Bracalone, liittämättä lainkaan toiveitaan, kuten mestari Adam, tämän
maailman kunniaan, siis johonkin vaihtuvaan ja katoavaan, oli valinnut
sensijaan, niinkuin nyt tiedämme, erään niin lujan ja hyvämaineisen
suojeluspyhimyksen, ettei maallinen vallankumous saata sitä taivaastaan
karkoittaa. Siitä oli tuloksena, että silloin kuin Nicoteran madonna
oli kadottanut luottonsa, Pyhä Fransiskus oli omansa täydellisesti
säilyttänyt, eikä kunnon Fra Bracalone huomannut minkäänlaista
arvonalennusta uskovaisten hartaudessa. Päinvastoin: Assisin erakon
palvelijain luku oli saanut vielä lisääkin rekryyttejä madonnan
luopioista, sillä tuolla uskonhaluisella kansalla täytyy aina olla
jotakin, jota se uskoo ja palvelee, ja se on tyytyväinen ja onnellinen
ainoastaan silloin kun se voi uskoa ja palvella.
Ja niinpä näyttikin Fra Bracalonen kiertely kylillä paremminkin
kruununmiehen matkalta veroja kantamassa kuin almuja kerjäävän munkin
kululta. Hän lähti, samoin kuin nyt olemme nähneet, joka toinen päivä
luostarista, hän ja hänen aasinsa, hänellä haarapussi tyhjänä, aasilla
korit onttoina; teki kierroksensa läheisillä kauppatoreilla ja kantoi
siellä kymmenyksensä kaikesta: kaloista, siipikarjasta, vihanneksista,
hedelmistä, leivästä ja viinistä. Koko hänen temppunsa oli lähestyä
kauppiasta ja lausua manauksena nämä kaksi sakramentillisen tehoavaa
sanaa: "San Francesco". Tuskin oli kauppias ne kuullut, niin hän
nousi nopeasti ylös, nosti kätensä hatunreunaan kuin venäläinen
sotamies nähdessään upseerin kulkevan ohitse, ja antoi Fra Bracalonen
valita kauppatavaroistaan mieleisen kappaleen. Ainoastaan mitä
tuli vaihteleviin ruokatavaroihin eli niihin, joiden hinta muuttuu
vuodenajan mukaan, kuten esimerkiksi kalain ja lintujen, oli kauppias
nähnyt viisaimmaksi ilmoittaa Fra Bracalonelle päivän hinnat. Hän
siis vastasi sanoihin: "San Francesco" yhä liikkumatta ja käsi hatun
reunassa: "Kaksitoista soldoa" tai: "viisitoista soldoa naula". Silloin
lukkari toimi ilmoituksen mukaan ja oli hienotuntoinen ja säästeliäs
eikä ottanut muuta kuin pienen kalan tai viallisen hedelmän.
Siten hän säilytti edelleen tuon tavanomaisen oikeutensa, jonka
suuremmat vaatimukset hänen puoleltaan olisivat muuttaneet
väärinkäytökseksi; ja sitäpaitsi hän antoi aina jotakin ottamastaan
korvaukseksi: milloin se oli pyhän Fransiskuksen kuva stigmaatteja
saamassa, milloin tuollainen kuuden frangin hopeakolikon kokoinen
ja muodoltaan rinkelimäinen leivos, jollaisia sanotaan nimellä
"taraliini", milloin taas hyppysellinen tuota kuuluisaa nuuskaa,
jota hän oli tarjonnut mestari Adamillekin ja josta yksi ainoa annos
riitti parantamaan päänsäryn, hävittämään pahat nesteet ja takaamaan
onnellisen synnytyksen. Täydellinen ymmärtämys, perustuen toiselta
puolen luottamukseen ja toiselta hienotuntoisuuteen, vallitsi siis Fra
Bracalonen ja seudun talonpoikain välillä; ja ainoa seikka, josta nämä
joskus häntä moittivat, oli se, ettei hän säälinyt aasiaan, ei silloin,
kun lastasi sen korit ylen täyteen, enempää kuin silloinkaan, kun pani
sen kaulaan vielä haarapussinsakin, jota hänen olisi pitänyt itse
kantaa olallaan.
Fra Bracalone ei siis ollut suinkaan liioitellut sanoessaan mestari
Adamille, että jos tämä odottaisi ainoastaan tunnin, näkisi hän hänen
tulevan takaisin haarapussit pulleina ja korit täynnä.
