toiveensa, — minun täytyy saada hänet nähdä.
— Mutta tiedättehän hyvin, lapseni, — vastasi kunnon lukkari, — että
se on mahdotonta, koska hän on täydellisesti eristetty.
— Isä, — jatkoi Gelsomina, — olen kuullut puhuttavan, että
kuolemaantuomitut viettävät viimeisen yönsä valaistussa kappelissa.
— Se on totta, — mutisi Fra Bracalone.
— No niin, tänä iltana alkaa viimeinen yö; missä hän sen viettää?
— Luostarin kirkossa.
— Isä, — sanoi Gelsomina, tarttuen lukkarin käsiin sellaisella
voimalla, ettei toinen enää ollut luullut moista mahdolliseksi; —
sehän on teidän kirkkonne. Te voitte siis viedä minut sinne jostakin
ovesta, joka ei ole suljettu. Häntä ei päästetä irti rautarenkaasta,
johon hän on kahlehdittu, ja vartijat ovat ääressä. Te jäätte ovelle,
josta menemme sisään; teillä ei siis ole mitään pelättävää.
— Mutta mitä te aiotte, rakas lapseni? Moinen kohtaus tekee ainoastaan
teidän eronne kahta julmemmaksi.
— Koska hänen täytyy kuolla, isä, niin tahdon, että hän kuolee ainakin
minun puolisonani. Minä se hänet surmasin. Minä tahdon saada oikeuden
kantaa surua koko lopun ikäni; kaikki muotoseikat oli jo valmistettu,
ei ollut enää muuta kuin määrättävä hääpäivä. Jumala on sen nyt
määrännyt, ja minä sen hyväksyn.
— Mutta entä isänne? Ja äitinne?
— He seuraavat minua vihkialttarin ääreen.
— Se on mahdotonta.
— Te olette luvannut taivuttaa priorin toimittamaan messun häissämme;
en pyydä sitä teiltä enää ilmaiseksi: katsokaa, avatkaa tuo lipas, ja
ottakaa siitä, miten paljon haluatte.
— Mutta onko teillä voimaa?... — vastasi Fra Bracalone, kääntämättä
edes päätänsä sinne, jonne tyttö viittasi.
— Olkaa huoletta, isä; se on minun asiani.
— No niin, — sanoi kunnon lukkari, — täytyy siis tehdä kuten
tahdotte.
Gelsomina otti Fra Bracalonea kädestä ja suuteli sitä.
— Menkää valmistamaan don Gaetanoa asiaan, — sanoi tyttö; — minä
ryhdyn häävalmistuksiin.
Fra Bracalone läksi talosta, ja Gelsomina kutsui luokseen isänsä ja
äitinsä.
— Minä menen tänä iltana naimisiin Marco Brandin kanssa, — sanoi hän
heille; — te seuraatte minua vihkialttarin ääreen, eikö niin, isä,
eikö niin, äiti?
Vanhukset luulivat, että tyttö oli tullut hulluksi, ja alkoivat itkeä.
— Ei ole aikaa hukata, sillä minun on valmistettava hääpukuni, —
jatkoi Gelsomina silmät kuumeista tulta hehkuen.
— Valkea puku, ei mitään muuta, puku, jota voin käyttää samalla
häissäni, ja silloin, kun minut haudataan; kutsukaa tänne Gidsa ja
Laura, he auttavat minua ompelussa.
Nämä olivat hänen nuoria ystävättäriään.
Mestari Adam ja Babilana-muori menivät kylälle, toinen noutamaan
mainittuja nuoria tyttöjä, toinen ostamaan kangasta, jota Gelsomina
tahtoi, kumpikin luullen noudattavansa vain kuumeessa hourivan käskyä,
mutta molemmat rakastaen tytärtään liiaksi häneltä mitään kieltääkseen.
Pian tuli mestari Adam takaisin Gidsan ja Lauran seurassa, ja viittä
minuuttia myöhemmin toi Babilana kankaan.
— Ystäväni, — sanoi Gelsomina, nousten istualleen vuoteessa, —
teidän täytyy auttaa minua, sillä minä tarvitsen uuden puvun tänä
iltana.
