vuoristossa, ja hänen toverinsa olivat häneen sangen tyytyväiset,
joskaan eivät ehkä tunteneet häntä kohtaan aivan arinta kunnioitusta,
sillä hänessä he eivät nähneet miestä, joka olisi ollut heitä aivan
murskaavassa määrin etevämpi, mutta sen sijaan rakastivat häntä sitä
enemmän. Niinpä olivatkin he tunteneet syvää tuskaa, kun tämä heidän
päällikkönsä kolme vuotta sitten oli vähällä joutua vangiksi, niinkuin
olemme kertoneet, eikä ollut pelastunut muuten kuin kiiveten muurin
yli luostariin, jossa Martha-sisar oli inhimillisesti ruokkinut
häntä koko sen ajan, minkä hän pysyi siellä piilossa. He olivat niin
ollen nurkumatta alistuneet madonnan määräämiin ehtoihin, vaikka ne
karkoittivatkin heidät kolmeksi vuodeksi heidän liikuntapiirinsä
oikeasta keskustasta. He siis vetäytyivät seudulta sovitun välimatkan
päähän ja samosivat muuta Kalabriaa, kunnioittaen ainoastaan Nicoteraa
ja sen ympäristöä.
Sovittu määräaika oli kolme päivää sitten kulunut loppuun, kun he
palasivat seudulle, ja suureksi ilokseen, sillä toisilla oli siellä
rakkaussuhteita, toisilla perhe- ja ystävyysliittoja, kenellä
Scyllassa, kenellä Monteleonessa tai Pizzossa.
Kaikkialla muualla he olivat tunteneet olevansa maanpaossa; täällä he
sensijaan olivat kotonaan.
Niinpä he, nuo reilut miehet, olivatkin kerrottuna myrskyiltana juuri
kaikessa rauhassa viettämässä paluujuhlaa laseja kilistäen eräässä
talossa jonkun matkan päässä tieltä, kun Marco Brandi sattumalta ulkona
käydessään huomasi korpraali Bombardan, joka tuli nyt viettämään
lomaansa omaistensa luokse, niinkuin oli mestari Adamille kirjoittanut.
Marco Brandi oli perinyt isältään vihan univormuja vastaan. Jos hän
olisi ollut selvillä päin, olisi hän ehkä tyytynyt vain halveksimaan
nuorta tykkimiestä; mutta joku lasi kalabrialaista muskottiviiniä oli
nyt kajahtanut hänen päähänsä; hän päätti siis olla antamatta tuon
matkustajan jatkaa rauhassa matkaansa. Niissä aikeissa riensi hän
tielle ja alkoi kulkea korpraalin kanssa kuve kupeessa.
Tuokion päästä, jonka nuoret miehet pyhittivät toistensa tarkasteluun,
sanoi Marco Brandi:
— Te olette sotilas? ja tähysti korpraalia kiireestä kantaan.
— Hiukkasen, — vastasi Bombarda, kääntäen pystyyn viiksiään.
— Missä väessä? jatkoi rosvo.
— Jalkamies tykkiväessä, — vastasi sotilas äänellä, josta ilmeni,
miten paljon muita arvokkaampana hän piti tätä rykmenttiä.
— Surkeaa väkeä! sutkautti Marco Brandi, työntäen alahuultaan
halveksivasti pitkälle.
Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin korpraali Bombarda näytti miettivän
syvästi, mitä hän oikein oli kuullut; sitten kuin ei olisi ymmärtänyt:
— Mitä sanoitte? kysyi hän.
— Sanoin: surkeaa väkeä! toisti hänen puhetoverinsa yhtä tyynenä kuin
äskenkin.
— Ja miksikä, jos suvaitsette, hyvä herraseni? jatkoi korpraali.
— Koska se on väkeä, joka on enemmän savua kuin tulta, enemmän porua
kuin villoja; siksi vaan. Ja mikä arvo teillä on tykistössä?
