pilkkaanampumiseen. Joku arvioi välimatkaa, toinen varusti pyssyään
vireeseen; joku mittasi ruutia, joku laski kuulia. Ja kun sitten nämä
valmistukset oli tehty, ympäröivät he kaikki yhdessä ruumisarkun
nostaakseen sen pystyyn, kuten oli puhuttu; mutta tuskin nuo
jumalattomat olivat satuttaneet kätensä siihen, niin mestari Adam, joka
arveli, että nyt ei ollut enää aikaa hukata, ellei halunnut joutua
ammutuksi, nousi pystyyn arkussaan ja huusi jylisevällä äänellä:
— Kiirastuleen tuomitun sielu!
Tuon huudon kuullessaan ja näyn nähdessään syöksyivät rosvot
ulos kirkosta, unohtaen kuorin lattialle ei ainoastaan nuo kolme
riidanalaista soldoaan, vaan myöskin kaikki viisitoista jako-osaansa,
sillä niitä heillä ei ollut aikaa pistää taskuunsa. Yhteensä
muodostivat ne summan, joka nousi seitsemääntuhanteen viiteensataan
kolmeenkymmeneen liraan.
Mestari Adam seisoi hetken paikallaan, kädet koholla ja suu auki ja
ihmetellen itsekin vaikutusta, joka hänen menettelyllään oli. Sitten
hän hyppäsi keveästi arkustaan pois, ajatellen, että hänellä oli
liian terve järki jättääkseen tuuliajolle moiset hyvyydet, jotka
Jumala oli hänelle antanut, ja koska hän oli usein kuullut itsensä
Fra Bracalonen sanovan, että piru nauraa varkaalle, joka varkaalta
varastaa, niin päätti hän naurattaa lempoa kerrankin oikein täydeltä
mahalta, varastamalla yksinään yhtaikaa viideltätoista varkaalta.
Niin ollen otti hän käärinliinan, joka oli tehnyt palveluksensa häntä
hautaan tuotaessa, ja kokosi sen päälle tuokiossa nuo viisitoista eri
rahakasaa. Hän oli jo lopettamaisillaan toimensa ja katseli oikealla
köyhän ahneudella kulta-, hopea- ja sekametalli-kekoa, joka oli
hänen edessään, kun hän tunsi jonkun lyövän olalleen ja kuuli äänen
kajauttavan korvaansa nämä yhtä kauhistavat kuin odottamattomat sanat:
— Osa kummallekin, kuoma.
Mestari Adam kääntyi nopeasti ja näki Matteon seisovan takanaan
käsivarret ristissä ryntäillä ja katsovan ilkkuvasti häneen. Ei ollut
valitsemisen varaa; joko täytyi menettää kaikki tai jakaa rahat ja
salata asia ottamalla kanssarikollinen. Mestari Adam ei siis epäröinyt
hetkeäkään, ja sillä nopealla päättäväisyydellä, jonka lukija hänessä
jo tuntee, pyysi hän nyt Matteo-kuomaa istuutumaan itseään vastapäätä
ja levittämään maahan nenäliinansa. Kun jako oli toimitettu, huomasi he
omistavansa kumpikin kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentä viisi
liraa.
Jäi vielä nuo kolme soldoa, jotka olivat saaneet aikaan riidan
varkaitten kesken. Mestari Adam huomautti nauraen tästä seikasta.
— Aivan oikein, — sanoi Matteo-kuoma kurottaen kätensä niitä kohti,
— ne ovat ne kolme soldoa, jotka sinulle lainasin; anna ne minulle.
— Johan nyt, — vastasi mestari anastaen soldot, — onko mokomaa
koskaan nähty! Minä olen lahjoittanut sinulle kolmetuhatta
seitsemänsataa kuusikymmentäviisi liraa, ja sinä vaadit vielä takaisin
kolmea soldoa!
— Minä vaadin, koska sinä olet ne minulle velkaa, — vastasi kuoma;
— ja vaadin vastakin, kunnes ne minulle annat. Tänne vain, sinä olet
kyllin rikas maksaaksesi velkasi. Kas niin, pulitahan vain minun kolme
soldoani.
— Sinun kolme soldoasi! Peijakas, voisit paremmin sanoa minun kolme
soldoani.
— Annatko tänne kolme soldoani! huusi Matteo-kuoma tarttuen mestari
Adamia tukkaan.