Nuoret tytöt katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta nyökäyttivät
kuitenkin päätään, myöntäen olevansa valmiit tekemään, mitä heidän
ystävänsä tahtoi.
Gelsomina otti silloin sakset ja leikkasi itse puvun ja määräsi itse
tehtävät tovereilleen, jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan,
piti itse osansa, ja he kaikki kolme ryhtyivät työhön.
Sillaikaa kun nuoret tytöt askaroivat, luki mestari Adam
vainajainrukouksia.
Illalla puku valmistui.
XIII
Ehtoollisastiat
Sillä välin Marco Brandi oli viety kirkkoon, jossa hänen tuli viettää
yö. Keskellä päälaivaa, palavain kynttiläin ympäröimänä, oli jo
ruumisarkku, johon tuomitun ruumis tuomion toimeenpanon jälkeen
asetettaisiin, ja kuorin muurin erään pilarin viereen oli kiinnitetty
rengas, jossa riippui niin pitkä ketju, että Marco Brandi voi laskeutua
polvilleen alttariportaille.
Marco Brandi loi rauhallisen silmäyksen kaikkiin näihin varustuksiin;
ja hän pyysi ainoastaan saada kätensä päästetyksi irti, voidakseen
panna ne rukoillessaan ristiin. Koska hän oli kahleissa
vyötäröisiltäkin ja koska ruotu santarmeja, joilla oli karabiinit
valmiiksi ladattuina käsissä, eivät mitenkään voineet häntä kadottaa
silmiensä edestä, niin hänelle myönnettiinkin tämä armo.
Marco Brandia oli kirkkoon seurannut muuan munkki, joka oli tullut
hänen luokseen vankilaan, valmistamaan häntä kuolemaan; hänet oli
tuomittu vastaanottanut kaikella sillä kunnioituksella, mikä hänellä
oli aina ollut kirkonmiehiä kohtaan. Kuten olemme sanoneet, tämä nuori
mies ei ollut ryhtynyt epätoivosta eikä julmuudesta siihen ammattiin,
jota hän harjoitti, vaan siksi, että hän oli syntynyt tikari vyöllä
ja pyssy kädessä; ja niin ollen hän ei tahtonut kuoleman hetkelläkään
komeilla turhalla rehentelyllä, vaan otti päinvastoin kiitollisesti
vastaan lohdutuksen, jota Herran mies hänelle toi.
Kuitenkin vaati Brandi nyt vaatimalla, että arvoisa rippi-isä menisi
vähäksi aikaa lepäämään, joko tahtoi hän sitten olla käyttämättä
väärin lohduttajansa suurta harrastusta tai aikoi käyttää hänen poissa
ollessaan sielunsa pelastukseksi niitä pyhiä varoituksen sanoja, joita
äsken oli saanut. Munkki arveli kai puolestaan, että hän oli nyt
jättänyt rippilapsensa pyhään paikkaan ja että esineet, jotka häntä
ympäröivät, kykenivät pitämään hänen ajatuksiaan hurskaissa asioissa,
ja niin ollen ei hän vastustellutkaan pyyntöä, vaan jätti Marco Brandin
yksin ja poistui kirkosta, luvaten tulla noutamaan hänet kello viisi
aamulla.
Marco Brandi rukoili ensin rukouksensa; sitten hän meni istumaan
erään pilarin viereen, tai paremminkin hän oli siinä jäykkänä ja
liikkumattomana kuin joku noista pyhimysten patsaista, jotka häntä
ympäröivät, niin muistoihinsa syventynyt hän oli. Hän oli viettänyt jo
melkein tunnin tässä samassa liikkumattomassa asennossa, — sellaisella
voimalla koko elämä oli nyt keskittynyt pelkästään hänen ajatuksiinsa,
— kun hänet herätti horteesta jonkun aukeavan oven kolina. Hän kääntyi
vaistomaisesti sinne päin, josta ääni kuului, ja silloin näki hän näyn,
jota hän luuli uneksi.