— Korpraalin arvo, — vastasi Bombarda, muodolla, josta huomasi
hänen olevan varma siitä, että ainakin hänen henkilökohtainen arvonsa
korottaisi hänet matkatoverin silmissä.
— Mokoma arvo! murisi Marco Brandi, työntäen tällä kertaa molemmat
huulensa halveksumisen merkiksi pitkälle.
— Kuinka mokoma arvo? huudahti nuori sotilas, epäillen vieläkin, oliko
tuolla miehellä tosiaan rohkeutta lausua hänen edessään sellaiset sanat.
— Niin, niin juuri, — vastasi Marco; — ettekö tunne sananpartta:
_Besogna dieciotto caporali per far' un' coglione?_ ["Kahdeksantoista
korpraalia menee yhteen kolloon." Suom.]
Rosvo ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun jo tykkimiehellä oli
sapeli kädessään.
— Näethän itsekin, että puhun totta, — huudahti Marco Brandi,
peräytyen askeleen taaksepäin, — koskapa vedät sapelisi minua vastaan,
joka olen aseeton.
— Olet oikeassa, — sanoi tykkimies työntäen aseensa tuppeen. — Ja
nyt, — jatkoi hän, — onko sinulla puukkoa?
— Milloinka kalabrialainen kulkee ilman puukkoa? — vastasi Marco
vetäen takkinsa taskusta kysytyn aseen.
— Hyvä! sanoi korpraali noudattaen hänen esimerkkiään. — Montako
tuumaa tapellaan?
— Koko terällä, — vastasi rosvo; — sillä tavoin ei ole keinoa
puijata toista.
[Ymmärtääksemme tätä ärsyttämistä on meidän tiedettävä, että
Kalabriassa ja Sisiliassa tapellaan tavallisesti puukoilla; mutta
loukkauksen suuruuden tai vihan syvyyden mukaan tapellaan joko "tuuma,
kaksi tuumaa tai kolme tuumaa", ja lopuksi "koko terällä". Ottelijat
puristavat terän sovitun välimatkan päästä peukalon ja etusormen
väliin, sillä tavoin, että sormet muodostavat aseen kädensuojan, joka
estää puukon tunkeutumasta syvemmälle kuin on sovittu. Tekijä.]
— Olkoon niin! — huusi tykkimies asettuen asentoon.
— Ja nyt, — lisäsi hänen vihollisensa, tahdotko, niin sanon sinulle
viimeisen toden, rohkaistakseni mieltäsi, jos luontoa puuttuu? Se on
se, että jos sinä tapat minut, niin sinusta tulee kersantti.
— Miksikä niin?
— Siksi, että minä olen Marco Brandi.
— Asentoon! sanoi tykkimies.
— Varjele henkeäsi, — vastasi rosvo.
Nuorukaiset syöksyivät toistensa kimppuun sellaisella tiikerin
raivolla, joka ainoastaan etelämaalaiset valtaa. Olisi ollut hirveää
nähdä tätä puukko-kaksintaistelua keskellä valtatietä, salamain
valon leimahdellessa ja ukkosen säestäessä. Mutta kun heillä ei
ollut todistajia kaksintaistelussa, ei kukaan tiedä kertoa sen
yksityiskohtia. Mutta muuan sbirri-joukko, joka oli matkalla Reggiosta
Cosenzaan, näki tien mutkasta esiin tullessaan vain miehen, joka kaatui
tielle päästäen huudon. Samassa läksi muuan toinen mies, huomatessaan
rakuunat, pakoon; santarmit ajattelivat, että tässä oli tapahtunut
murha, ja ampuivat. Marco Brandi sai silloin kuulan kupeeseensa, ja kun
hän ei toivonut voivansa päästä pakoon vuoristoon, syöksyi hän sisälle
ensimmäiseen taloon, mikä hänen tielleen sattui.
Olemme nähneet, miten sattuma osutti rosvon pyytämään
vieraanvaraisuutta juuri korpraali Bombarda-raukan isältä ja kuinka
vanhus olisi tuskansa ensimmäisessä puuskassa antanut hänet varmaan
takaa-ajajain käsiin, ellei Gelsominan mykkä mutta tehokas rukous olisi
häntä pelastanut.