Fra Bracalone jatkoi, kuten olemme kertoneet, matkaansa; mutta sanat,
joita hän oli mennessään lausunut mestari Adamille, eivät langenneet
tienoheen. Tuo valkea seinä, joka näytti vasituisesti tehdyltä hänen
sivellintään varten, ja tuo aasi, joka tulisi takaisin elintarpeilla
kuormattuna, olivat herättäneet mestari Adamin sielussa luoma-innon
ja hänen vatsassaan nälän. Kuitenkin viipyi vanhus vielä hetken
ajatuksissaan, mutta ei enää masentuneena. Hän mietti jotakin suurta
sommitelmaa, siitä ei epäilystäkään, ja hänen kätensä, jolla hän viilsi
ilmaa halki ja pyöreissä piirroissa, kuvasi jo tyhjyyteen näkymättömän
luonnoksen, joka kuvastelihe paraikaa hänen aivoissaan. Tuokion tätä
pantomimia näyteltyään mestari Adam kohotti otsansa ja kääntyi päin
muuria: hänen taulunsa oli nyt sommiteltu, ei ollut jäljellä muuta kuin
työn suoritus.
Silloin mestari Adam päästi irti matkapullonsa, veti taskustaan esiin
siveltimiä ja värejä, ja astui hetkeksi piirustin kädessä taaksepäin,
mitatakseen yhdellä silmäyksellä työn vaatiman tilan; sitten hän meni
nopeasti seinän luo ja alkoi siihen rohkeasti luonnoksen, joka kymmenen
minuutin päästä oli kokonaan valmis ja tehty tarpeellisen täydellisellä
tavalla, jottei voinut epäillä, mitä aihetta freskon piti esittää.
Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä
sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä
oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis,
jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan.
Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa
hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi,
jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään
välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma,
puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta
oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun
vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää,
nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti
sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.
Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään
aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi
ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis.
Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan
kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen
aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan
michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti
loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien
käänteessä.
Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu
niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone
seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja
okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut
heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa;
mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä
kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä.
Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin
hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi
tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi
taiteilijan selän takaa:
— Mutta mitä te teette, mestari Adam?
— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä.
— Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole
tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani,
joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman
piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää
tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme
täältä yhdessä.
Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion
sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja
mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella
yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman
silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä
piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen
osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi
kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin.
Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.
— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha
tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te
teette.
— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen
kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat
suurten taiteilijain salaisuus.
— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen
mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. —
Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.
— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen
ryhtyä jälleen toimeen.
— Oh, minä en erehdy, — jatkoi Fra Bracalone, vallaten jälleen tuon
rikollisen käden; — minä erehdyn niin vähän, että jos aasi-parkani
osaisi puhua, se varmaan tuntisi isäntänsä.
Aasi alkoi silloin hinkua.
— Kas niin, — jatkoi lukkari, — siinä näette, mitä sanoin.
— Hyvä, sen parempi! vastasi mestari Adam, tehden ponnistuksen, joka
palautti vangitun jäsenen jälleen hänen omakseen; — minulle ei ole
koskaan myönnetty taitoa tehdä yhdennäköistä, ja ennen muita olette te
sen kieltänyt, Fra Bracalone: siinä näette, miten nero vastaa ja kostaa.
— Mutta tuota, — jatkoi lukkari tullen yhä rauhattomammaksi, — mitä
tarkoitusta varten te tuota teette, mestari Adam?
— Erästä aineellista tarkoitusta varten, tunnustan, — vastasi
taiteilija. — En ansaitse enää mitään polttamalla kuolleita; minä
tahdon tästä lähin poltella eläviä, se tuottaa minulle ehkä jotakin.
Älkää muuten olko millännekään, Fra Bracalone; sillä voisinhan sen
sijaan, että sijoitan nyt teidät kiirastuleen, panna teidät helvettiin,
ja kun sinne olisitte joutunut, senhän tiedätte, ei olisi messuja eikä
almuja, jotka voisivat teidät sieltä päästää.
— Se on totta, — vastasi lukkari, joka tunsi kohta puheen koko vankan
pohjan, joten asema alkoi näyttää hänestä paremmalta kuin hän ensin
oli voinut luulla. — No niin, hyvä ystäväni, katsotaanhan, eikö olisi
neuvoa asian järjestämiseen.
— Kyllä hyvinkin, — vastasi taiteilija, — ja minä olen varma, että
te kahden viikon kuluttua tästä päivästä pääsette taivaaseen. Teistä
pitävät ympäristön talonpojat liiaksi jättääkseen teidät pitkäksi aikaa
näin julmaan asemaan; ettehän sitä epäile, luullakseni?