— Annatko minun kolme soldoani! huusi vuorostaan mestari Adam,
tarttuen Matteo-kuomaa rintapieliin.
Kumpikin heistä oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää peräytyä;
ja kun he olivat itsepäisiä kuin kalabrialaiset ainakin, tempoivat he
yhä kumpikin toisiaan puoleensa, huutaen, minkä kurkusta pääsi: "Kolme
soldoani! Kolme soldoani!"
Antakaamme nyt näiden kahden arvoisan riitaveljen mielensä mukaan
huutaa ja pöllyyttää toisiaan ja palatkaamme kertomuksessamme Marco
Brandin joukkoon.
Rosvot olivat paenneet pois kuin olisivat kaikki helvetin henget olleet
heidän kintereillään. Mutta niin kiivas kuin heidän pakokauhunsa
olikin, heidän täytyi kuitenkin pysähtyä, kun henki keuhkoista
loppui. Toiset heittäytyivät silloin seisomaan puitten nojaan, toiset
istahtivat kallionlohkareille; muutamat paiskautuivat vatsa vasten
maata, muutamat selälleen makaamaan; mutta kaikki he läähättivät
kilpaa, kunnes erään päähän heistä pälkähti, että he olivat ehkä
erehtyneet ja antaneet aistiensa itseään pettää. Hän uskalsi ilmaista
arasti tämän mielipiteensä; mutta ilmestys oli liian äskeinen, joten
hän ei vielä näin aivan heti saanut juuri muita mielipiteeseensä
yhtymään. Jonkun hetken päästä kuitenkin rauhallinen yö, ilman
kirkkaus ja vuoriston raikkaus rauhoittivat heidän mielensä. Koko
luonto, joka heitä ympäröi, oli niin majesteettinen ja puhdas,
etteivät he voineet ymmärtää, miten maailman aineellinen järjestys oli
saattanutkaan häiriytyä eräästä kaikkein ensimmäisistä lainkohdistaan,
jopa ainoastaan virstan päässä tästä paikasta, johon he olivat
pysähtyneet. Juuri tällaisessa muodossa eivät nämä ajatukset heille
tulleet, mutta millä tavoin lienevätkin muodostuneet, ainakin niillä
oli vaikutuksensa. Niistä johtui, että hetkisen kestäneen uuden
vaikenemisen jälkeen he kaikki olivat melkein varmoja kiiruhtaneensa
liiaksi kirkosta lähtöään, varsinkin, kun he olivat jättäneet sinne
rahansa ja aseensa. Niin ollen ehdotti joku heistä, että pitäisi
mennä takaisin kirkkoon niitä sieltä ottamaan. Olisi nyt saattanut
olettaa, että tämä uusi ehdotus olisi otettu vastaan huononpuoleisesti,
niinkuin äsken oli tehty ensimmäisellekin; mutta aivan toisin kävikin,
sillä jokainen oli nyt rohkaissut luontonsa ja karkoittanut pelkonsa
pois. Mutta koska jokainen oli luontoaan rohkaistessaan ja pelkoaan
karkoittaessaan silti säilyttänyt häpeänsä, niin noustiin nyt ylös
ääneti, ja koko joukko läksi liikkeelle hiiskumatta ainoatakaan sanaa.
Sotaisesta päätöksestään huolimatta, joka oli yksimielisesti tehty,
tunsivat rosvot kuitenkin rinnassaan, mikäli he lähenivät kirkkoa,
tuollaista kummallista lisääntyvää väristystä, joka oli varma merkki
pelon palaamisesta. Tuontuostakin pysähtyi etummaisena kulkeva
kuuntelemaan, ja koko joukko seisahtui ja kuunteli silloin kuten
hänkin. Silloin syntyi niin suuri hiljaisuus, että jokainen voi
kuulla oman sydämensä sykinnän; sitten jatkettiin jälleen matkaa, yhä
hitaammin askelin, kuta enemmän lähestyttiin tuota hirvittävää paikkaa,
jota kohti he kaikki menivät, mutta jonne kukaan heistä ei halunnut
saapua.