Vaadittiin mestari Adamin koko rakkaus hänen tytärtään kohtaan, että
hän voi näin tukehuttaa isällisyytensä äänen, joka vaati sydämen
syvyydestä kostoa. Mutta kun ensimmäinen taistelu oli taisteltu, oli
hän ylevä aina suuruuteen ja yksinkertaisuuteen saakka.
Noiden kahden hoidokkaan haavat olivat vakavaa laatua: kolme päivää
Marco Brandi ja korpraali Bombarda häilyivät elämän ja kuoleman
välillä, ja ne kolme päivää rukoili vanhus yhtä palavasti sekä
murhaajan että hänen uhrinsa puolesta, kun taas Gelsomina valvoi näiden
kahden samassa huoneessa kuolemaansa odottavan parissa kuin toivon ja
alistuvaisuuden enkeli. Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän ei
ollut ymmärtänyt koko seikkailusta muuta kuin sen, että hänellä oli
nyt kotonaan kaksi haavoittunutta. Hän valmisteli siis liinannukkaa ja
leikkeli siteitä; mutta koska toinen haavoitetuista oli hänen poikansa,
niin hän silloin tällöin pyyhki, työtään keskeyttämättä, pois suuren
kyyneleen poskeltaan kätensä selällä.
Nicoterassa ei ollut parempaa kirurgia kuin parturi, kieIevä mies,
mutta herkkäuskoinen, joten hänelle sanottiin, että nuoret miehet
olivat olleet yhdessä tulossa paikkakunnalle, kun Marco Brandin
rosvojoukko oli karannut heidän kimppuunsa ja jättänyt kuoleviksi
luultuina tielle. Sotaväenosasto, joka oli ajanut murhaajaa takaa, oli
jatkanut matkaa Cosenzaa kohti vakuutettuna siitä, että rosvo oli nyt
päässyt takaisin joukkonsa pariin. Niinpä ei kukaan kylässä tiennyt,
mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Haavoittuneet itsekään eivät muuten pitkään aikaan ymmärtäneet, miten
he nyt lepäsivät toinen toisensa vieressä. Haavuri oli vaatinut
sairaita olemaan hiljaa, ja heti, kun Marco Brandi aikoi puhua, painoi
Gelsomina kätensä hänen suulleen; ja kun rosvoa miellytti suuresti
tällainen vaiennustapa, niin hän vaikenikin sangen lauhkeasti. Mitä
jälleen korpraali Bomoardaan tulee, sai sisar hänessä aikaan saman
vaikutuksen tarvitsematta käyttää yhtä kouraantuntuvaa keinoa; veljeä
vaientaakseen tarvitsi siskon ainoastaan nostaa sormi huulilleen; ja
siinä antiikissa asennossa näytti tuo tyttö, muinaisten kreikkalaisten
jälkeläinen, siro ja ylevä kuin hänen esi-äitinsäkin olivat olleet,
joltakin "Hiljaisuutta" esittävältä kuvapatsaalta, Herculanumin tai
Pompeijin raunioista löydetyltä.
Viimein sallittiin haavoittuneiden puhua hiljaisella äänellä, ja sekin
kaksinpuhelutapa oli suuresti Marco Brandin makuun. Kuullakseen, mitä
haavoittuneella oli hänelle sanomista, täytyi nuoren tytön kumartua
hänen vuoteensa yli, ja rosvon ääni oli niin heikko, että Gelsominan
oli pakko painaa poskensa melkein hänen huuliinsa kiinni. Mutta kuinka
heikko ääni olikin, Marco Brandilla oli silti kerrottavana merkillisen
pitkiä asioita, niin pitkiä, että ne olivat aivan niiden lyhyiden
ja nopeiden sanain vastakohtia, joita veli ja sisar toisella puolen
huonetta vaihtoivat keskenään.
