkyä. Mutta
vanhus sulki hänet syliinsä, ja hänen kyyneleensä ja suudelmansa
saivat tytön pian vakuutetuksi, että tämä oli totta. Silloin kysyi
Gelsomina häneltä, kuinka isä oli täällä, hän, jonka tytär luuli olevan
vankilassa kuolemanrikoksesta syytettynä. Vanhus ei sitä itsekään
ymmärtänyt. Kello kahden aikaan aamulla tuomari oli tullut hänen
luokseen vankilaan ja ilmoittanut, että hän oli vapaa. Mestari Adamille
ei ollut tarvittu sanoa sitä kahta kertaa; hän oli juossut ilmoittamaan
tämän hyvän uutisen vanhalle Babilanalle; ja ajatellessaan, miten
rauhaton hänen tyttärensä täytyi olla: joko luullen hänen kuolleen
tai olevan vankina, oli vanhus lähtenyt heti Tropeaan, jonne hän oli
saapunut juuri vähää ennen kuin tytär avasi silmänsä.
Koko jutussa oli jotakin käsittämätöntä, joka pakotti Gelsominan
keräämään kaikki sekavat muistot, mitä hänellä oli eilisestä päivästä.
Silloin muisti hän hämärästi nähneensä Marco Brandin; sitten hänen
muistonsa tuli selvemmäksi ja hän moitti itseään ajatellen, kuinka
kylmästi hän oli ottanut Marco Brandin vastaan. Mutta siitä hetkestä
lähtien jälleen hän ei muistanut kerrassaan mitään muuta kuin tunnon
kuumasta suudelmasta, jonka hän oli aistinut unessaan ja joka oli
viipynyt hänen huulillaan. Gelsomina katseli pelästyneenä ympärilleen:
Marco Brandi ei ollut enää siellä.
Heti kun hänen isänsä oli tullut takaisin ja pelastunut vaarasta,
olivat Gelsominan sydämessä kaikki hellät tunteet rakastettua kohtaan
jälleen heränneet. Hän huusi Marco Brandia, mutta Marco Brandi ei
vastannut; sen sijaan tuli sisään tytön täti. Ja hän saattoi antaa
hänelle edes joitakin tietoja. Marco Brandi oli lähtenyt talosta
eilen kello kymmenen illalla, sanomatta tuolle kunnon naiselle, minne
hän meni, mutta ilmoittaen hänelle kuitenkin jättävänsä Gelsominalle
kirjeen. Ja mestari Adamin ei tosiaan tarvinnut nyt muuta kuin kääntää
päätänsä huomatakseen tuon kirjeen lippaan kannella; Gelsomina tempasi
sen käteensä ja luki seuraavaa:
"Sinä olet oikeassa, Gelsomina, minä se olen syynä perheesi
onnettomuuksiin, minun ne on siis korvattavakin. Ei ole
kuin yksi keino viattoman pelastamiseksi, nimittäin antaa
syyllinen oikeuden käsiin. Huomenna sinun isäsi on vapaa. Se,
mitä olen jättänyt lippaaseen, on isäsi omaa; se on vähäinen
vahingonkorvaus omaisuudesta, jonka hän on tähteni kadottanut, ja
suruista, joita olen hänelle tuottanut.
Hyvästi! Minä en pyydä sinulta enää rakkautta, mutta minä
rukoilen anteeksiantoa.
_Marco Brandi_."
Mestari Adam avasi lippaan, toivoen, että siinä olisi lisätietoja;
mutta hän ei löytänyt siitä muuta kuin ne kaksikymmentätuhatta frangia,
jotka Marco Brandi oli saanut isältään.
— Lähtekäämme Nicoteraan, — huudahti Gelsomina nousten vuoteessaan
istumaan; — minun täytyy saada nähdä hänet ennenkuin hän kuolee.
XII
Hääpuku
Gelsominan toivomusta, niin pyhä kuin se olikin, ei voitu ottaa
huomioon: Nicoteraan tultuaan nuori tyttö ja vanhus saivat kuulla, että
vankia pidettiin täydellisesti eristettynä kopissa.