Viimein tultiin erään kummun laelle, jonne kirkko näkyi mustana
möhkäleenä ja hohtavin ikkunaruuduin. Se todisti, että kuolinlava oli
siellä vielä paikoillaan. Rosvot katsahtivat toisiinsa, tiedustellen
silmillään toisiltaan, mennäkö enää edemmäksi vai ei. Viimein teki
luutnantti, huomatessaan yleisen epäröimisen, päätöksensä ja julisti,
että hän menee sinne yksin, sillä hän oli armon tilassa, koska hän oli
juuri saman päivän aamuna annattanut eräällä munkilla, jolta hän oli
varastanut, itselleen synninpäästön, joten hänellä oli nyt vähemmän
vaaraan uskallettavaa kuin muilla. Rosvot lupasivat odottaa häntä;
luutnantti teki ristinmerkin ja meni.
Toverit seurasivat häntä katseillaan, keskellä tuota itämaisen kaunista
yötä, kuultavampaa ja kirkkaampaa kuin hämärä meillä lännessä, ja
näkivät hänen loittonevan melkoisen päättäväisin askelin kirkkoa kohti,
hälveten näkyvistä sitä mukaa kuin heistä eteni. Viimein hän suorastaan
katosi öisten ilmanäärten tummiin varjoihin, ja koko joukkue seisoi nyt
hiljaa ja liikkumatta, silmät tähdättyinä paikkaa kohti, johon hän oli
haipunut ja josta hänen piti uudestaan ilmestyä.
Kaksi minuuttia meni niin, yön juhlallisessa rauhallisuudessa, joka
tuotti heidän taikauskoisille sieluilleen enemmän pelkoa kuin mitä
he olisivat tunteneet pyssyjen paukkuessa. Sitten he näkivät, että
varjoista alkoi kuultaa nopeasti lähestyvä ihmisolento. Heidän
ensimmäinen aikomuksensa oli, se täytyy myöntää, lähteä pakoon
luutnanttia odottamatta, nähdessään millä nopeudella hän heitä kohti
juoksi; mutta huomatessaan piankin, ettei kukaan häntä ajanut takaa, he
häpesivät pelkoaan. Luutnantti puolestaan lisäsi yhä nopeuttaan, kun
huomasi miesjoukkonsa; ja viimein, parin minuutin kuluttua, hän pääsi
perille kalpeana, huohottaen ja tukka pystyssä.
— No niin, — sanoi yksi rosvoista, — oliko se kirottu sielu siellä
vielä.
— Oli kuin olikin! vastasi luutnantti, keskeyttäen joka sanan välillä
ilmaa vetääkseen. — Oli, hän oli siellä, ja paljon muita hänen
kanssaan.
— Sinä näit ne?
— En, mutta kuuntelin oven takaa.
— Kuinka sinä sitten tiedät, että niitä oli niin paljon?
— Kuinkako tiedän? toisti luutnantti. — Tiedän, kun kuulin
heidän jokaisen pyytävän osakseen kolmea soldoa; laskekaapa siis,
kuinka paljon heitä mahtaa olla, kun seitsemäntuhannen viidensadan
kolmenkymmenen liran summasta ei tule kuin kolme soldoa kullekin.
Voimme aavistaa, minkä vaikutuksen tällainen kertomus teki rosvoihin
siinä mielentilassa, missä he nyt olivat. Kukin heistä teki ääneensä
siunaten ristinmerkin ja aivan hiljaisella äänellä lupauksen elää tästä
lähtien kunniallisina miehinä; niin selvä totuuden leima oli luutnantin
kertomalla asialla ollut.
Selitys on se, että luutnantti oli tullut kirkon ovelle juuri riidan
kuumimmillaan ollessa ja hetkellä, jolloin mestari Adam ja Matteo-kuoma
könistivät tuimalla tarmolla toisiaan ja huusivat niin kovasti,
etteivät edes nähneet, että heidät yhtäkkiä ympäröi tusina santarmeja,
joiden läsnäolon he huomasivat vasta sitten, kun korpraali huusi heille
ukkosena jylisevällä äänellä:
— Aseet pois, kelvottomat! Te olette vankejani!
X
Maanjäristys
Kun Marco Brandi saapui Kalabrian pääkaupunkiin, näki hän puolen
kaupunkia nurin närin, talot, mitä oli jäljellä, tyhjinä, ja väestön
taivasalla. Yöllä oli ollut maanjäristys.