Gelsomina, kalpeana ja vakavana, puettuna kiireestä kantaan valkeihin
kuin morsian tai kuollut, lähestyi häntä morsiusseppele päässä, mestari
Adamin ja Babilana-äidin seuraamana. Isä ja äiti pysähtyivät jonkun
matkan päähän; Gelsomina yksinään jatkoi kulkuaan Marco Brandia kohti,
joka nousi sikäli kuin tyttö läheni hiljaa pystyyn pilaria vasten
tietämättä, uskoako silmiään; vihdoin Gelsomina seisahtui hänen eteensä.
— Minä se olen, — sanoi hän; — armaani, Jumala ei tahtonut, että
yhtyisimme maan päällä; mutta hän odottaa meitä taivaassa.
— Siis sinä minua vielä rakastat? huudahti Marco Brandi.
— Katso minuun, epäiletkö sitä vielä? Enkö minä ole jo tarpeeksi
kalpea ja kuolemaan valmis? Me emme eroa toisistamme kuin lyhyeksi
aikaa; lähde; sinun ei tarvitse kauan minua odottaa.
— Oi Jumalani, Jumalani, minä kiitän sinua! — huusi Marco Brandi. —
Minä saan siis kuolla onnellisena, koska kuolen varmana rakkaudestasi.
Mutta meillä ei ole aikaa hukata, se tapahtuu huomenna, tiedätkös.
— Älä huoli, kuuntele, — sanoi Gelsomina.
Ja silloin kuuluivat kellojensoiton ensimmäiset äänet.
— Siellä Fra Bracalone soittaa hääkellojamme, ja tuossa tulee priori
Gaetano lukemaan meille häämessun.
Samassa avautui tosiaan eräs ovi kuorissa, ja vanha pappi nousi
hitaasti ja vakavana alttarille, kantaen rintansa ja kumartuneen
päänsä edessä Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumista. Silloin ymmärsi
Marco Brandi kaiken, ja hänen rakkautensa yhä vain lisääntyi, jos
se enää suuremmaksi voi tulla, tuon naisen ihailusta, joka tahtoi
näin kuoleman kasvojen edessä vihittää itsensä mieheen, jonka koko
yhteiskunta oli hylännyt. Silloin katosi kaikki, mitä hänessä vielä oli
jäljellä maallista, ja vihittävä pari astui koruttomasti ja vakavana
kohti alttarikatosta, sillä tuomitun kahleet sallivat, kuten olemme
sanoneet, hänen loitota tarpeeksi polvistuakseen alttarin portaille.
Samalla hetkellä aukenivat kirkon pääovet ja sisään tulivat tungoksena
Nicoteran asukkaat, kellojen kutsumina ja uteliaisuuden yllyttäminä,
tietämättä vielä, mitä tulisivat näkemään, ja hämmästyksissään siitä,
mitä jo näkivät.
Ja nyt tapahtui tuossa pienessä maanloukossa, tuossa syrjäisen kylän
köyhässä kirkossa niin juhlallinen näytös, että se on harvinainen
ei ainoastaan yksilöjen elämässä, vaan kokonaisten kansakuntain
historiassa. Siellä tapahtui kahden sielun toisiinsa vihkiminen, sillä
ruumiitten puolesta olivat he jo luvatut, toinen inhimillisen oikeuden
käsiin, toinen jumalallisen armon haltuun; ja ruumisarkku, joka oli
heidät eroittava, oli myöskin läsnä.
Messu oli päättynyt ja aviomies pani sormuksen vaimonsa sormeen, kun
sisään astui viimeinen katselija, joka yksin tästä näytelmästä puuttui:
hän oli pyöveli.
Tuon näyn ilmestyessä tuntui kuin viimeinen lämpö, joka oli koko
toimituksen ajan pitänyt nuorta tyttöä yllä, olisi yhtäkkiä kadonnut.
Marco Brandi tunsi jo jääkylmäksi käden, jota hän piti omissaan, ja
Gelsomina olisi kaatunut kirkon paasipermannolle, elleivät hänen
vanha äitinsä ja Matteo-kuoma olisi tukeneet häntä käsivarsillaan.
Mestari Adam jälleen seisoi epätoivonsa koko hervottomuuden lamaamana
liikkumatta paikallaan, mykkänä ja pusertaen sormillaan pilarin
uurteita.
