saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta
Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa
huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin,
joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja
sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen,
oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin
viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se
hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän
antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt
koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt,
niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän
aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän
häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen
voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.
Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt
kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa
heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää
epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa
sitä karabiininsa perällä.
— Kuka kolkuttaa? kysyi mestari Adam.
— Avatkaa, — vastasi ääni.
— Kenelle? kysyi vanhus.
— Ihmisraukalle, joka kuolee ennenkuin ehtii Nicoteraan, ellet armahda
häntä.
— Mikä hänelle on tullut?
— Marco Brandi on murhannut hänet.
Gelsomina vavahti, mestari Adam katsoi häneen: molemmat he epäröivät.
— Avatkaa, isäni; se olen minä, — sanoi nyt muuan ääni, heikko kuin
kuolevan.
— Bombarda! huudahtivat nuori tyttö ja vanhus yhtaikaa.
— Lapseni, — mutisi Babilana-muori, nousi vavisten ylös ja nojasi
kaksin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.
Mestari Adam avasi oven.
Useita jalkaväen santarmeja kantoi käsivarsillaan nuoren miehen
ruumista, puettuna kuninkaallisen tykkiväen univormuun; hän oli saanut
keskelle rintaansa leveän haavan, josta veri vuoti virtanaan. Vanhus
kalpeni kauhistavasti, Gelsomina vaipui polvilleen. Samalla hetkellä
tulivat ratsumiehet, jotka olivat ajaneet majan ohitse, takaisin
jälleen; salama oli näyttänyt heille koko tien: se oli tyhjä.
— Mestari, — sanoi kersantti, joka rakuunoita komensi, etkö ole
nähnyt noin viisi-, kahdeksankolmatta-vuotiasta miestä, jolla on
pitkä, musta tukka ja poskiparta leuan alla ja jonka pitäisi olla
haavoittunut? Jos olet hänet nähnyt, sano heti, sillä hän on poikasi
murhaaja.
Koston hymy vääristi onnettoman isän huulia, hän avasi jo suunsa
puhuakseen; mutta tällä hetkellä päästi Gelsomina huudon, vanhus käänsi
kasvonsa hänen puoleensa; lapsi oli polvillaan kädet ristissä ja katsoi
isäänsä kuvaamattomin tuskan ilmein.
— Minä en ole nähnyt ketään, — vastasi vanhus.
Ja ottaen poikansa käsivarsilleen hän vei hänet kamariin, vastapäätä
toista huonetta, jossa Marco Brandi oli piilossa.
V
"Komentaja"
Kuusi viikkoa tapauksesta, jonka viimeksi olemme kertoneet, noin
tunti Ave Marian jälkeen astuivat korpraali Bombarda ja Marco Brandi
käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen lähteäkseen takaisin
rykmenttiinsä ja toinen tapaamaan rosvojoukkoansa. Ensimainittu meni
jättämään erohakemuksensa, toinen ottamaan eronsa.
Annamme kunnon korpraalin, johon lukijamme jo ovat tutustuneet,
rauhassa jatkaa matkaansa Messinaa kohti ja seuraamme nyt Marco
Brandia hänen matkallaan Consenzaan. Marco Brandi ei ollut lainkaan
niitä runollisia rosvoja, jollaisia Nodier on näyttänyt meille Jean
Sbogarissa ja me itsekin esittäneet Pascal Brunossa. Yhteiskunta ei
ollut tehnyt henkilökohtaisesti häntä vastaan mitään vääryyttä, joka
karkoittaa ihmisen kaupungista vuorille. Hän oli hyvin yksinkertaisesti
vain rosvoksi syntynyt. Hänen isänsä oli ollut rosvojoukon päällikkö,
ja hän oli perinyt toimen isältään. Kerron tässä, millä tavalla.
