kotiin. Niinkuin mestari Adam oli ajatellutkin, oli lääkäri, joskaan ei
kieltäytynyt Babilanaa seuraamasta, kuitenkaan muka kiireellisempien
sairaskäyntien vuoksi lykännyt Babilanan luo tulon myöhemmäksi.
Tällaisen vastauksen muoriparka siis toi mestari Adamille. Mutta kun
hän astui sisään ja huomasi hänet vuoteessa viimeisen kynttiläntyngän
lepattavan säteilyn valaisemana, oli kuolemantuskain jäljittely niin
täydellinen, että vaikka Babilana-parka tiesikin ennestään kaiken, niin
hän huudahti kauhusta; kalpeat ja vääntyneet kasvot nähdessään. Mestari
Adam kiiruhti häntä rauhoittamaan, mutta mitä hän vaimolleen sanoikin,
vaimo yhä vain vapisi, silloinkin kun nyt kolkutettiin oveen.
Tulija oli talonisäntä kahden ulosottomiehen seuraamana. Hän oli
kuullut mestari Adamin yhtäkkiä sairastuneen ja pelkäsi joutuvansa
ehkä käräjöimisiin perillisten kanssa ja toivoi siis jos mahdollista
ennättävänsä toimittaa huonekalujen uloshaun vielä maalarin eläissä.
Tämä ei ollut, kuten olemme kuvanneet, suuritöinen tehtävä.
Tarkastettuaan ensimmäisen huoneen, joka oli jo melkeinpä tyhjä,
he astuivat toiseen ja anastivat kuolevan valituksista heltymättä
ensinnäkin tyhjän sängyn, joka oli sitä vastapäätä, missä mestari Adam
makasi. Kun he sitten huomasivat, että mestari Adam oli velalliselle
kerrassaan epähienolla ja perinpohjaisella mukavuuden halulla valinnut
paremman sängyn kuollakseen, nostivat he hiljaa patjaa, jonka päällä
hän loikoi, vetivät pois kaksi alempaa patjaa ja nostivat kuolleen
maahan vuoteen viereen. Sillaikaa vanha Babilana itki ja rukoili, mutta
talonomistaja on maailman kaikissa maissa aivan erikoinen olento,
luonnoltaan sangen luja rukouksia ja kyyneleitä vastaan, joten mikään,
mitä muori sanoikin, ei hyödyttänyt mitään. Ulosmittaajat jatkoivat
tutkimusretkeään ja läksivät viimein pois, jättäen nuo kaksi huonetta
tyhjiksi ja seinäkaappien ovet auki.
On tosin totta, ettei tällä poloisella talonomistajalla ollut
muuta kuin tusinan tuhatta livreä korkoja, mikä omaisuus vastannee
Kalabriassa viittäkymmentä tuhatta, ja että summa, jonka mestari Adam
oli hänelle velkaa, nousi ehkä kymmeneen hopeakolikkoon.
— Kas niin, ukko-parka, — sanoi Babilana, kun lainpalvelijat olivat
lähteneet ulos; — mitä me nyt tällä kujeella voitimme?
— Me voitimme, — vastasi mestari Adam, — sillä hyvän patjan sinulle,
vaimo; jotavastoin he olisivat vieneet kaikki, jos minä olisin ollut
pystyssä. Mutta hst! nyt kolkutetaan oveen.
— Se on Matteo-kuoma, — sanoi muori tirkistettyään ulos
avaimenreiästä.
— Hyvä! Anna hänen tulla sisään, — vastasi mestari Adam. — Mutta
hänelle minä olen kuollut... Muistatko?
Muori vastasi pään nyökkäyksellä, että hän ymmärsi täydellisesti, ja
meni avaamaan. Mestari Adam pani käsivarret ristiin ryntäille, sulki
silmänsä ja avasi suunsa.
— Kas niin, kuoma-rukka! sanoi Matteo tullen sisään; — niin sitä
täältä mennään!
— Oi, hyvä Jumala, — vastasi Babilana-muori; Jumala on ottanut hänet
tästä maailmasta parempaan.
— Ja miten se hänessä alkoi?
— Se alkoi tänä aamuna kovalla heikkoudella jaloissa ja
päänpyörrytyksellä.
— Ahaa, juuri sellaista minäkin tunnen, kun olen hiukan maistanut, —
vastasi kuoma.