Ja uusi ihme: vaikka korpraali Bombarda oli heistä kahdesta ankarammin
haavoittunut, hän se heistä sai ensin ihmisruumiin rakenteen
omituisesta ja selittämättömästä oikusta takaisin selvät sanat; ja hän
käytti niitä hyväkseen kysyäkseen Marco Brandilta eräällä hetkellä,
jolloin Gelsomina oli jättänyt heidät kahden kesken, mitä siitä
hetkestä alkaen oli tapahtunut, josta hän ei enää muistanut mitään.
Korpraalin kanssahan Marco Brandilla ei ollut minkäänlaista syytä
puhua hiljaa, ja niinpä saikin hän hänelle vastatakseen takaisin koko
äänensä voiman. Korpraali puolestaan ilmoitti rosvolle, mikä mies
hänen isänsä oli, ja kuinka isän taloudellinen tila oli mennyt siitä
madonnan jutusta alkaen yhä taaksepäin. Marco Brandi huomasi silloin,
että juuri hän itse oli syynä tämän perheen moniin onnettomuuksiin; ja
koska hän oli rehellinen ja kunnon poika, niin hän päätti korvata ne
parhaan vointinsa mukaan, nimittäin ottamalla Gelsominan vaimokseen. Ja
siksi hän alkoi, kun nuori tyttö tuli takaisin sisään, hänen kanssaan
hiljaisella äänellä ja sanoen syyksi edellisen vuoropuhelun tuottaman
väsymyksen, erään kaikkein pisimpiä ja vilkkaimpia neuvottelujaan,
mitä heillä oli vielä keskenään ollut. Gelsomina puolestaan ei puhunut
tässä keskustelussa muuta kuin punastumisella; ja sitten hän yhtäkkiä,
hetkellä, jolloin kukaan ei voinut aavistaa vuoropuhelun loppumista,
syöksyi toiseen huoneeseen ja heittäytyi isänsä kaulaan sanoen:
— Oh, ensiksikin, isä, minä kuolen surusta, jos et sinä siihen suostu.
Mestari Adam kuunteli tätä tyttärensä pientä rippiä miehen tavalla,
joka tuntee koko tuollaisen salaisuuden vakavuuden. Hänen aikeensa ei
ollut koskaan ollut vastustaa Gelsominaa hänen rakkaudessaan. Mitä
varoihin jälleen tulee, hänen oma asemansa ei sallinut hänen vaatia
liikoja naittaessaan lapsiaan. Mutta kuitenkin hän teki Gelsominalle
eräitä huomautuksia tulevan aviopuolison yhteiskunnallisesta
asemasta. Ei senvuoksi, ettei rosvon ammatti olisi hänestä ollut
kunniallista ja tuottavaa, varsinkin jos mies oli harjoittanut sitä
lapsuudestaan saakka niinkuin Marco Brandi. Mutta se lupasi vaimolle
suuria mahdollisuuksia joutua leskeksi. Gelsomina luetteli silloin
isälleen esimerkkejä monista seudun nuorista tytöistä, jotka olivat
menneet samanlaiseen avioliittoon, ja ne liitot olivat päättyneet
aivan onnellisesti. Mutta vanhus oli taipumaton; se johtui hänessä
varovaisuudesta eikä suinkaan ennakkoluuloista, sanoi hän. Turhaan
Gelsomina muistutti hänen mieleensä vanhaa Placido Brandia, joka
nykyään vietti suorastaan patriarkan elämää Cosenzassa. Mestari Adam
vastasi hänelle, että tuo tapaus oli poikkeus, että se oli johtunut
vain tavallista huonommasta nuorasta ja ettei elämän onnea sopinut
perustaa sellaisten sattumain pohjalle. Kaikessa tässä oli paljon
totta; ja Gelsomina menikin enemmän huolissaan, kuin olisi saattanut
odottaa, viemään tätä isänsä vastausta rakastetulleen.