Placido Brandi oli eräänä sissijoukon päällikkönä, jollaisia järjestyi
v. 1806 Kalabriassa taisteluun ranskalaisvaltausta vastaan. Kuusi,
seitsemän vuotta hän kävi sotaa kuninkaan puolesta; mutta kun tämän
sodan päätyttyä kuninkaalla näytti olevan muuta tekemistä kuin ajatella
Placido Brandin palkitsemista, päätti hän jatkaa sotaa omaan laskuunsa.
Hänen rohkeutensa oli koeteltu, hänen miehensä olivat uskollisia ja
karaistuja; he päättivät jakaa hyvät ja kovat kohtalot päällikkönsä
kanssa, ja pian oli Placido Brandi rosvojoukon johtajana, joka oli
pelättävimpiä, mistä koskaan oli kuultu kerrottavan Spartiventon
niemestä Salernon lahteen saakka.
Vääryys, johon Ferdinand oli häntä vastaan syypää, oli katkeroittanut
hänen luonteensa. Hän oli nähnyt miesten, jotka eivät koskaan olleet
tehneet kuninkaallisen asian puolesta mitään, paitsi seuranneet
hovia Sisiliaan ja kuluttaneet siellä kahdeksan vuotta paraateissa
englantilaisten kanssa, vaikka heidän sotilasarvonsa olisi vaatinut
toisenlaista käytöstä, — nähnyt heidän palaavan Napoliin saamaan
kaikenlaisia palkkioita, jotka muut olisivat ansainneet; kun taas ne,
joitten veri näkyi vielä läikkinä teillä, joita myöten Ferdinand oli
kulkenut takaisin valtaistuimelleen, oli unohdettu halveksittuina ja
hyljättyinä. Siitä seurasi, että Placido Brandi, vihattuaan syvästi
ranskalaisia univormuja, jatkoi nyt tätä vihaansa napolilaisiakin
univormuja kohtaan, ja että hän piti hyvin yksinkertaisesti ainoastaan
aselepoa vihollista vaihtaessaan. Ja se oli pieni parannuskin hänen
asemassaan, sillä Placido oli mieluummin tekemisissä Ferdinandin
sbirrien kuin Joakimin kenttäjääkärien kanssa.
Placido ryhtyi siis harjoittamaan tunnollisesti ammattiaan. Hänen
ystävyydensuhteensa väestöön jäivät ennalleen. Hän kohdisti syvän
vihansa ainoastaan sotilashenkilöihin. Silloin tällöin kuitenkin, koska
sotilas-univormut sisältävät kaikista vaatteista vähimmin rahoja, oli
hän pakotettu ottamaan niitä matkustavaisilta; ja koska englantilaiset
siihen aikaan alkoivat matkustaa Sisiliaan maitse, mitä he eivät
voineet tehdä ranskalaisen valtauksen aikana, niin korvasi hän jonkun
kunnon magnaatin tai ylhäisen loordin kustannuksella vahinkonsa, jota
hänelle ne kannattamattomat retket tuottivat, joita hän teki ainoastaan
erikoisen univormunvihan vaikutuksesta.
Onnetonta kyllä, ei ole niin taitavata kenraalia, ettei hän joskus
eläessään tekisi sellaista erehdystä, jota vastustaja voi käyttää
hyväkseen. Eräällä huonosti järjestetyllä peräytymismatkalla
eristettiinkin Placido Brandi ainoastaan kolmen, neljän miehen seurassa
kokonaisen komppanian saarrokseen; vastustus oli turhaa, ja kuitenkin
puolusti Placido Brandi itseään kuin leijona. Mutta mikä oli tapahtuva,
tapahtui. Epätoivoisen taistelun jälkeen surmattiin kolme miestä,
jotka hänellä oli tovereinaan, ja hänet itse otettiin vangiksi. Mitä
hänen voittajiinsa tulee, he saivat suoritetun palveluksen mukaisen
palkinnon. Luutnantti nimitettiin kapteeniksi, kersanteista tuli
aliluutnantteja, korpraalit ylenivät kersanteiksi ja kaikki sotamiehet
tehtiin korpraaleiksi.