— Hohoi, ei se ollut siihen syynä, — väitti Babilana; ukkorukka ei
ollut maistanut mitään kahteen vuorokauteen.
Vaimoparka puhui totta, luullen valehtelevansa.
— Ja sitten tuli meidän isäntämme ja vei kaikki, niinkuin näette.
Kuoma teki merkin, että kyllä hän näki.
— Niin että se hänelle antoi viimeisen iskun, — jatkoi muori; — ja
tuskin he ennättivät lähteä, niin hän kuoli... Saavat nyt kehua, että
ovat hänet tappaneet. Ohoi, voi, hyvä Jumala!
— Niitä on armottomia velkojia, — sanoi kuoma. — Te tiedätte,
Babilana-muori, että miehenne on velkaa minulle kolme soldoa.
— Kyllä, hyvä isä, kyllä, ukko-raiska sanoi sen minulle ennen
kuolemaansa, ja oli niin pahoillaan, kun ei voinut velkaa suorittaa.
— Sanoiko hän teille senkin, että oli luvannut minulle velasta pantin?
— Sanoi toki; mutta kuten näette, täällä ei ole enää mitään otettavaa.
— Kuulkaapas, muori, siellä, jonne hän nyt menee, hän ei tarvitse
kreikkalaista myssyään. Minä olen aina hänen eläessään sitä halunnut;
siitä saan nyt muiston hänestä hänen kuoltuaan; jos annatte sen, olette
kuitti kolmen soldoni velasta.
— Mahdotonta, kuomaseni, mahdotonta, — huudahti nainen; — hän pyysi,
että hänet haudattaisiin se myssy päässä. Voi, hyvä Jumala, hyvä
Jumala, hän oli niin kunnon mies, minä en tahtoisi millään mokomalla
olla täyttämättä hänen yhtään pyyntöänsä.
— Se nyt on kanssa hassutusta, — sanoi kuoma, — tahtoa
kreikkalaisine myssyineen hautaan! Pelkäsikö hän, että siellä muka
paleltaisi päätä?
— Ohoi, Jumalani, Jumalani! toisti vain Babilana, niinkuin tuska olisi
estänyt häntä kuulemasta.
— Hyvä on, hyvä on, muori, — mutisi Matteo; — lähden pois, sillä
minä olen niin tunteellinen, etten voi nähdä ihmisen itkevän,
rupeamatta itsekin itkemään; mutta se vain on totta, että miehenne oli
minulle velkaa kolme soldoa ja että hän lupasi niistä minulle pantin.
— Entä sitten...?
— Entä sitten; sitten sanon vaan, että koska ette voi maksaa minulle
niitä kolmea soldoa, en kursaile ottamasta panttia mistä vain sen saan.
Hyvästi, muori.
— Hyvästi, sinä Jobin ystävä, — jupisi muori.
— Ha-haa! sanoi kuoma itsekseen, suljettuaan takanaan oven; — sinä
tunnut pitävän kiinni myssystäsi, kunnon naapuri; hyvä, minä myöskin
siitä pidän!... Nähdäänpähän, kumpi meistä on itsepintaisempi!...
VIII
Kreikkalainen myssy
Tuskin oli Matteo-kuoma ehtinyt kotiinsa, kun mestari Adamin oveen
kolkutettiin kolmannen kerran. Mutta tällä kertaa tulija oli ystävä.
Fra Bracalone oli kuullut almujenkeräysmatkalla onnettomuuden, joka
mestari Adamia oli kohdannut, ja oli rientänyt avuksi, tarjotakseen
sairaalle hengellistä ja maallista tukeaan. Hengellinen tuki oli
jotkut tavallisimmat kohdat, jotka hän oli tallettanut muistissaan
isä Gaetanon "in extremis" saarnoista, valmistuspuheista kuoleville;
maalliset jälleen pullo hyvää Catanzaron viiniä, kana, josta voi tehdä
keiton, ja muutamia maustaan ja sulavuudestaan kuuluisia kaloja.
Hän oli, kuten huomaamme, kunnon mies, tuo Fra Bracalone, annetun
sanansa orja; ja niinpä hän oli heti, kun oli kuullut, että korpraali
Bombarda oli kuolemaisillaan, kiiruhtanut tuomaan hänelle luvattuja
anteitaan. Mutta paha kyllä: korpraali oli jo hänen tullessaan päässyt
täyteen tajuntaansa, ja koska hän oli vapaa-ajattelija ja sangen
kiintynyt maallisiin asioihin, oli hän hylännyt hyödyt, joita Fra
Bracalone tarjosi hänelle taivaasta päin. Arvon lukkari ei ollut
kuitenkaan sillä pitänyt itseään lyötynä; kului harvoin kahta tai
kolmea päivää hänen ja haavoittuneen välillä syntymättä jonkunlaisia
riitaisuuksia pyhän uskontomme mysteerioista, riitoja, joissa
epäuskoinen oli hyvinkin usein voiton puolella.