Vastaus sai Marco Brandin syvästi pohtimaan asiaa. Kuten olemme
lukijoille kertoneet, hän ei ollut koskaan ammattiinsa innostunut; hän
oli vain kunnialla ja rohkeudella sitä harjoittanut, koska nuo kaksi
ominaisuutta kerran olivat hänelle ominaisia ja koska ne olisivat
olleet hänellä jokaisessa muussakin elämän kohtalossa, mihin hän
joutuikin. Hän vastasi niin ollen Gelsominalle, ettei heidän tarvinnut
olla tästä asiasta huolissaan, sillä hän myönsi isän järkevät puheet
oikeiksi ja oli valmis uhraamaan uransa rakkautensa vuoksi; ja koska
nyt vanhuksen myöntymys riippui vain hänen toimesta luopumisestaan,
niin hän luopuisi. Mutta paikkakuntaa täytyisi hänen muuttaa, mennä
toiselle seudulle, missä hän oli vähemmän kuuluisa. Muuten takasi
omaisuus, jonka hän oli jättänyt isänsä hoitoon, ynnä se osuus, mikä
hänelle vielä oli saatavana jaosta toveriensa kanssa, hänelle ei
ainoastaan helpoituksen kodinperustamiskuluissa, olivatpa ne kuinka
suuret hyvänsä, vaan myöskin, jos ei juuri loistavaa toimeentuloa,
niin ainakin hiljaisen ja rauhallisen elämän, mille paikkakunnalle he
asettuisivatkin; ja se seikka antaisi mestari Adamille tilaisuuden
valmistaa kaikkiin valkeihin seiniin tästälähin ihmeiden tekoon
pystymättömiä madonnia ja kiirastulen sieluja, joita ei tarvinnut
lunastaa.
Tämä ehdotus tuotti nykyisissä oloissa mestari Adamille mitä
suurinta iloa, sillä se sointui tavattoman hyvin yhteen hänen
tulevaisuudensuunnitelmaansa kanssa; hän hyväksyi siis sen yhtä
arvelematta kuin se oli tehtykin. Marco Brandi vaihtoi nyt rakkautta
tytön kanssa ja sanoja isän kanssa: suudelma oli ensinmainitun panttina
ja kädenpuristus takeena toisesta.
Ja koska sitten myöskään korpraali Bombarda, jonka huonetoveri oli
opastanut puheellaan selvempiin käsityksiin sotapalveluksesta,
ei nähnyt enää nykyisessä ammatissaan muuta kuin orjuuden ilman
tulevaisuutta, niin hän päätti jakaa kohtaloa sukunsa kanssa.
Ja siitä johtui, että nuo kaksi nuorukaista kuuden viikon kuluttua
astuivat käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen mennäkseen
ottamaan eronsa rosvopäällikön virasta, toinen muuttamaan väliaikaisen
lomansa lopulliseksi virkaeroksi.
VII
Matteo-kuoman kolme soldoa
Seikka, joka oli saanut mestari Adamin päättämään jättää Nicoteran ja
muuttamaan muualle asumaan, oli ensinnäkin hänen rakkautensa Gelsominaa
kohtaan, mikä sai hänet pitämään mahdottomana erota ainiaaksi rakkaasta
tyttärestä, ja toiseksi ankara köyhyys, johon hän nykyään oli joutunut.
Olemme sanoneet, että mestari Adamin vierasystävyys oli samalla sekä
suurta että ylhäistä yksinkertaisuuteen saakka. Vanhus oli tosiaan,
antaessaan turvaa Marco Brandille, unohtanut ei ainoastaan kostonsa,
vaan köyhyytensäkin. Kahden haavoittuneen jokapäiväiset tarpeet
olivat tosin piankin johtaneet hänen mieleensä tuon köyhyyden, mutta
hän oli kauniisti alistunut sen hyvän työn kaikkiin seurauksiin,
johon oli ryhtynyt. Ja silloin oli vanhus vähitellen suorittaakseen
kaksinkertaisia talousmenoja, sekä sairaana makaavain että terveiden,
vapautunut monista esineistä, joita pienessä taloudessa vähemmän
tarvittiin; ja niistä hän oli sitten yksitellen käynyt käsiksi
tarpeellisempiinkin kapineihin. Vihdoin oli hänen ollut pakko ilmoittaa
huolensa Gelsominalle, joka oli heti jättänyt hänen käytettävikseen
kultaiset solkensa, korvarenkaansa ja kaulanauhansa.