Placido Brandi kuljetettiin väliaikaisesti Cosenzaan. Sanomme
väliaikaisesti, sillä eräs napolilaisen lainsäädös vaatii, että
juttu rikollista vastaan on nostettava samalla paikkakunnalla, missä
rikos on tapahtunut. Sitäpaitsi tahdottiin vangitulle antaa anteeksi
pikkusynnit, joita hän oli tehnyt ranskalaisten alueilla, ja vaatia
häntä tilille ainoastaan siitä päivästä alkaen, jolloin Ferdinand
oli noussut takaisin valtaistuimelleen. Vangilla ei siis ollut juuri
valittamisen syytä.
Placido julisti, ettei hänellä ollut tunnollaan muuta kuin yksi murha,
tehty jo noin neljä vuotta sitten, siis joku kuukausi sotaväkeen
astumisensa jälkeen. Uhrina oli eräs napolilainen eversti, joka
matkusti Sisiliasta, missä hän oli ollut varusväessä, ja kulki
Kalabrian kautta Capitanataan [nykyinen Foggian maakunta Adrian meren
rannalla. Suom.]. Murha oli tapahtunut Mileton ja Monteleonen välillä:
Placido siirrettiin niin ollen Cosenzasta Monteleoneen.
Jutun käsittely kesti kuusi kuukautta: Placido tuomittiin kuolemaan.
Toisena päivänä tuomiopäätöksen jälkeen kutsutti Placido luokseen
oikeudenkirjurin: hän oli sattunut nyt juuri muistamaan, että hänelle,
vuosi ensimmäisen miestapon jälkeen, oli tullut heikkous tehdä
itsensä vikapääksi vielä toiseen. Tällä kertaa oli murhattu muuan
englantilainen, joka matkusti Salernosta Brindisiin. Rikos oli tehty
Taranton ja Orian välillä.
Tämä tunnustus teki tyhjäksi ensimmäisen tuomion: siitä seurasi, että
Placido Brandi kuljetettiin Monteleonesta Tarantoon.
Alkoi toinen oikeudenkäynti; mutta koska syytetty oli tällä kertaa
joutunut tekemisiin toimeliaimpien tuomarien kanssa, ei jutun käsittely
kestänyt kuin neljä kuukautta. Samoin kuin ensi kerrallakin tuomittiin
Placido kuolemaan.
Aattona ennen tuomion toimeenpanoa tuli muuan munkki valmistamaan
rikollista kuolemaan. Hänen sanainsa pyhä hartaus liikutti niin
Placidon sydäntä, miten paatunut se lie ollutkin, että hän tunnusti
ja katkerasti katui — mikä seikka lupasi toki hänen sielulleen
varmaa pelastusta —, tehneensä vuosi toisen miestapponsa jälkeen
onnettomuudekseen vielä kolmannenkin, surmaten erään rikkaan
maltalaisen kauppiaan, jonka laiva oli ankkurissa Messinan satamassa.
Noin puolentoista peninkulman päässä Reggiosta oli hän paholaisen
kiusaamana langennut tähän pahaan tuumaan. Moinen salaisuus oli
liian suuri, ettei pappismies olisi pyytänyt ripitettävältään lupaa
saada se ilmaista. Placido vastasi, että hän oli valmis kärsimään
syntiensä palkaksi kaikki koettelemukset, joihin Jumala tahtoi hänet
alistaa. Siispä Iäksi munkki kuvernöörin luo Tarantoon ja kertoi
maltalaisen kauppiaan murhan niin tarkoin yksityiskohdin, ettei siinä
ollut epäilemistäkään. Kuvernööri määräsi luonnollisesti lykkäämään
teloituksen toistaiseksi, ja Placido pantiin lujan vartioston seurassa
Brindisissä laivaan ja laskettiin viikkoa myöhemmin maihin Reggiossa.