Marco Brandi oli nukkunut yön eräässä yksinäisessä majatalossa noin
peninkulman päässä Cosenzasta. Uneen vaivuttuaan hän oli tuntenut, että
hänen vuoteensa kuljeksi, ja hän oli luullut sitä uneksi. Mutta aamulla
hän huomasi olevansa keskellä permantoa, ja kun hän samalla näki päivän
kuultavan seinien läpi, jotka olivat haljenneet parista kolmesta
kohtaa, niin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mitä tulee majatalon
omistajaan, joka nukkui nähtävästi herkemmin kuin hänen vieraansa, hän
oli paennut maan ensimmäisen tärähdyksen tuntiessaan.
Marco Brandi, joka olisi vähääkään tuntoaan vaivaamatta pysäyttänyt
matkustajan tai ajoneuvot maantiellä, olisi pitänyt kunnon rosvon
arvoon sopimattomana lähteä majatalosta maksamatta siellä velkaansa.
Hän laski siis, kuinka paljoon hänen majatalossa saamansa illallisen
ja yösijan arvo mahtoi nousta, lisäsi laskuun vielä muutamia kolikoita
siivoojattarelle, jätti koko tuon antinsa huoneen näkyvimpään paikkaan
ja poistui talosta melkoisen huolissaan, minkähän vaikutuksen
Cosenzassa oli tehnyt tämä tärähdys, joka oli sivuuttanut hänet niin
lempeällä tavalla, ettei hän ollut sitä huomannutkaan ennenkuin
seuraavana aamuna, kuten olemme kertoneet. Ja tosiaankin: mikäli
hän jatkoi matkaansa, taloissa, mitä hän näki matkansa varrella,
oli enemmän tai vähemmän hirveitä merkkejä tapauksesta. Mutta vielä
pahempaa tuli, kun hän saapui vuorten harjalle, jotka vallitsevat
Cosenzaa Martoranon puolelta, ja saattoi nähdä yhdellä silmäyksellä;
vaikkei vielä yksityiskohtia eroittaen, koko onnettomuuden, joka oli
kohdannut kaupunkia päästä päähän, oikun koko vaihtelevaisuudella ja
sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
Marco Brandi asteli keskellä tätä hävityksen näytelmää, ja hänen
sydäntään ahdisti ajatus, että hänen isänsä saattoi olla uhrien
joukossa; ja hän etsi jotakuta, jolta olisi voinut saada hänestä
tietoja. Mutta kadut olivat autiot. Vanha Placido Brandi asui
etäisimmässä korttelissa siitä, minkä kautta poika oli tullut
kaupunkiin, niin että viimemainitun oli pakko kulkea kaupunki laidasta
laitaan, saamatta kuulla mitään uutisia. Tultuaan pienen joen rannalle,
joka juoksee kaupungin läpi, hän huomasi, että se oli kuivunut.
Työmiehet kaivelivat nyt kiihkeällä innolla tuota uomaa, paikkakunnan
tiedemiesten ohjaamina, jotka olivat lukeneet Jornaudesin [Jornaudes,
oik. Jordanes, alanilalnen historioitsija 500-luvulIa. Suom.]
historiasta, että Alarik-kuningas oli haudattu tämän joen pohjaan,
suljettuna kolmeen arkkuun, joista ensimmäinen oli kultaa, toinen
hopeaa ja kolmas pronssia, siten, että sotilaat ensin olivat kääntäneet
joen uomastaan ja hautauksen jälkeen antaneet Busenton jälleen virrata
entistä väyläänsä.
Tällä kertaa ei ihmiskäsi ollut suorittanut moista jättiläistyötä,
vaan Jumala oli jokeen hengähtänyt, ja se oli kadonnut. Marco
Brandi lähestyi työmiehiä ja kysyi, mitä he etsivät, sillaikaa kuin
voivottavat haavoittuneet odottivat turhaan apua talojen raunioihin
haudattuina; miehet vastasivat etsivänsä Alarikin ruumista, joka oli
maannut joen pohjassa tuhatneljäsataa vuotta. Marco Brandi luuli
silloin, että maanjäristys oli tehnyt Cosenzan asukkaat hulluiksi.
Noin kahdensadan askeleen päässä hän näki uuden ihmisjoukon,
jonka muodosti muuan vanhus, kolme neljä munkkia ja kymmenkunnan
laupeudensisarta; he kaivoivat erään talon raunioita, josta kuului
vaikeroivia huutoja. Marco lähestyi joukkoa ja tunsi nyt vanhuksessa,
joka johti töitä, oman isänsä. Brandit heittäytyivät silloin toistensa
syliin, ja sitten kumpikin heistä tarttui kuokkaan ja ryhtyi toimeen;
heidän onnistuikin saada pelastetuksi nainen ja kaksi lasta.