Itkien oli vanhus ne myynyt; mutta ensimmäisenä kuukautena ei
haavoittuneilta ollutkaan puuttunut mitään hoitoa eikä lääkkeitä. Tämän
ajan kuluttua oli mestari Adam, joka siihen saakka oli maksanut kaikki
käteisellä, saanut viikon päivät luottoa. Viimeiset kahdeksan taudista
toipumispäivää olivat menneet jo vaikeammin, sillä velkojat vaativat
maksua antamistaan tavaroista, puhumattakaan siitä, että olisivat
antaneet velaksi lisää. Kuitenkin suoriutui hän niistäkin päivistä
kaikessa hiljaisuudessa; ja koska korpraalilla enempää kuin Marco
Brandillakaan ei ollut taloon tullessaan tilaisuutta katsella sitä
tarkemmin, eivät he nytkään, siitä poistuessaan, huomanneet tyhjyyttä,
jonka valtaan se näinä aikoina oli joutunut.
Lisäksi tuli vielä se seikka, että koska mestari Adam ei tahtonut,
että hänen poikansa lähtisi matkalle omistamatta kilisevää taskussaan,
niin hän turvautui naapurinsa ja kuomansa Matteon vanhaan ystävyyteen.
Tämä mies teki ensin tuhansia verukkeita, mutta viimein hän uskalsi,
niin saita kuin olikin, lainata hänelle kolme soldoa, sellaista varmaa
lupausta vastaan mestari Adamin puolelta, että ellei summa tullut
viikon kuluessa maksetuksi takaisin, oli mestari Adamin annettava
hänelle jokin pantti, joka täydellisesti vastasi velkaa. Mestari Adam
kirjoitti tällä ehdolla nimensä velkakirjan alle; ja sillä tavoin
saattoi isäparka nyt hetkellä, jolloin hän puristi jäähyväisiksi
poikansa kättä, pistää siihen vielä nuo isällisen huolenpidon viimeiset
todistukset, lahjan, jota korpraali Bombarda ei suinkaan kieltäytynyt
vastaanottamasta, niin vähäinen kuin se olikin. Mutta totta on,
ettei hän voinut aavistaakaan lahjan saatuaan olevansa kolmea soldoa
rikkaampi kuin hänen isänsä.
Vasta noiden kahden nuoren miehen lähdettyä mestari Adam oikein tunsi
köyhyytensä: koti oli tyhjä ja vähistä huonekaluista, jotka sitä ennen
olivat kaunistaneet, ei siellä ollut enää muuta kuin haavoitettujen
sängyt. Gelsomina istui toisessa niistä ja mestari Adam toisessa,
vanhan Babilanan valmistaessa illalliseksi viimeisiä ruokavaroja, mitä
oli enää jäljellä, mutta jotka loppuisivat yhden tai kahden aterian
perästä ja jättäisivät perhe-paran aivan puille paljaille. Gelsomina
itki. Mestari Adam koetteli mietteisiinsä vaipuneena keksiä jotakin
kumman keinoa päästäkseen ahdingosta.
Yhtäkkiä näytti kirkas ajatus välkähtävän hänen päässään; hän nousi
ylös ja meni tytärtänsä suutelemaan. Hän oli päättänyt, että Gelsomina
lähtisi huomisaamuna matkalle erään tädin luo, joka hänellä oli
Tropeassa ja joka oli usein pyytänyt häneltä tyttöä luokseen, isän
voimatta lapsestaan koskaan erota; siellä oli nyt Gelsominan vietettävä
koko aika, minkä Marco Brandi viipyisi poissa. Tällä tavoin pelastuisi
ainakin Gelsomina puutteesta, jolta mestari Adam ei voisi häntä
turvata, jos hän jäisi kotiin; hän itse ja vanha Babilana saattaisivat
aina jollakin tavoin tulla toimeen, kun tytärtä ei odotettu aterialle.