Näin sanoen väänsi mestari Adam yhdellä ainoalla siveltimen vedolla
uhrinsa suun sellaiseksi, ettei ollut epäilystäkään hänen kärsimyksensä
ankaruudesta. Fra Bracalone vavahti silloin kiireestä kantaan ja
näytti kokevan todellisuudessa kaiken tuon kidutuksen, josta hän näki
kuvitellun esityksen edessään.
— En, tosiaan en epäile sitä, — sanoi lukkari-parka hetken vaitiolon
jälkeen; — mutta luuletteko, että he antavat minulle, nähtyään minut
kiirastulessa ja minut sieltä pelastettuaan, yhtä suuren arvon ja
kunnioituksen kuin ennen? Vastatkaapas siihen, omantuntonne mukaan.
— Joutavia, — vastasi mestari Adam pyöräyttäen siveltimen kärjellä
kyyneleen kidutetun sielun vääristyneelle poskelle:
— Kukaan täällä maailmassa ei ole varma onnestaan, veliseni, ja itse
paavikin, avatessaan taivaan portteja toisille, on pakotettu, kun
kysymys tulee hänestä itsestään, jättämään avaimet seuraajalleen.
Muuten: minä lyhennän koettelemuksenne aikaa mikäli mahdollista, ja
huomenna minä alan koota almuja.
— Mutta turvautumatta toisiin, — uskalsi Fra Bracalone ehdottaa
nöyrällä äänellä, — emmekö voisi keskenämme järjestää tätä asiaa?
— Se tuntuu minusta sangen vaikealta, vastasi vanhus päätään
pudistaen; — sieluja ei saada pois kiirastulesta muuta kuin messujen
ja almujen voimalla.
— Mitä messuihin tulee, minä otan ne huolekseni, — vastasi lukkari,
joka mielihyväkseen näki asian kirkastuvan: — minä soitan kelloja ja
priori lukee rukoukset vanhasta tottumuksesta, tiedustamatta kenen
puolesta.
— Jää vielä kysymys almuista, joista minun tulee saada osani, —
jatkoi mestari Adam. — Ja muuan veljeskuntanne sääntö kieltää teitä,
Fra Bracalone, mitään myymästä tai ostamasta kullalla tai hopealla.
Näette siis, että asiaa on sangen vaikea korjata.
— Kuinka niin? jatkoi lukkari, yhtä vilkkaana vastauksessaan kuin
vihollinen hyökkäyksessään; — me emme tosin voi käydä kauppaa hopealla
emmekä kullalla, se on totta; mutta me voimme sensijaan antaa jotakin
muuta paljon arvokkaampaa.
— No hyvä, katsokaammepa, mitä se on? sanoi mestari Adam keskeyttäen
nyt ensimmäisen kerran työnsä.
— Teillä on kaunis tytär.
— Minun Gelsominani? Se on varma, minusta on hän Herran enkeli.
— Hän on naimaiässä?
— Hän tulee seitsentoistavuotiaaksi pyhänä Maarianpäivänä.
— Me luemme hänen häämessunsa ilmaiseksi.
— Tämä on jo jotakin; mutta se ei vielä riitä.
— Teillä on poika sotilaana.
— Korpraalina nimittäin.
— Ei kuulu asiaan: kysymys ei ole arvoasteista, vaan itse ammatista.
Toimessa, jota hän harjoittaa, hän on suuressa vaarassa menettää
sielunsa, koska hän lie useamminkin odotettu kapakkaan kuin kirkkoon.
— Ohoi, olette oikeassa, siitä asiasta olen sangen rauhaton.
— No hyvä, me annamme hänelle anteita, jotka säilyttävät hänet
ainaisessa armon tilassa.
— Tämä on houkuttelevaa; entä sitten?
— Te ette ole enää nuori, mestari Adam.
— Olen viidenkuudetta, melkein.
— Se on ikä, jolloin en enää voi toivoa suurta ajan pitennystä.
— Ihmisten päivät ovat etukäteen Luojan lukemat.
— Se on tietty; te voitte kuolla milloin hyvänsä.
— Entä sitten?
— Minä hautaan teidät siunatussa kaavussa, sytytän kuusi vahakynttilää
paarinne ympärille ja valvon ruumiinne ääressä itse, työ, jota en tee
kenellekään muulle.