Kahlittu aviomies ja pyörtynyt vaimo vietiin pois kirkosta; Nicoteran
asukkaat lähtivät sieltä heidän jälkeensä; Katujain veljeskunta otti
ruumisarkun ja seurasi saattuetta; ja kaikki tämä tapahtui mestari
Adamin tekemättä liikettäkään, joka olisi ilmaissut hänen käsittävän,
mitä hänen silmäinsä edessä tehtiin. Mutta yhtäkkiä hän katseli
ympärilleen, niinkuin yksinäisyys ja hiljaisuus olisi saanut hänet
tuntemaan tuskansa, ja hänen nähdessään, että kirkko oli tyhjä,
purkausi tuskallinen nyyhkytys hänen rinnastaan ja hän huusi, lyöden
otsaansa maata vasten:
— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, sinä yksin voit meidät pelastaa!
— Hän pelastaa, — sanoi ääni mestarin selän takana. Isäparka kääntyi
nopeasti ja näki edessään Fra Bracalonen.
— Ja millä tavoin! — huudahti mestari Adam.
— Pyhän aatoksen avulla, jonka hän antoi nöyrälle palvelijalleen, —
vastasi lukkari.
— Minkä, minkä aatoksen? — mutisi mestari Adam.
— Millä kellonlyömällä tuomio pannaan täytäntöön?
— Kello viisi aamulla, — vastasi mestari Adam.
— Kello puoli viisi lähettäkää noutamaan Herran pyhä ehtoollinen
tyttärellenne.
— Entä sitten, entä sitten? — kysyi isä, joka alkoi ymmärtää.
— Lopusta minä pidän huolen, — vastasi Fra Bracalone.
— Oi, Jumalani, Jumalani! — huusi mestari Adam, rientäen ulos
kirkosta; — kunhan ei Gelsomina kuolisi ennen sitä!
Marco Brandi oli viety takaisin vankilaan, rippi-isän ja pyövelin
välissä, sillä viimeiset hetket, mitä hänellä oli enää elettävää,
olivat pyhitetyt uskonnon lohdutuksen antamiseen ja kuoleman
valmistamiseen.
Nämä molemmat tehtävät olivat helppoja, sekä inhimillisen tuomion
toimeenpanijalle että taivaallisen armon välittäjälle. Marco Brandi oli
jo sielussaan eronnut tästä maailmasta, ja teloitus ei ollut hänelle
enää muuta kuin tuskallinen muodollisuus.
Niinpä hän astuikin lähtöhetken lyödessä rauhallisin askelin ulos ja
ilmestyi vankilan ovelle kokoontuneiden Nicoteran asukkaiden eteen, ei
ainoastaan tyynin kasvoin, vaan suorastaan hymy huulilla. Kynnyksellä
hän pysähtyi, ja koska hän oli paria porrasta ylempänä joukkoa,
käytti hän tätä asemaansa kiittääkseen Nicoteran asukkaita, jotka
olivat olleet hyväntahtoisesti läsnä hänen häissään ja tulivat nyt
seuraamaan häntä hänen kuolinmatkallaan. Sitten hän syleili rippi-isää
ja pyöveliä ja nousi aasin selkään, sidotuin käsin ja kasvot häntää
kohti käännettyinä, että olisi koko ajan saattanut nähdä ruumisarkun,
jota Katuja-veljet kantoivat hänen perästään, laulaen kuorossa De
Profundis-virttä.
Saattue kulki siten läpi koko kylän, sillä teloituksen piti tapahtua
sillä tien paikalla, jossa viimeinen rikos oli tehty, se ryöstö, josta
mestari Adamia oli syytetty ja johon Marco Brandi oli sitten ilmaissut
olevansa syypää.
Siitä johtui, että tuomitun oli kuljettava sen talon ohitse, jossa
Gelsomina nyt kuoleman kourissa makasi; se talo oli näet juuri kylän ja
pienen luostarikirkon välissä.