Gelsomina teki vastaväitteitä, mutta isänsä hartaiden pyyntöjen
voittamana hän viimein suostui huomenna lähtemään.
Niin ollen meni mestari Adam päivän koittaessa lainaamaan Fra
Bracalonelta Balaamin, tuttavalta, jonka kanssa hän oli ollut mitä
parhaimmissa väleissä siitä saakka kuin he olivat tehneet keskenään
tunnetun sopimuksen; ja koska silloin ei ollut almunkokoamis-päivä,
niin lukkari lupasi hänelle aasinsa mielellään. Gelsomina otti
jäähyväiset äidiltään ja nousi Balaamin selkään, joka lähti matkaan
sangen iloissaan, kun sai tällä kertaa vastoin tavallisuutta kuljettaa
niin keveää taakkaa.
Mestari Adam oli valinnut näin varhaisen lähtöhetken siksi, että hänen
tyttärensä tapaisi tädin luo saavuttaessa siellä vielä aamiaisen,
jota hän olisi kotona turhaan odotellut. Ja tosiaan otti sukulainen
Gelsominan ihmeen hyvin vastaan, ja velipuoli oli hänestä tervetullut.
Hän olisi mielellään pitänyt mestari Adamin luonaan sen päivän,
Gelsominan seurassa; mutta vanhus muisti, että hän oli jättänyt
Babilana-paran yksinään kotiin, ilman ruokaa ja rahaakin, millä sitä
hankkia. Eikä hän nyt tahtonut asettua pöytään, vaan väitti luvanneensa
viedä Balaamin takaisin ennen puoltapäivää. Hän pyysi siis ainoastaan
lupaa saada pistää taskuunsa oman osan suurus-ateriasta, syödäkseen
muka sen matkalla, mutta oikeastaan aikoen viedä sen kotiin vaimolleen.
Sitten hän jätti hyvästit Gelsominalle, luvaten tulla noutamaan hänet
takaisin niin pian kuin mahdollista.
Uusi onnettomuus odotti mestari Adamia hänen kotiin palatessaan.
Sen talon omistaja, jossa hän asui, oli panettanut hänen tavaransa
uloshakuun, ahdisteltuaan häntä jo jonkun aikaa kolmen neljännesvuoden
vuokrasta, joka mestari Adamilla oli maksamatta. Tämän uutisen
kuullessaan näki mestari Adam joutuneensa taistelunsa loppukohtaan,
jossa hänen oli antauduttava. Hän veti taskustaan vaimolleen tuomansa
eväät, vakuuttaen niistä jo osansa ottaneensa. Ja kun nyt vaimo jätti
herkutellakseen hetkeksi rukousnauhansa, jota hän aina hypisteli,
milloin vain taloushuolet sallivat hänelle rukoiluaikaa, käveli mestari
Adam huoneessa edestakaisin, kiihkolla, joka syntyy tavallisesti
epätoivoisen päätöksen edellä. Viimein hän pysähtyi Babilana-muorin
eteen käsivarret ristissä ryntäillä, kasvoillaan ilme kuin ainakin
miehellä, joka on tehnyt päätöksensä.
— No, mitä nyt? sanoi vanha naisparka, pelästyen jo vaistomaisesti.
— Vaimo, — vastasi mestari Adam, — hetki on tullut, jolloin
tarvitaan rohkeutta!
— Tarvitaan rohkeutta, — toisti Babilana äänellä, joka oli puolittain
väritön, puolittain kysyvä.
— Aivan niin. He ovat panneet ryöstöön huonekaluni tänään; he ottavat
huomenna minut itsenikin.
— Ottavat sinut itsesikin! — mutisi muori; mutta emmekö aikoneet
lähteä tästä kirotusta paikasta, lapsemme ja vävymme kanssa?
— Kyllä; mutta he eivät anna minun lähteä.