Viimein, eräänä päivänä, kun munkki ja korpraali söivät yhdessä
päivällistä ja kun pöydällä, paitsi varsin laajaa valikoimaa nälän
sammuttamiseksi määrättyjä aineita, oli myöskin kolme karahvia janon
sammuttamiseksi tarkoitettua viiniä, sai puhe, kuten ennenkin,
uskonnollisen käänteen ja kohdistui nyt pyhään kolminaisuuteen.
Kuten tavallista alkoi korpraali pommittaa lukkarin älykoppaa koko
tykistöllä, vaatien häntä todistamaan, miten on mahdollista kolmen
täydellinen sulautuminen yhdeksi ainoaksi; mutta silloin kirkasti
korkeudesta tullut innostus yhtäkkiä Jumalan miehen ajatuksen, joten
Fra Bracalone kysyi puolestaan korpraalilta, kääntyisikö tämä siinä
tapauksessa, jos hänen onnistuisi todistaa moinen mahdolliseksi.
Korpraali, joka luuli, ettei hänellä ollut mitään vaaraa joutua
sanaansa pitämään, hyväksyi ehdotuksen. Silloin Fra Bracalone otti
tyhjän karahvin, kaatoi siihen kolmen täyden karahvin sisällön ja sanoi
ojentaen kädet vastaväittäjäänsä kohti voitonriemuisella äänellä:
— Kas tässä vastaukseni.
— Miten niin? kysyi korpraali.
— _Tres in unum_, kolme yhdessä.
Väitös oli kumoamaton; ja niinpä korpraali rikkoi tästä päivästä alkaen
uljaasti välit uskottomuuden kanssa ja uskoi sitten kaikkiin muihinkin
pyhiin mysterioihin, niinkuin ne olisi hänelle todistettu samalla
matemaattisella tarkkuudella kuin tuo kolminaisuutta koskeva.
Tämä nöyryys liikutti syvästi Fra Bracalonea, ja hän oli tosiaan
kiintynyt pakanuudesta pelastamaansa. Ja hän suri aivan tosissaan,
kun näki hänen lähtevän Messinään, Mutta seurauksena oli, että pojan
herättämä hellyys oli saanut hänet unhoittamaan entisen kaunansa
isääkin vastaan, seikka, jonka lukijamme ovat voineet aavistaa jo
nähdessään Fra Bracalonen kohteliaasti lainaavan aasinsa mestari
Adamille ja jota he eivät voi nyt enää epäilläkään, kun huomaavat
sydämenhyvyyden, joka toi lukkarin ja hänen muonavaransa mestari Adamin
kuolinvuoteen ääreen.
Fra Bracalone näytti siis tosiaankin liikutetulta, kun Babilana muori
meni hänen edellään ensimmäiseen huoneeseen, valittaen onnettomuutta,
joka häntä oli kohdannut, ja kysyi, eikö lukkari tahtoisi lukea paria
rukousta kuolinvuoteen pääpuolessa. Mutta emännän kertomus johti
lukkarin mieleen erään toisenkin annetun lupauksen, nimittäin toimittaa
ystävälleen mestari Adamille hänen arvonsa mukaiset hautajaiset. Hän
siis vastasi kieltävästi, sanoen, ettei hänellä nyt ollut aikaa hukata,
sillä hänen täytyi järjestää ruumissaatto; mutta koska hänen tuli
myöskin valvoa ruumiin ääressä kirkossa, niin lukisi hän siellä arkun
luona kaikki rukoukset, mitä vaativinkin sielu saattoi toivoa. Niin
sanoen hän läksi pois, jättäen majaan muonavaransa ja luvaten lähettää
sinne aivan pian vapaan ruumisarkun, jota ei ollut vielä käytetty.