Kaikki muistivat vielä sen henkilön katoamisen, jonka Placido oli
tunnustanut murhanneensa. Mutta koska Reggion väestö on suurimmaksi
osaksi kauppiaita ja merimiehiä, niin oli osa todistajia, joita
juttua käsiteltäessä tarvittiin, merimatkoilla. Tuomioistuimen oli
siis pakko odottaa heidän palaamistaan. Sikäli kuin he palasivat,
kutsuttiin heidät sitten oikeuteen ja he kävivät todistamassa. Tämä
seikka pitkitti sievoisesti tutkimusta; siitä seurasi, että juttua
kesti kokonaisen vuoden. Kuten toisella kerrallakin tuomittiin Placido
kuolemaan.
Placido valmistautui kristityn ihmisen arvon mukaiseen loppuun.
Siispä paastosi ja rukoili hän lakkaamatta tuomion julistamisen
päivästä sen toimeenpano-päivään saakka. Niin ollen näki pappi, joka
tuli valmistamaan häntä kuolemaan, hänet täydellisessä synninsurun
tilassa. Hurskas mies valvoi koko yön laulaen ripitettävänsä kanssa
Neitsyt Marian litanioita; ja vaikka hän aamulla oli sangen väsynyt,
ei hän luovuttanut paikkaansa kenellekään toiselle, vaan tahtoi itse
saada kunnian tämän syntisen kääntymisestä. Placido lähti sitten
matkaan, koko kaupungin seuraamana, pysäyttäen silloin tällöin
aasinsa puhuakseen kansalle kehoituksen sanoja. Joka pysäyspaikalla
kansanjoukko itki ja löi rintoihinsa. Vihdoin tuli näkyviin hirsipuu.
Siinä hän pysähtyi viimeisen kerran ja aloitti niin liikuttavan puheen,
että väki ympärillä oli pelkkää parkua ja nyyhkytystä. Yhtäkkiä hän
keskeytti kuin olisi hänen mieleensä johtunut jokin äkillinen ja
odottamaton muisto; kaikki huusivat ja pyysivät häntä jatkamaan.
— Ohoi, hyvät veljet! huudahti Placido Brandi, — minä olen vaivainen
syntinen, joka en ansaitse teidän sääliänne; sillä te luulette
tuntevanne kaikki rikokseni, ja nyt minä muistankin, että tuskin viikko
ennen päivää, jolloin minut saatiin vangiksi, tapoin julmasti erään
köyhän dalmatialaisen kulkukauppiaan, joka oli lähtenyt Boggianosta Ave
Marian jälkeen, toivossa joutua yömajaan Castrovillariin. Näette, etten
minä ansaitse teidän hurskasta sääliänne. Jättäkää minut siis niinkuin
ansaitsen taivaan vihan käsiin.
Näin sanoen alkoi Placido itkeä niin surkeasti, että kaikki läsnäolevat
rukoilivat taivaalta armoa saada itse kerran näin kauniisti kuolla.
Vahingoksi syntisen sielulle, joka olisi varmaan pelastunut, jos mies
olisi hirtetty tällaisessa tilassa, oli kansanjoukossa kuitenkin
muuan tutkintotuomari. Kuullessaan tuomitun viimeisen tunnustuksen
hän kielsi vartijoita kulkemasta enää askeltakaan eteenpäin ja
käski päinvastoin viedä Placido Brandin takaisin vankilaan. Placido
ponnisteli minkä jaksoi vastaan; hän tahtoi kaikin mokomin kuolla.
Hänet täytyi väkivallalla kuljettaa takaisin koppiinsa. Siellä otettiin
häneltä tarkoin pois kaikki esineet, joilla hän olisi saattanut itsensä
surmata; ja niinpä oli santarmeilla ilo löytää hänet aivan täysissä
voimissa, kun he tulivat keskellä yötä siirtämään häntä Reggiosta
Castrovillariin.
Kun saavuttiin sinne, nähtiin, että Placido Brandi oli puhunut totta;
sillä hänen ohjeittensa mukaan löydettiin murhatun ruumis vielä
samalta paikalta, jonka hän oli maininnut.. Tämä seikka, joka todisti
rikollisen rehellisyyttä, lyhensi tutkintoa. Juttu ei siis kestänyt
kuin kolme kuukautta ja kaksitoista päivää, ja kuten kolmannellakin
kerralla, Placido tuomittiin kuolemaan.