Busentossa työskentelevät jälleen olivat riemunsa kukkuloilla, sillä
he olivat löytäneet joesta pienen pronssihevosen, jonka arvo oli pari
hopearahaa.
Marco Brandi ja hänen isänsä riensivät toisen talon luo, sillaikaa
kuin tiedemiehet jatkoivat kaivaustöitään; ja koko päivän toiset
työskentelivät nyt pelastaakseen eläviä, toiset ryöstääkseen kuollutta.
Illalla menivät Placido Brandi ja hänen poikansa, hervottomina
väsymyksestä, vanhuksen taloon; se oli jäänyt kolmantena seisomaan
keskelle kokonaisen kadun raunioita; tiedemiehet jälleen asettuivat
yöleiriin itse joen uomaan.
Brandeilla, jotka menivät yöksi taloon, mikä voi luhistua koska
tahansa, — heillä mahtoi olla harvinaisen huoleton rohkeus tai
sangen luja usko, sillä he olivat melkein ainoat, jotka tohtivat
oleskella katon alla moisena yönä. Kaikki asukkaat olivat paenneet
kaupungin ympäristölle, jonne he rakensivat kaikessa kiireessä
hirsistä ja oljista jonkinlaisen kenttäleirin. Se yhtäkkiä kyhätty
leiri olisi muistuttanut erehdyttävästi jotakin hottentotti-kraalia,
ellei ylimystö, joka puikahtaa ohi vaikeuksien kaikkialla, jopa
maanjäristyksissäkin, olisi elähyttänyt noiden yhtäkkiä kyhättyjen
asumusten kesytöntä yksitoikkoisuutta melkoisella joukolla täyteen
kuntoon valjastettuja vaunuja, joissa isännät istuivat sisällä ja
kuskit pukilla, sillä ajoneuvojen omistajat olivat huomanneet tällaisen
asumisen mukavammaksi.
Mikään ei muuten ollut tuskallisempi näky kuin tuo yhteen kokoontunut
onneton väestö, josta jokaisella oli joku surtavana ja josta ne olivat
vähimmän kadottaneet, jotka eivät olleet kadottaneet muuta kuin
omaisuutensa.
Yö oli hirvittävä, sillä on muistettava, että milloin ensimmäinen
tärähdys tapahtuneekin, sitä seuraa toisia ja melkein aina yöllä.
Saattaisi sanoa, että maa pelkää antautua raivoisiin väänteihinsä
aikana, jolloin aurinko sitä katselee, ja että se odottaa vain
kuninkaansa nukkumista heittäytyäkseen jälleen noihin kuumeenpuuskiin,
jotka saavat sen ähkimään ja heittelehtimään, sen sisuksia polttavan
tulen kalvamana. Tuontuostakin kulki väristys maankamaraa pitkin,
kellot torneissa soivat itsellään, ja huudot: _Terre moto! Terre moto!_
kaikuivat valittavina ja kauhistavina; se oli kuolonkaameata huutojen,
valitusten ja voihkinain yhteissointua, jota olisi luullut, kun se
kohosi valtavana taivasta kohti, jonkun muinaisen kirotun kaupungin
viimeiseksi huokaukseksi, jollaisesta raamattu puhuu.
Vanha Placido Brandi ja hänen poikansa nukkuivat noin kaksi tuntia;
sitten he, vaikka Jumala näyttikin suojelevan kattoa heidän päänsä
päällä, läksivät pois talosta, ei paetakseen tai valitellakseen kuten
enimmät muut tekivät, vaan koettaakseen toimittaa apua onnettomille,
jotka vielä olivat hengissä talojensa raunioihin haudattuina.
Heidät pysäytti ovella kummallinen saattue, joka tuli heitä kohti.
Sen muodosti noin kolmisenkymmentä kapusiini-munkkia, joista toiset
kantoivat soihtuja ja toiset, alastomina vyötäröihin saakka, suomivat
itseään nauloilla varustetuilla piiskoilla, kulkien kaupungin läpi
tekemässä julkista katumusta omien ja kansalaistensa syntien tähden.