[Italiassa ei haudata niinkuin meillä kirkkomaahan, vaan valtavaan
kellariin, joka on keskellä kirkkoa ja johon päästään nostamalla ylös
joku permantopaasi. Ruumis lasketaan siis tähän luuhuoneeseen ja kunkin
kuolleen ruumiin päälle heitetään kalkkia epäterveellisten haihtumien
estämiseksi. Tämä selittää, miksi samaa arkkua voidaan käyttää useampia
kertoja. Tekijä.]
Mestari Adam oli kuullut jokainoan sanan tästä keskustelusta ja hän
näki kaikessa, mitä lukkari oli tehnyt ja puhunut, samalla sekä
hyvän että huonon puolen. Hyvä puoli oli nuo tuodut ruokavarat,
joiden tarvetta kuollut alkoi kiivaasti tuntea; huono puoli jälleen
tuo Fra Bracalonen saivarteleva tarkkuus lupaustensa pidossa,
joita taiteilijan, elävän ihmisen, nyt sopi pelätä. Sillä jos Fra
Bracalone jäisi koko yöksi hänen ruumisarkkunsa ääreen, niin täytyi
hänen joko tyytyä tulemaan haudatuksi tai tehdä munkki osalliseksi
salaisuudestaan. Hautaan joutuminen oli epämiellyttävää, salaisuuden
ilmaiseminen vaarallista. Mestari Adam oli laskelmiaan tehdessä
olettanut, ettei kirkossa olisi yöllä ketään, joten hän voisi poistua
sieltä kenenkään näkemättä, ja siinä tapauksessa olisi hänen vaimonsa
seuraavana päivänä voinut selittää hänen katoamisensa kertomalla, että
Nicoteran madonna oli ilmestynyt hänelle unessa, johdattaen mestari
Adamia kaikessa kunniassa taivaaseen. Silloin ruumiin katoaminen oli
helposti selitettävissä, koska arvoisalla maalarilla ei ollut, kuten
Jumalalla, kaikkiallisuuden ominaisuutta, niin ettei hän saattanut olla
yhtaikaa sekä taivaassa että maan päällä.
Tuon kauniin aikeen toteutumista näytti siis uhkaavan vaara. Mutta
lukijamme tuntevat tarpeeksi mestari Adamia tietääkseen jo, että
hänen uskonsa kaitselmukseen oli horjumaton; sillä huomattava on,
että ne, joilla se on tehnyt vähimmän hyvää, aina juuri enimmän
siihen luottavat. Hän ajatteli siis ainoastaan nykyhetkeä, jättäen
tulevaisuuden Jumalan huomaan, ja käski vaimonsa valmistaa niin lujan
illallisen kuin miehelle sopii, joka ei ole syönyt kolmeenkymmeneen
tuntiin ja joka tämän aterian syötyään ei tiedä, milloin enää saakaan
syödä.
Kunnon Babilana ryhtyi työhön ja eräiden armeliaiden naapuriemäntien
avulla sai hän kokoon esineet, joita sen suorituksessa tarvittiin,
sillä padasta, halstarista ja paistinpannusta ei mestari Adamin talossa
nyt enää ollut jälkeäkään. Sitä mukaa kuin häneltä oli hävinnyt
paistaminen, halstaroiminen ja keittäminen, oli hän niistä esineistä
luopunut enemmän tai vähemmän tuottavalla tavalla. Moisen auliuden
avulla, jota muori tuskin olisi tavallisissa oloissa saanutkaan
osakseen, hän pääsikin kunniallisesti tarkoituksensa perille, ja
kahden tunnin kuluttua hän oli valmistanut illallisen, joka tosiaan
saattoi herättää kuolleita. Sen vaikutuksen se teki mestari Adamiin,
joka nousi ylös kuin Latsarus, nähdessään illallisen tulevan sisään,
niin autuaallisin kasvoin, että olisi luullut arvoisan maalarin sielun
maistavan jo ikuisen autuuden esimakua, jos nimittäin joku olisi
ollut katsomassa avaimenreiästä. Ja tosiaan kolkutti tällä hetkellä
joku oveen; vanha Babilana laski kiireesti ruuat permannolle ja meni
avaamaan: taloon tuotiin ruumisarkkua.
Moinen haitta, joka ehkä olisi tehnyt jonkun vaikutuksen vähemmän
filosofiseen vainajaan kuin mestari Adam oli, ei riistänyt häneltä
lainkaan ruokahalua. Kunnon maalarilla oli päinvastoin tässä
tilaisuudessa parhain ruokahalu, mitä hän muisti itsellään koskaan
olleen. Hän käänteli suussaan viimeistä kalapalaansa ja nieli viimeistä
lasillistaan viiniä, kun ovelta alkoi kuulua rämäkkää ja epäsointuista
laulua. Vaimo vavahti.