Kaikkien ihmeeksi ei Placido tällä kertaa osoittanut samaa
alistuvaisuutta kuin edellisillä. Hänellä oli kärsimättömyyden puuskia
vartijansa parissa, ja hän oli hajamielinen ripittäjänsä seurassa. Ja
viimein, hetkellä, jolloin hänen oli lähdettävä hirsipuun luo, juuri
kuin teloittajain piti pukea hänen ylleen katumuspuku, jossa hänen oli
kuoltava, hän käytti hyväkseen tilaisuutta ja epäluulottoman pyövelin
tullessa sitomaan hänen käsiään kamppasi hänet yhtäkkiä jalallaan nurin
ja syöksyi ulos ovesta, jonka näki olevan raollaan. Paha kyllä, pisti
kaksi santarmia, jotka oli asetettu käytävään, pyssyn hänelle poikki
tien. Placidon oli siis pakko astua takaisin koppiinsa ja antaa toisten
panna matka-asu ylleen.
Lähdön hetki tuli. Placido oli huomattavasti rauhaton; hän nousi
aasinsa selkään, kasvot häntään päin, ja lähti takaperin liikkeelle,
Katujain munkkikunnan seuraamana, jonka asuun hän oli puettu. Veljet
kantoivat ruumisarkkua, jossa asianomainen oli haudattava, ja
lauloivat kuolinmessua; eikä se seikka, se täytyy tunnustaa, ollut
virkistävää Placidon silmille eikä korvillekaan. Kuitenkin odotti
jokainen, että Placido keskeyttäisi matkansa jonkun samanlaisen kauniin
puheen pitääkseen kuin viimeiselläkin kerralla, näytellessään näissä
juhlamenoissa samaa osaa kuin nytkin. Mutta läsnäolijain toiveet
pettivät: Placido ei avannut suutaan muuta kuin valittaakseen, että
hänen ratsunsa kulki liian nopeasti. Hän ei ollut enää sama mies;
hänellä ei nyt ollut mitään tunnustettavaa.
Hirsipuun juurella hylkäsi rippi-isä hänet, jättäen miehen kokonaan
pyövelin haltuun. Placido suuteli viimeisen kerran ristiä ja nousi
sitten melkoisen rohkeasti portaille. Kuitenkin oli helppo huomata,
ettei häntä enää pitänyt yllä mikään muu kuin tuo moraalinen tahto,
josta johtuu, että rohkea mies kuolee uljaasti, kun hän vain kuolee
yleisön edessä. Saavuttuaan ylimmälle kapulalle hän katseli joka
taholle ympärilleen: hänelle oli jäänyt vielä toivon pilkahdus. Mutta
kun hän korkealta paikaltaan huomasi sotilaspaljouden, joka oli koottu
toimitukseen, ymmärsi hän hyvin, ettei hänen oma joukkonsa voinut
antautua moiseen taisteluun, kuinka uskollinen se olikin. Silloin
hänessä tapahtui jotakin merkillistä; hänet valtasi pyörrytys, niin
että kaikki näytti kiertävän hänen jaloissaan ympäri, taivas musteni
ja maailma loimusi liekkeinä. Hänestä tuntui kuin hän olisi riippunut
kuilun suulla, jossa tuhannet pahathenget odottivat häntä palavin
silmin. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa, ja
hänen korvansa soivat niinkuin hänen päänsä olisi ollut kirkonkellon
kieli. Hän teki viimeisen ponnistuksen, katkoi siteet, jotka pidättivät
hänen käsiään, mutta hänen kätensä eivät enää tavanneet tukea, vaan
hosuivat ainoastaan ilmaa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja huutaa häntä
avuksi, mutta ennenkuin hänen aivonsa olivat ehtineet koota aineksia,
joista ajatus muodostuu, kadotti hän näkönsä ja meni tiedottomaksi.