Tämä olikin viimeinen Marco Brandille määrätty koettelemus; ja ainoa
armo, mitä hän vielä oli rukoillut, oli, että hänet vietäisiin
tuomiopaikalle toista tietä. Mutta tuomari, joka luuli loukkaavansa
velvollisuuksiaan, jos olisi noudattanut inhimillisiä tunteita, ei
ollut edes suvainnut vastata tähän pyyntöön. Tuomittu kulki siis
jo mainittua tietä ja alkoi joutua lähelle mestari Adamin taloa.
Onnellista kyllä ei hän selin istuessaan voinut sitä nähdä; sillä
Italian laki vaatii, ehkä pohjaltaan vaistomaisen inhimillisen tunteen
käskystä, että kuolemaan tuomitun on ajettava, kuten jo kerrottu,
selin, niin että hän näkee silmäinsä edessä mestauslavan asemasta,
jolla hänen on kärsittävä, ruumisarkun, jossa hän ei enää kärsi.
Kuitenkin saattoi Marco Brandi ympäröivistä esineistä aavistaa, ettei
hän enää ollut kuin vähäisen matkan päässä tuosta ovesta, josta hän oli
mennyt niin toisenlaisissa oloissa sisälle ja jonka ohitse hän oli nyt
kulkeva viimeisen kerran.
Yhtäkkiä vaikeni virsi ja puhelu lakkasi, ikäänkuin jokainen olisi
tuntenut syvää sääliä tuota tyttöparkaa kohtaan, joka oli jäävä
leskeksi ennenkuin oli ollut vaimona, ja syvä hiljaisuus levisi
yli koko ihmisjoukon, kun se mykkänä ja kumartunein päin jatkoi
matkaansa. Marco Brandi loi ohikulkiessaan silmäyksen mestari Adamin
vieraanvaraiseen taloon ja näki, että sen kaikki ikkunat olivat
suljetut. Ainoastaan ovi oli auki, ja kynnyksellä rukoilivat mestari
Adam ja vanha Babilana polvillaan.
Kulkue jatkoi synkkää matkaansa, ja se oli ehtinyt jo melkein satasen
askelta talon ohitse, kun kuoleman hiljaisuudessa, joka väkeä ympäröi,
alkoi kuulua pienen tiu'un hopeinen ja säännöllinen helinä. Samalla
ilmestyi muurin kulman takaa, josta katu kohosi kirkkoa kohti, ensin
kuoripoika, kantaen hopeista ristiä, sitten Fra Bracalone heilutellen
totuttuun ja säännölliseen tahtiinsa pientä kelloa, samaa, jonka ääni
oli äsken kuultu; ja viimein itse kunnon priori Gaetano, joka oli
noudattanut mestari Adamin kutsua ja vei nyt Herran ehtoollista hänen
tyttärelleen. Silloin puhkesivat kaikki riemunhuutoon, sillä jokainen
tiesi, mitä nyt tapahtuisi.
Saattue pysähtyi heti, Marco Brandi laskettiin alas aasin selästä, ja
tuomari, tuomittu, pyöveli, Katujain veljeskunta, kansa ja sbirrit,
kaikki laskeutuivat polvilleen antaakseen pyhän ehtoollisen kulkea
ohitse. Mutta jatkamatta matkaansa pysähtyi priori tuomarin eteen ja
kohottaen kalkkia, johon hostia, jota hän vei kuolevalle, oli suljettu,
sanoi hän:
— Tuomari, vannotan sinua Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin
kautta, joka on tässä läsnä, päästämään tuomitun kädet, sillä jokainen
tuomittu, joka kohtaa matkallaan pyhän ehtoollisen, pääsee maallisen
oikeuden käsistä, koska itse taivaan kuningas on antanut hänelle armon
oikeuden edestä.
Tuomari nyökkäsi päätään tottelevaisuutensa merkiksi ja meni itse
päästämään Marco Brandin kädet.
Silloin jatkoi don Gaetano, kuoropoika ja Fra Bracalone edellään,
matkaansa, ja häntä seurasivat tuomari, tuomittu, teloittaja, Katujain
veljeskunta, kansa ja santarmit; sillä Italiassa on tapana, että
kaikki, jotka kohtaavat tiellä pyhän ehtoollisen, seuraavat sitä
kuolevan ovelle saakka.