— Nyt tulevat enkelit minua noutamaan, — sanoi mestari Adam. —
Kuules, vaimo, pullossa on vielä vähän viiniä, anna se heille. Älköön
sanottako, että he saattavat minua turhaan kultapaperisine kruunuineen
ja pahvisiipineen. Sillä aikaa minä menen hautautumaan parhaani mukaan
ja niinkuin kunniallisen vainajan tulee. Mene, vaimo, mene!
Muori totteli ja sulki mennessään oven niin että mestari Adam saisi
aivan häiritsemättä tehdä pieniä valmistuksiaan. Kolkuttajat olivat
todellakin kylän neljä kuoripoikaa, puettuina, kuten maan tapa
on, enkeleiksi: pitkiin pumpulikangasviittoihin, pahvisiipiin ja
paperisäteikköihin; he olivat tulossa noutamaan vainajaa kirkkoon,
jossa hänen on ensi yö maattava. Ja poikien takana olivat kantajat
ja kantajien takana joukko kylänmiehiä, joiden etunenässä marssi
Matteo-kuoma.
Muori antoi enkeleille vähän viinin, mitä hänellä oli; mutta koska
nuo taivaalliset lähettiläät eivät mestari Adamin yleisesti tunnetun
köyhyyden vuoksi olleet voineet toivoa muuta kuin selvää vettä, oli
tämäkin odottamaton löytö heille miellyttävä yllätys, niin vähäiseltä
kuin se heistä olisi ehkä tuntunutkin, jos se olisi lähtenyt
rikkaammalta vainajalta. He virittivät siis "De Profundis"-virren
tosiaankin kiitollisella äänellä, sillaikaa kun kantajat sälyttivät
ruumisarkun paareilleen ja lähtivät saattueen etunenässä ulos,
perässään nuo neljä enkeliä ja surupukuinen Matteo-kuoma, joka ei
kadottanut silmiensä edestä — sillä kalabrialaisten tapana on kantaa
kuolleitaan peittämättömin kasvoin — tuota autuasta kreikkalaista
myssyä, minkä omistaminen oli korvaava hänelle hänen hukatut kolme
soldoaan.
Kirkkoon saavuttiin yön tullessa. Sen eroitti kylästä se suuri
puutarha, jossa Marco Brandi oli aikoinaan piileskellyt, ja se
oli rakennettu vuoren rinteelle, muodoltaan niitä pieniä, somia
rakennuksia, jotka sopivat niin hyvin maisemamaalarille, eroittuen
kiviensä lämpöisellä väritunnulla hienosti kastanjapuiden kalpeasta
lehdistöstä. Se oli, kuten koko muukin luostari, perin huonossa
tilassa, mutta Fra Bracalone oli parannellut sitä nyt vointinsa mukaan
tuoreilla kukilla ja vanhoilla korukankailla, muistaen tilaisuuden
juhlallisuutta.
Uskollisena lupaukselleen hän jo odotti kirkon ovella ystävänsä
ruumista. Kantajat asettivat ruumisarkun jonkunlaiselle korokkeelle,
joka oli tehty keskelle kuoria, ja sillä aikaa kun enkelit lauloivat
viimeisen virren, sytytti Fra Bracalone arkun ympärille lupaamansa
kuusi vahakynttilää. Tämä tunnollinen tarkkuus pelästytti yhä enemmän
mestari Adamia, joka ei enää tällä hetkellä epäillyt lainkaan, ettei
arvon lukkari aikonut täyttää lupaustaan viimeiseen saakka ja vartioida
koko yötä. Kun virsi päättyi, lähtivät enkelit kirkosta, kantajat
seurasivat enkeleitä ja Nicoteran asukkaat kantajia, lukuunottamatta
kuitenkaan Matteo-kuomaa, joka keksi tilaisuuden puikahtaa kenenkään
näkemättä piiloon erääseen rippituoliin. Siitä johtui, että mestari
Adamilla oli nyt yhden vartian asemasta kaksi, seikka joka olisi
lisännyt hänen pelkonsa suoranaiseksi kauhuksi, jos hän olisi sen
tiennyt.