Pyöveli oli käyttänyt näppärästi hyväkseen hetkeä, jolloin uhri katseli
ympärilleen, ja pistänyt nuoran hänen kaulaansa. Placido oli hirtetty.
Katujain munkkikunta syöksyi heti mestauslavalle valtaamaan itselleen
ruumiin, sillä se oli heidän siitä hetkestä saakka, jolloin pyöveli
oli laskeutunut alas portailta. Mutta koska yhdelläkään heistä ei
sattumalta ollut veistä, kohottivat toiset veljistä ruumista jaloista,
sillaikaa kuin toiset päästivät nuoraa solmusta; ja heti kun he saivat
hirtetyn haltuunsa, sijoittivat he hänet sievästi arkkuun makaamaan
ja lähtivät, häntä olallaan kantaen, menemään iuostariaan kohti,
pyövelin, hänen kahden apulaisensa ja aasin seuraamina. Noin sadan
askeleen päässä olivat miehet, jotka kantoivat arkkua, kuulevinaan
jotakin outoa korinaa, joka tuli arkusta; mutta kun kukaan heistä ei
ilmaissut huomiotaan toiselle, jatkoivat he matkaansa. Pian seurasi
tätä korahdusta käheä yskä, tarpeeksi äänekäs pysäyttämään nuo kuusi
kantajaa yhtäkkiä liikkumattomiksi kuin suolapatsaat. Sitten pudottivat
kaikki yhtaikaa, kuin olisivat toisiaan komentaneet, arkun maahan.
Ruumis kieri ulos arkusta, päästäen muutamia äännähdyksiä ja pahoja
irvistyksiä kuin ihminen, joka on nielaissut kalanruodon. Ei ollut
epäilemistäkään: Placido Brandi oli hyvin täpärästi hirtetty.
Näin ajatteli pyöveli, joka veti heti tupesta tikarinsa, joka
teloittajilla aina on mukanaan lopettaakseen tällaisissa tapauksissa
uhrinsa, ja syöksyi kuolleista noussutta vastaan. Tämä oli jo tarpeeksi
selvinnyt ymmärtääkseen vaaran, vaikkei hänellä vielä ollutkaan kyllin
voimia siitä pelastuakseen. Mutta silloin tuli tuolle poloiselle
odottamaton apu. Veljeskuntalaiset syöksyivät hänen ja teloittajan
väliin, väittäen, että koska Placido oli jo hirtetty, oli hän antanut
hyvityksen oikeudelle, eikä siis ollut enää ihmisten, vaan Jumalan oma.
Pyöveli piti päänsä, veljeskuntalaiset kiivastuivat; pyöveli kutsui
miehensä apuun ja veljeskuntalaiset asettuivat suojattinsa eteen, joka
oli nyt takalistolleen nousten onnistunut saavuttamaan painopisteensä
ja käytti hetkeä hyväkseen kootakseen silmiään hieroen ajatuksiaan.
Syntyi taistelu yhtäältä koston vimmalla, toisaalta kristillisen
laupeuden alttiudella, toisten huutaessa, toisten laulaessa, noitten
manatessa avuksi pirua ja vastapuolueen rukoillessa Jumalaa suojakseen.
Lyhyesti sanoen: oli mahdoton aavistaa, kuka voittaisi, kunnes Placido,
joka oli nyt täydellisesti selvinnyt, arveli, että olisi ollut sangen
kohtuutonta antaa hurskaiden miesten, kuten nämä hänen puolustajansa,
panna henkensä hänen puolestaan alttiiksi, hänen itsensä katsellessa
syrjässä kädet ristissä, hänen, jota asian ratkaisu niin läheisesti
koski. Niin ollen hän tempasi erään kuoropojan kädestä ristin, jota
poika kantoi koholla, ja raivaten tiensä ottelevain lävitse suuntasi
siunatulla aseella niin kamalan iskun pyövelin päähän, että tämä
putosi maahan kuin nuijattu härkä. Molemmat puolueet päästivät silloin
äänekkään huudon: vastoin tavallisuutta oli teloitettava tappanut
teloittajansa. Kauhistuneet apulaiset lähtivät pakoon ja Katujat
kantoivat Placidoa riemusaatossa, laulaen täyttä kurkkua Gloria in
excelsis Deo.