Matkan varrella tuli miehiä ja naisia ulos raunioista, niinkuin
kummitukset koloistaan, ja laskeutuivat maahan, liittyen ääneensä
rukouksiin, joita suomitsija-veljet lauloivat. Vanhus ja hänen poikansa
vaipuivat niinkuin muutkin polvilleen ja yhtyivät väkijoukon litaniaan.
Mutta hetkellä, jolloin itse sovitusuhrin marttyyrit kulkivat heidän
ohitseen, katkesi Marco Brandin ääni yhtäkkiä ja hänen kätensä tarttui
isän käsivarteen: flagellanttien eli suomitsija-veljien päällikössä
hän oli tuntevinaan luutnantti Paolon ja toisissa heissä koko muun
rosvojoukkonsa, jonka hän luuli oleksivan keskellä Kalabrian vuoristoa
aivan erilaisissa hommissa kuin katumusta tekemässä.
Marco Brandi ei ollut uskoa silmiään; mutta kun hän oli liian
uskonnollinen häiritäkseen ystäviään heidän hurskaassa työssään, niin
tyytyi hän vain kulkemaan heidän perästään suuressa kansanjoukossa,
joka näitten hurskaiden miesten hartauden nähdessään seurasi heitä,
ylistystä heille laulaen ja uskoen tietysti, että moinen uhri
sammuttaisi Jumalan vihaa. Kirkon portaille saavuttaessa lauloivat
soihtujen kantajat kahta äänekkäämmin ja suomitsijat iskivät kahta
ankarammin. Moinen hyvä esimerkki valtasi koko kuulijakunnan mukaansa:
kaikki lankesivat polvilleen, miehet raastaen tukkaansa, naiset lyöden
rintoihinsa ja äidit antaen vitsaa lapsilleen, niin että sovitus
tulisi kyllin täydelliseksi viattomista pienokaisista, jotka eivät
osanneet syntiä tehdä, aina vanhuuden heikkouteen saakka, joka ei enää
pystynyt syntiin. Viimein, kun laulu vaikeni, astuivat ensin soihtujen
kantajat kirkkoon ja suomitsija-veljet seurasivat paritusten heitä;
Paolo jäi viimeiseksi, niinkuin kenraali johtaessaan peräytymismatkaa.
Hänkin aikoi sitten vuorostaan astua sisään, mutta silloin Marco
Brandi hänet pysäytti tarttuen häntä käsivarteen. Luutnantti, jonka
omatunto luultavasti oli suoritetusta katumustyöstä huolimatta vielä
kyllin kuormattu, koetti irroittaa kättänsä eikä kääntynyt taakseen
katsomaan, ajatellen parhaaksi olla näyttämättä kasvojaan henkilölle,
joka niin eittämättömällä tavalla ilmaisi halunsa päästä tekemisiin
hänen kanssaan; mutta samassa kuuli hän Marco Brandin hyvin tutun äänen
mainitsevan nimeään.
— Kapteeni! huudahti hän silloin ja kääntyi.
— Sepä juuri, — vastasi Marco. — Mutta hittoako te täällä teette?
— Näette sen itse, kapteeni; Jumalan armo on meitä koskettanut ja me
teemme katumusta.
— Sepä sattui hyvin, — vastasi Marco Brandi, — sillä minä tulin
jättämään erohakemusta ja pelkäsin suuresti selkkauksia paatuneitten
kanssa.
— Onnittelen teitä, kapteeni, oikealle tielle palaamisesta, — vastasi
luutnantti syvän synninsurun painaman näköisenä. — Mutta kertokaapa
meille, miten te täällä olette, vaikka me luulimme teidän joutuneen
vangiksi tai kuolleen.
— Ja te kertokaa, miten minä näen teidät täällä, salautuneina
kapusiinien kaapuihin, kun minä jätin teidät rosvojen viittoihin.
— Kyllä, kapteeni; mutta mennään kirkkoon, siellä saamme olla
paremmassa rauhassa kuin täällä. Minä pelkään aina, että kansanjoukossa
on joku santarmi, joka luulee tekevänsä Herralle mieluisen työn
iskemällä kiinni kaulukseeni; ja äsken, kun tunsin teidän pysäyttävän
itseni, tunnustan, etten ollut kovinkaan rauhallisella mielellä.
Synninsuruni on kyllin suuri tehdäkseni katumusta, mutta uskoni ei ole
vielä tarpeeksi vahva tullakseni marttyyriksi.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Marco Brandi seuraten Paoloa kirkkoon ja
nauraen itsekseen kauhua, jonka oli luutnantilleen tuottanut.