Fra Bracalone pani saattueen mentyä oven kiinni, tuli ja istuutui
korokkeen viereen ja alkoi mutista rukouksiaan. Tällä aikaa aprikoi
mestari Adam jälleen, mitä hänen olisi paras tehdä: pitikö hänen
odottaa, kunnes Fra Bracalone oli nukkunut, mikä tietysti tapahtuisi
ennemmin tai myöhemmin? Vai oliko hänen uskottava salaisuutensa
lukkarille ja ilmoitettava, että hän valvoi elävän ruumiin ääressä?
Viimemainittu keino tuntui hänestä vaarallisemmalta kuin tuo toinen;
mutta olihan tässä vielä aikaa siihen turvautua! Mestari päätti siis
olla kärsivällinen ja pysytteli niin liikkumattomassa asennossa, että
hän olisi muinoin monen monta kertaa vaatinut sitä malleiltaan turhaan.
Matteo-kuoma jälleen oli myöskin kärsivällinen ja luotti, samoin
kuin mestari Adamkin, joko lukkarin poistumiseen tai hänen uneensa,
toteuttaakseen aikeensa.
Osa yötä kului sillä tavalla, ja kumpikin heistä alkoi tuntea jo
toiveittensa pettävän ja olonsa epämukavaksi, toinen ruumisarkussaan ja
toinen rippituolissa, kun Fra Bracalone yhtäkkiä keskeytti rukouksensa
ja kavahti ylös ikäänkuin olisi unohtanut jonkun sangen tärkeän seikan
ja läksi nopeasti menemään pienelle ovelle ja siitä ulos käytävään,
joka johti kirkosta luostarirakennukseen. Tuo kunnon mies oli tosiaan
muistanut, että hän oli unohtanut erään mestari Adamille antamansa
lupauksen, nimittäin kietoa hänen ruumiinsa siunattuun kaapuun; ja
hän meni nyt noutamaan kaikella kiireellä kammiostaan, joka oli aivan
toisessa päässä luostaria, tätä hautausmenoja varten varattua pyhää
pukua.
Mestari Adam ja Matteo-kuoma luulivat nyt kumpikin tahollaan
vapautuksensa hetken tulleen; niin ollen kohotti mestari Adam päätään
ja Matteo-kuoma raotti rippituolinsa ovea, ensimainittu kuvitellen
pötkivänsä jo pakoon pitkin mäkiä, ja toinen olevansa jo tuon mainion
myssyn omistaja. Mutta hetkellä, jolloin he kumpikin työnsivät arasti
ulos jalkansa, toinen ruumisarkusta, toinen piilopaikastaan, kuului
kirkon porrasholvista kovaa meteliä, ja ovi avautui paukkeella
asestetulle mieslaumalle, joka levisi räyhäten kirkkoon.
Kumpikin heistä veti jalkansa takaisin ja pysyi vaiti ja liikkumatta,
odottaen, mitä tapahtuman piti.
IX
Kiirastuleen tuomittujen sielut
Joukko, joka tunkeusi niin metelöiden ja sopimattomalla hetkellä
sisään, oli Marco Brandin rosvoliitto.
Siitä alkaen, jolloin rosvot olivat menettäneet päällikkönsä, olivat he
joutuneet surkean anarkian ja tuhoa tuottavan kurittomuuden valtaan.
Muutamia päiviä hänen katoamisensa jälkeen oli heitä tosin vielä
pitänyt aisoissa paitsi heidän melkein sotilaalliset tapansa myöskin
pelko nähdä hänen ilmestyvän milloin tahansa takaisin; mutta kun
vähitellen arvelu, että hän oli joko vankina tai kuollut, oli muuttunut
varmuudeksi, niin että kun se mahtava käsi, joka masensi kaikki
heidän pahat intohimonsa, ei ollut enää saapuvilla, niin alkoivat nuo
onnettomat elää aivan oikkujensa mukaan, noudattaen pelkästään raakoja
vaistojaan ja tunnustamatta mitään uskoa taikka lakia ja sadatellen
jumalat ja pirut hiiteen, ja lukien Ave Mariaa kapakoissa ja pannen
toimeen mässäyksiä kirkoissa.