Tämä tapaus antoi aiheen viidenteen oikeudenkäyntiin; mutta se
toimitettiin syytetyn olematta läsnä. Placido ei ollut tahtonut jättää
hyviä ystäviään, Katujain veljeskuntaa, ja koska heidän kirkollaan on
suojelusoikeus, oli hänelle järjestetty sakaristoon pieni väliaikainen
asunto, jossa hän viihtyi mainiosti, verraten siihen suojaan, missä
hänen nykyään olisi pitänyt olla.
Placido Brandi tuomittiin kuolemaan viidennen kerran; mutta tapaus oli
niin merkillinen, että paperit lähetettiin kuningas Ferdinandille,
joka näki asian hupaisen puolen; ja tahtomatta koettaa murskata
kuninkaallisella vallallaan sellaista miestä, jota jumalallinen
voima niin huomattavasti suojeli, hän antoi Placido Brandille täyden
armon sillä ehdolla, että tämän oli jätettävä joukkonsa ja elettävä
Cosenzassa niin kunniallisesti kuin hänen oli mahdollista. Nämä ehdot
tuntuivat Placidosta siksi järkeviltä, että hyväksyi ne vastaan
väittämättä, hankki varman selon siitä, että armahduskirje oli
laillisesti pätevä, syleili hyviä ystäviään katujamunkkeja ja lähti
iloisesti määräpaikkaansa.
Nykyään hän asui kunniallisena miehenä Cosenzassa, omistamatta muistona
hirttämisestään muuta kuin hirttonuoran merkin kaulassaan. Ja koska
tämä merkki oli samannäköinen kuin Pyhän Januariuksen ritariston
toisen luokan nauha, niin mainittiin Placido Brandia yleensä nimellä
"Komentaja".
VI
Rosvo Jumalan armosta
Kun Placido Brandi oli vangittu, oli Marco Brandi, hänen poikansa,
luonnollisesti täyttänyt isänsä paikan. Hän ei siis ollut, kuten olemme
jo sanoneet, valitsemalla otettu päällikkö, vaan laillinen perijä,
rosvo Jumalan armosta.
Siitä seurasi, että Marco Brandi, joka oli vapaa kuin kaikki
vuoristolaiset, uljas kuin kaikki kalabrialaiset, oli myös tosiaan hyvä
joukkonsa päällikkö; mutta hän harjoitti ammattiaan, kuten nuoruudesta
opittua ammattia yleensä harjoitetaan, ainoastaan ammattina eikä
taiteena — tunnollisesti ja uskollisesti, mutta ilman innostusta.
Niinpä olikin Marco Brandi, kun tuskin oli kuullut, millä ihmeellisellä
tavalla hänen isänsä oli pelastunut kuolemasta, saapunut valepuvussa
hänen puheilleen ja tarjoutunut jättämään hänen käsiinsä päällikkyyden,
jota hän oli väliaikaisesti hoitanut. Mutta tuo kunnon vanhus selitti
silloin hänelle ehdot, joilla hän oli armahduksen saanut, ja tarjoten
pojalleen pitkän elämänsä kokeneita neuvoja, ilmoitti hänelle
päätöksensä vetäytyä nyt lopullisesti liikkeestään syrjään. Marco
Brandi oli siis mennyt takaisin joukkonsa luo, selvittänyt tilit kunkin
miehen kanssa ja toimittanut entiselle päällikölle hänelle tulevan osan
ryöstöistä koko hänen toiminta-ajaltaan, maksuosoituksena Cosenzan
parhaalle pankkiirille. Oman saatavansa hän oli yhdistänyt isän
osuuteen, pyytäen isää sijoittamaan sen parhaansa mukaan, niin että
pojalla olisi nuo varat käytettävinään, jos hänellekin jonakin päivänä
tulisi halu vetäytyä vuorostaan syrjään.