Marco Brandin kiinni saaminen oli sangen tärkeä asia ja hallitukselle
sitä mielenkiintoisempi, koska tuo uskalias maantierosvo oli monta
kertaa jakanut sen kanssa Sisiliasta tulevat verot; ja Napolin
hallitus, niinkuin kaikki hallitukset, vieläpä enemmänkin kuin muut,
tahtoo, ettei sen tarvitse nähdä veronalaisten rahain joutuvan
ohi määräpaikastaan. Siitä johtui, ettei Marco Brandilla ollut
odotettavissa minkäänlaista armoa, jopa lisäksi, että häntä kohdeltiin
oikeudenkäynnin aikana paljon ankarammin kuin monta muuta rosvoa, joka
oli ollut kyllin varovainen kunnioittaakseen valtion varoja eikä ollut
ahdistanut muuta kuin matkustavaisia.
Oikeudenkäynnistä tulikin lyhyt, joskin siihen lie syynä ettei Marco
Brandi, uskottomana isänsä tavoille, tehnyt kerrassaan mitään, mitä
hänen olisi juttua pitentääkseen pitänyt tehdä: hän tunnusti yhdellä
ainoalla kertaa ja mitään varastoon jättämättä kaikki toimittamansa
pahat työt, eikä tuomiota tarvinnut odotellakaan: Marco Brandi
tuomittiin kuolemaan.
Tämän uutisen kuullessaan joutui Gelsomina, joka ei ollut vielä
täydellisesti parantunut entisestäkään taudistaan, moninverroin
surkuteltavampaan tilaan kuin ennen. Ensi kerralla hän oli moittinut
rakastettuaan siitä, että tämä oli syössyt hänen isänsä perikatoon,
ja nyt hän syytti isäänsä rakastettunsa surmaamisesta. Onneton perhe
näytti viime aikoina joutuneen suorastaan kirouksen esineeksi, niin se
syöksyi tuskasta tuskaan.
Mestari Adamilta jälleen, joka oli tavallisesti niin kekseliäs,
olivat tällä kertaa, neuvot loppuneet, eikä hänellä ollut muuta kuin
sekoittaa kyyneleitä tyttärensä kyyneleihin. Hän oli kyllä ajatellut
lähteä Napoliin, heittäytyä kuninkaan jalkoihin ja muistuttaa hänelle,
että hän se oli aikoinaan maalannut Karmelin vuoren Neitsyt Marian
kardinaali Ruffon lippuihin. Mutta paitsi sitä, että siitä tapahtumasta
oli jo kulunut kolmattakymmentä vuotta, mistä saattoi johtua, että
Ferdinand oli sen jo unohtanut, varsinkin jos hänellä oli sellaisia
syitä, jotka usein saavat kuninkaat huonomuistisiksi, — paitsi sitä
tarvittiin tuollaiseen matkaan ainakin kaksitoista, viisitoista päivää,
ja kuolemantuomiohan oli määrätty toteutettavaksi ylihuomenna. Täytyi
siis vain odottaa, mitä tuleman piti, ja luottaa Jumalaan.
Marco Brandi oli kuullut tuomionsa tyynin kasvoin, pöyhkeilemättä ja
kerskailematta. Siitä saakka kun hän oli päättänyt uhrata henkensä
pelastaakseen mestari Adamin, oli hän tiennyt kaikki tästä uhrista
koituvat seuraukset ja vähitellen tottunut kuolemanajatukseen. Tuota
alistumista, johon yksin hänen rohkeutensakin olisi jo riittänyt, oli
helpoittanut vielä eräs julma luulo, sinä yönä saatu, jolloin Gelsomina
vaati häneltä takaisin isäänsä, nimittäin, että nuori tyttö ei enää
rakastanut häntä. Ja mitä merkitsi hänen elämänsä ilman Gelsominan
rakkautta?
Poikaparka ei saattanut, kuten huomaamme, aavistaakaan, että sillä
hetkellä, jolloin hän lähti tytön isän puolesta kuolemaan, Gelsomina
oli kuolemaisillaan hänen tähtensä. Tyttö oli tehnyt kaikki voitavansa
saadakseen nähdä Marco Brandia, mutta se oli häneltä julmasti
kielletty. Tuomarit pelkäsivät, että joku vangin ystävä saattaisi
hänen luonaan käydessään antaa hänelle jonkun aseen, jonka avulla
hän pääsisi oikeutetusta rangaistuksestaan pakoon. He tahtoivat
näyttää kansalle varoittavan esimerkin, ja Marco Brandilla oli siis
kunnia rangaistuksensa kärsiessään tulla moraalin opettajaksi koko
täkäläiselle Kalabrialle, jonka hän oli teoillaan saattanut huonoon
maineeseen.