Iltana, johon olemme päässeet kertomuksessamme, oli noin kaksi- tai
viisitoista heistä kuullut, että posti, jonka piti kulkea puoli
yksitoista illalla Giojasta Miletoon vievää tietä, kuljetti mukanaan
verorahoja Palermosta Napoliin; ja silloin nuo hylkiöt olivat
asettuneet väijyksiin mainitun kahden kylän välille ja ryöstäneet
valtion verorahat, ajaen pakoon vartioston, joka postirattaita saattoi,
kunnioittamatta laisinkaan kruunun virkailijoita. Sen jälkeen he
olivat vetäytyneet erääseen ravintolaan ja syöneet siellä runsaan
illallisen kuin ainakin olennot, joilla on kaksi vatsaa eikä yhtään
omaatuntoa. Sitten he olivat puolijuovuksissa ja ylen epäluuloisina
toisiaan kohtaan ehdottaneet, että mentäisiin jakamaan saalis kirkossa,
ajatellen, että jos joku heistä olisi muualla pystynytkin pettämään
tovereitaan, paikan pyhyys olisi häntä siellä hillinnyt. Se päätös
olikin pantu toimeen, ja tällaisin kiitettävin aikein he olivat nyt
tulleet kirkkoon tuona sekä mestari Adamille että Matteo-kuomalle
sopimattomalla hetkellä.
Ensin he olivat hämmästyneet, kun näkivät kirkon niin hyvin
valaistuna; mutta sitten aprikoidessaan olivat he arvelleet, että tämä
ilotulitus vain helpottaisi rahojen jakamista, jota he olivat tulleet
toimittamaan; ja tuntematta yksinkertaisuudessaan keinoja, joita
kaitselmus käyttää rangaistakseen rikollisia ja kääntääkseen syntisiä,
olivat he vain olleet tyytyväisiä tästä odottamattomasta sattumasta.
Jotkut heistä, jotka eivät olleet aivan niin paatuneet kuin toiset,
olivat tosin koettaneet selittää tovereilleen, että oli liian suuri
häväistys ryhtyä tällaiseen askareeseen aivan vainajan kasvojen edessä;
mutta heille oli melkein yksimielisesti ilkuttu; ja sivistymättömien
olentojen luonteessa yleiseen tavattavain ristiriitaisten piirteiden
mukaan olivat sitten juuri nämä hillitsijät metelöineet kaikkein
kovimmin, saadakseen toverinsa unohtamaan äskeisen turhanaikaisen
arkuutensa.
Vähitellen meteli kuitenkin rauhoittui, sen verran heillä oli vielä
jäljellä tottelevaisuutta päällikön määräyksiä kohtaan, ja miehet
istuivat piiriin ja ryhtyivät saalista jakamaan. Alettiin suurista
rahoista ja siirryttiin sitten keskulaisiin ja lopetettiin viimein
pienillä; kun tili oli täydellisesti tehty, huomattiin, että jäi vielä
kolme soldoa jäljelle.
Siinä summa, joka oli sangen vaikea jakaa viidentoista hengen
kesken, varsinkin maassa, jossa kymmenysjärjestelmää ei ollut
otettu käytäntöön. Ja niinpä päätettiinkin, että nuo kolme soldoa
jäisivät jakamatta, mutta että niistä sensijaan heitettäisiin arpaa;
toiset esittivät, että niistä pelattaisiin kruunua ja klaavaa,
toiset pari-arvoittelua, mutta yksikään näistä ehdotuksista ei
saanut osakseen yleistä hyväksymistä. Kunkin keinon keksijä pysyi
ehdotuksessaan; toiset, jotka olivat sen hylänneet, pysyivät
järkkymättä hylkäystuomiossaan; eripuraisuus alkoi muuttua riidaksi, ja
haukkumasanat ennustivat iskuja, kunnes päällikkö korotti äänensä ja
sanoi keksineensä keinon, joka heitä kaikkia tyydyttäisi ja tuottaisi
samalla seurueelle mitä miellyttävimmän huvin. Tämä kaksinkertainen
lupaus rauhoitti mielet ja miehet olivat nyt vaiti kuunnellakseen
päällikköään. Hänen keksintönsä olikin tosiaan mitä nerokkain: se
oli sellainen, että arkku oli nostettava pystyyn sillä tavalla,
että vainajasta tulisi maalitaulu; jokaisen heistä oli ammuttava
tähän tauluun laukaus karabiinillaan, ja se, joka lennättäisi kuulan
keskelle otsaa, saisi nuo kolme soldoa. Luutnantti ei erehtynyt,
ehdotus tyydytti heitä kaikkia, ja siksi se otettiin vastaan yleisillä
hyvähuudoilla.