Sakaristoon saapuessaan näki Marco Brandi siellä koko muun joukkonsa,
joka otti hänet vastaan todellisella ilolla, sillä, kuten sanottu, he
rakastivat suuresti päällikköään. Kuitenkin yhtyi eräs pelonkin tunne
tähän iloon. Vintiöparat luulivat näet Marco Brandin tulleen viemään
heitä takaisin rikoksen tielle. Mutta Paolo kiiruhti rauhoittamaan
heitä, ilmoittaen, että heidän päällikkönsä oli nyt, ellei juuri
katuvainen niinkuin he, niin ainakin kääntynyt, ja että hän päinvastoin
tuli jättämään heille eronsa ja vapauttamaan heidät valastaan. Kohta,
kun tämä uutinen saatiin kuulla, ei mikään enää häirinnyt heidän
jälleennäkemisensä iloa.
Marco Brandi kertoi heille syyt, jotka saivat hänet kaipaamaan
yksityiselämään vetäytymistä. Toiset hyväksyivät ne koko sydämestään
ja kertoivat hänelle vuorostaan, kuinka heille oli ilmestynyt kuollut
juuri hetkellä, jolloin he aikoivat keskenään eräässä kirkossa jakaa
varkauden hedelmiä, ja kuinka he jo sen näyn järkyttäminä olivat
palanneet vuoristoon aikeessa luopua ammatista, jota he siihen asti
olivat harjoittaneet; sitten viimeöinen maanjäristys, mikä oli
nähtävästi heidän pyhässä paikassa tekemänsä rienauksen aiheuttama,
oli vielä heitä tuossa hurskaassa päätöksessä vahvistanut. He olivat
siis lähteneet heti Cosenzaan, jossa on kymmenen virstan päähän
pyhyydestään kuuluisa kapusiiniluostari; olivat antaneet siellä viedä
itsensä priorin puheille ja tunnustaneet hänelle syntinsä, alistuen jo
etukäteen hyväksymään kaikki katumustyöt, mitä hän suvaitsisi heille
määrätä.
Priori, joka ei koskaan unohtanut veljeskuntansa etua, milloin
se ei ollut ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, oli päättänyt
käyttää hyväkseen näin suurta ja odottamatonta katuvaisuutta. Hän
oli siis järjestänyt tuon öisen kulkueen, joka oli tuottava hänen
veljeskunnalleen sitä enemmän kunniaa, mitä kovemmin katujat nahkaansa
iskivät. Olemme nähneet, kuinka tunnollisesti rosvot olivat tehtävänsä
suorittaneet; ja priorin pyhä aate olikin jo saanut palkkionsa, sillä
kaikki ihmiset olivat jo valmiit uskomaan, että jos maanjäristyksellä
ei olisi enää muita seurauksia, oli se luettava kunnioitettavain
kapusiini-isien onnellisen välittäjätoimen ansioksi.
Heti kun Marco Brandi oli tuntenut Paolon ja Paolo ilmoittanut hänelle,
että koko rosvojoukko oli paikalla, oli sen entinen päällikkökin
saanut aatteen käyttää hyvän asian ajamiseen noita miehiä, joiden
rohkeuden hän tunsi ja joiden uskollisuuden hän oli kokenut monen
monta kertaa. Hän piti siis heille puheen, miehenä, joka tietää
kääntyvänsä miesten puoleen; kiitti työtä, jonka he olivat jo tehneet,
mutta lisäsi myöskin uskovansa, että heidän katumuksensa olisi
vieläkin mieluisempi Jumalalle, jos he, käytettyään henkisiä keinoja
tulevien onnettomuuksien estämiseksi, tahtoisivat nyt myöskin alentua
maallisiin, korjatakseen mikäli voivat jo tapahtuneita onnettomuuksia.
Siellä oli viisitoista voimakasta, uljasta ja älykästä miestä; siinä
oli aivan tarpeeksi avun hankkimiseksi monille paikoille, joissa vielä
voi olettaa sitä tarvittavan. Eikä kolmen, neljän kuolemasta pelastetun
onnettoman ihmisen ääni voinut olla mikään halveksittava apu näille
veitikoille, joita taivas ehkä saattoi moittia hiukan liian myöhäisestä
armon etsinnästä, — kun nuo äänet saataisiin rukoilemaan heidän
puolestaan.