— Eivät anna sinun lähteä! Mitä sitten tehdään?
— Minulle ei jää muuta kuin yksi keino, vaimo.
— Mikä?
— Kuolla.
— Kuolla! huudahti vaimoparka, pudottaen lattialle leipäpalan, jota
hänen vapiseva kätensä vei suulle.
— Oi Jumalani! — niin kuolla! Se on ainoa keino saadakseni rauhassa
elää.
— Selitähän, mitä tarkoitat, — sanoi muori.
— Kuule nyt, — vastasi mestari Adam, — minä menen ja asetun
makaamaan vuoteeseen; sinä juokset lääkärin luo, joka ei tule, sillä
hän tietää, ettei hän saa meiltä rahaa, pelastipa hän sitten henkeni
tai tappoi minut. Ja huomisaamuna minä olen kuollut, koska en ole
saanut lääkärinapua. Ehkäpä sitten huomenna kivitetään tuota lääkärin
lurjusta, se olisi minusta hauskaa.
— Sinä et siis aiokaan tosissasi kuolla? mutisi kunnon Babilana, joka
alkoi viimeinkin ymmärtää.
— Johan nyt! huudahti mestari Adam; — mutta kun he kerran luulevat
minun kuolleen, niin ovat velkojani ehkä vähemmän kovia. Mitä minuun
tulee, minä selvitän asian Fra Bracalonen kanssa, joka on luvannut
valvoa ruumiini ääressä. Ja sitten minä livistän Roomaan, jonne te
kaikki tulette minun luokseni.
— Roomaan?
— Niin, Roomaan; se on taiteitten kotimaa. Ehkäpä siellä annetaan
arvoa lahjoille, joita täällä halveksitaan, ja siellä saan vihdoinkin
nähdä myöskin sen Michelangelon "Viimeisen tuomion", josta niin paljon
puhutaan.
— Mikä se Michelangelo on? keskeytti Babilana.
— Se on sellainen poika, joka myöskin maalaa kiirastuleen paiskattuja;
no, nähdäänpähän, eiköhän tässä voitane tehdä paria hänen taululleen.
— Minä en ennusta tästä hyvää, — sanoi muori pudistaen päätään; —
tämä on Jumalan kiusaamista.
— Mitä peijakasta pahempaa meille vielä voisi tapahtua kuin tämä?
Toivottomalla on se hyvä puoli, ettei hänen tilansa voi muuttua muuta
kuin parempaan päin. Mene noutamaan lääkäri, vaimo.
— Niin; mutta jos hän tulee?
— Jos hän tulisi, se muuttaisi ehkä asian aivan toisin: minä
saattaisin tosiaan kuolla. Mutta ole vain rauhallinen, hän ei tule;
mene siis, mene.
— Täytynee se tehdä, koska sitä tahdot, — vastasi muori, tottuneena
viidenkolmatta vuoden ajalla konemaisesti tottelemaan miestään.
Ja hän meni noutamaan lääkäriä.
Mestari Adam lähestyi yksin jäätyään peilinkappaletta, jonka ääressä
hänellä oli tapana ajella partansa, ja alkoi nyt maalata naamaansa
kuin näyttelijä, jonka on esitettävä Ninuksen haamua "Semiramiksessa".
Olemme puhuneet kyllin tämän kertomuksen arvoisan sankarin lahjoista,
tarvitaksemme pelätä niiden heikontuneen hetkellä, jolloin hän käytti
niitä itseään kohtaan ja niin vakavassa tilaisuudessa kuin tämä oli.
Pian ilmenivät vanhuksen kasvoille kaikki kuolemantaudin merkit.
Mestari Adam seurasi niiden lisääntymistä todellisen itserakkauden
ilolla. Ja vihdoin, huomattuaan itsensä tarpeeksi raihnaiseksi, hän
sytytti viimeisen kynttilän, mitä talossa oli, ja asetti valaistuksen
niinkuin yksin Rembrandt sen olisi pystynyt asettamaan, ja meni maata
toiseen vuoteista.