Gelsomina oli kuullut saattueen kulkevan talon ohi, niin varovaisesti
kuin se oli liikkunutkin, ja oli ponnistanut voimiaan noustakseen ylös
ja nähdäkseen vielä kerran täällä maailmassa sen, jota hän ei enää
näkisi kuin tuolla ylhäällä; mutta hänen monien toisiaan seuranneiden
liikutusten kuluttamat voimansa olivat pettäneet ja hän oli vaipunut
takaisin vuoteeseensa, suljetuin silmin ja kalpeana kuin olisi jo ollut
kuollut.
Tässä tilassa tapasi don Gaetano hänen; neito kuuli kellon äänen,
hän kuuli hurskaan Jumalan miehen askeleet, jotka lähestyivät hänen
vuodettaan, hän kuuli ihmisjoukon täyttävän hänen isänsä talon, mutta
mikään tästä ei voinut herättää häntä turtumuksen tilasta.
Yhtäkkiä tarttui eräs käsi hänen käteensä, ja pelkästään tuon käden
kosketuksesta hän avasi silmänsä. Hänen vuoteensa toisella puolen
seisoi Marco Brandi ja toisella don Gaetano; ja kaikki muut olivat
ympärillä polvillaan, mestari Adam, Babilana, tuomari, pyöveli
apulaisineen, Katujain veljeskunta, santarmit, lyhyesti sanoen, väkeä
niin paljon kuin matalaan majaan mahtui. Sairaan katse harhaili
kummastuneena tuossa suuressa väkijoukossa; sitten se pysähtyi yhtäkkiä
Marco Brandiin, ja Gelsomina sanoi:
— Olemmeko jo kuolleet ja taivaassa?
— Emme, — vastasi Marco Brandi, — me elämme ja olemme siunatut maan
päällä.
— Ja nyt, — sanoi isä Gaetano, — ottakaa kunniallisina kristittyinä
vastaan Jumalanne, joka on teidät pelastanut.
Ja hän asetti hostian nuoren tytön kalpeille huulille; ja vetäytyi
sitten pois talosta, perässään mestari Adam, Babilana, tuomari,
pyöveli, rippi-isä, Katujain veljeskunta, kansa ja santarmit, jotka
saattoivat häntä hurskaasti aina kirkon ovelle.
Gelsominan luo jäi ainoastaan Marco Brandi, joka ei eronnut hänestä
enää koskaan.
* * * * *
Oleskelin Napolissa 1835, siihen aikaan kun siellä ei muusta
puhuttukaan kuin pyhän Philomelan ihmeistä; tämän pyhimyksen jäännökset
oli jokseenkin merkillisellä tavalla hankittu päivänvaloon joitakuita
vuosia aikaisemmin.
Näitä säilytettiin läheisen Mugnanon kauppalan kirkossa, ja käydessäni
paikalla herätti huomiotani pyhiinvaeltajain jättämien runsaiden
antimien ohella erittäin eloisa freskomaalaus, joka pihamuuriin
siveltynä esitti pyhimyksen ensimmäistä ihmetyötä. Sen luontevuus
ja taiteellinen aistikkuus olivat kerrassaan yläpuolella kaikkien
noiden katumaalausten, joita Italiassa näkee melkein joka askeleella.
Oppaaseeni kääntyen virkahdin:
— Kas vain, eipä ole hullumpi fresko, tuo!
— No, eihän toki, — hän vastasi, — kun se onkin mestari Adam
Kalabrialaisen työtä; hänet kutsuttiin vartavasten Nicoterasta tänne
sitä maalaamaan.
— Mikä mestari Adam se on? — kysyin.
— Ettekö tunne häntä?
— Ensi kertaa nyt kuulin hänen nimensä.
— Ka, kun aina tiedustatte minulta tarinoita, — sanoi oppaani, —
niin kerron teille nyt mukavan tosijutun.
Ja hänen kertomuksensa olen vuorostani esittänyt lukijoilleni,
pahoitellen vain, etten kyennyt toisella kielellä säilyttämään
napolilaisen murteen värikästä välittömyyttä.