Mestari Adam ei lähtenyt tyttärensä vuoteen pääpuolesta; isäparka
oli aina elänyt pelkästään tyttärensä tähden ja näytti nyt riutuvan
kuolemaankin hänen kerallaan. Lakkaamatta hän istui siinä, itkien, kun
tytär nukkui, ja hymyillen, kun hän heräsi.
Joka toinen päivä toi kunnon Fra Bracalone, josta oli tullut koko
talon ystävä, sinne almumatkansa parhaat hedelmät; mutta turhaan
Babilana-muori tyhjensi keittiötaitonsa kaikki aarteet valmistaakseen
näistä aineista ruokaa, sillä vain hän yksin joutui niitä hiukan
maistamaan. Mestari Adam joi ainoastaan silloin tällöin lihaliemen
jäännöstä, jossa Gelsomina oli kostuttanut huuliaan, muuta hän ei
nauttinut; ja olipa oikein ihme, miten vanhus saattoi elää näin
pelkästään isällisen tuskansa ruokkimana ja juottamana.
Gelsomina taas ei ollut entinen lapsi: hänen päähänpistonsa, hänen
oikullinen itsepäisyytensä oli kadonnut; hän oli suloinen ja vaikeroiva
kuin haavoitettu gaselli, ja hänen isänsä oli tästä alistumisesta
huolestuneempi kuin oli ollut hänen epätoivostaan. Tuon tuostakin
koetteli Fra Bracalone, joka harjoitteli hiukan tohtoroimistakin,
tytön valtimoa; mutta pois kääntyessään hän sitten laksahutti vain
surullisesti kieltään, ja pudisti murheissaan päätänsä. Tuo hurskas
mies ei muistanut nyt pyhiä kuviaan, ei siunattuja leivoksiaan eikä
ihmeitätekevää tupakkaansakaan. Hänellä oli nuo apuneuvonsa ainoastaan
suojellakseen vastaisilta taudeilta niitä, jotka voivat hyvin, mutta
sairaihin hän ei lähtenyt koettamaan niiden vaikutusta; ja sitäpaitsi
hän oli näin hyvien tuttujen kesken liian rehellinen luulotellakseen
muka horjumatta uskovansa noihin reliikkeihinsä, joita muut niin
hartaasti halusivat ja joita hän heille jakeli niin runsaasti, että jo
sen olisi pitänyt saada herkkäuskoiset arvaamaan, kuinka vähän arvoa
kunnon lukkari niille itse antoi.
Gelsominalta oli koetettu salata kuolemantuomiota; mutta se oli
kuulutettu pitkin kylää rumpua pärryttäen, ja kun Gelsomina kuuli
tuon soittimen äänen, joka ei kaikunut muuta kuin juhlatiloissa,
kuunteli hän sitä sen tarkkaavammin, koska oli huomannut mestari Adamin
koettavan kääntää siitä hänen huomiotaan pois. Tytär ojensi siis
kätensä ja painoi sen isän suulle, nousi kyynäräisilleen vuoteessa
ja kuuli sitten koko julistuksen, kuuluttajan viimeisiin sanoihin
saakka, joissa ilmoitettiin, että tuomio pannaan toimeen huomenna.
Silloin hervahti Gelsomina takaisin vuoteeseensa, silmät suljettuina ja
hievahtamatta; ja tästä hetkestä lähtien liikkuivat sitten ainoastaan
hänen huulensa, ja kokonaisen päivän hän eli jo maannut tällä tavoin,
ilmaisten ainoastaan huulten värinällä vielä elävänsä.
Nyt kuuluivat Fra Bracalonen askeleet, joka tuli jälleen tapansa mukaan
sairasta katsomaan; Gelsomina kääntyi isänsä puoleen ja pyysi häntä
jättämään hänet yksinään lukkarin kanssa.
Mestari Adam ei ollut nyt enää muuta kuin tahdoton kone, ja hitain
ja eleettömin liikkein hän nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta;
Gelsomina avasi kuumeesta palavat silmänsä ja teki Fra Bracalonelle
merkin, että tämä tulisi istumaan hänen viereensä.