— Tämä viimeinen tarjoomus ratkaisee päätökseni, — sanoi mestari
Adam, jaksamatta muka enää vastustaa noita ihmeellisiä ehdotuksia,
joita hänelle oli tehty. — Mutta koska sen sijaan, että olisin
mennyt hakemaan ruoka-aineita, kuten vaimoni minua pyysi, olen
huvitellut täällä tekemällä muuriin tämän maalauksen, ja kun nyt on
jo liian myöhäistä korjata sitä vikaani, niin ehkä annatte minulle
kaupantekijäisiksi puolet aasinne kuormasta.
— Siitä ei kiistaa! huudahti lukkari vilkkaasti, hurmaantuneena
päästen kiirastulesta niin hyvillä ehdoilla; — ja te saatte itse
valita kaikkein kauneimmat ja parhaimmat tavarat, mitä minulla on.
— Se on sovittu? sanoi mestari Adam ja ojensi kätensä Fra Bracalonelle.
— Ottakaa koko kuorma! huusi Fra Bracalone haltioissaan.
— Menkäämme, sanoi mestari Adam ja pyyhki huoaten pois freskonsa,
josta oli jo kolme neljännestä valmiina. — Taas yksi mestarityö
mennyttä! Mutta tyttäreni saa illallista!
IV
Marco Brandi
— Kas tässä, vaimo, — sanoi mestari Adam tullen kotiinsa; — unhoitin
jättää sinulle rahaa mennäksesi torille; mutta tässä on ruoka-aineita:
valmista meille nyt hyvä illallinen poikamme kunniaksi, joka voi saapua
millä hetkellä tahansa kuin tykin kuula luoksemme.
— Millä hetkellä tahansa? toisti vanha Babilana; — se rakas
poika-parka!
— Sinä siis sait kirjeen veljeltäni? sanoi nuori tyttö rientäen
pienestä kamarista kavahtamaan vanhuksen kaulaan.
— Sain, Nina, sain, lapseni; kyllä, minä sain kirjeen.
— Missä se on? Luetaan, luetaan, — huusi tyttö.
Mestari Adam oli etsivinään kaikista taskuistaan.
— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi,
polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!
— Älä toru minua, — Nina, sanoi vanhus, — se ei ollut minun vikani.
— Mutta milloinka hän sitten tulee?
— En voi sanoa sinulle sitä tarkkaan; en muista päivämäärää.
— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt
mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.
— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa
noutaakseni sinulle uutisia.
— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen
kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua,
tiedä se.
Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta
katsellen häntä.
— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä
et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman
tauluni... Ah, ei puhuta siitä enää.
— No niin, ja sitten?
— Ei mitään; mene auttamaan äitiäsi; mene, minusta tuntuu, että
illallinen maistuu hyvältä; minulla on aika nälkä.
Se ei ollut ihmeellistä: vanhus ei ollut syönyt eilisestä saakka.
Nuori tyttö juoksi äitinsä luo häntä auttamaan, kysymättä edes, kuinka
mestari Adam oli saanut nuo runsaat ja oivalliset ruokatavarat, jotka
näyttivät valituilta suorastaan jonkun kardinaalin pöytää varten.
Gelsomina oli nyt siinä iässä, jolloin ihminen ajattelee, että
luonto pitää äidillisesti ihmisen tarpeista huolen ja jolloin hän on
vakuuttunut siitä, että onni versoo ja kukkii aivan itsestään kuin
päivänkakkara niityllä. Vanhus puolestaan meni ja istuutui pienen
puutarhansa pengermälle, joka oli rannalle päin.
Sillävälin vaipui aurinko, joka oli koko päivän kierinyt palavana
sinimeren keskellä, länteen kuparinväristen pilvien sekaan, joiden
edessä nyt kuulsi Stromboli sinertävänä kartiona, liekkihulmun
ympäröimänä. Etelästä päin siinsi veden pintaan vedettynä nauhana
Sisilian ranta, jota taempana taas kumotti ikään kuin saentuneina
höyryinä jättiläismäinen Etna. Pohjoisessa jälleen rajoittivat näköalaa
Kalabrian rannat, jotka muodostavat siron kaaren, kärjistyessään
Vaticanon niemeksi; meri, jonka kalvossa aurinko jo alkoi sammuttaa
kiekkonsa toista laitaa, kieri liekkilaineina, joiden keskellä liukui,
kiiruhtaen Satinan satamaan tai pyhän Eufemian lahteen, myöhästyneitä
ja pelokkaita pursia; vähemmän tottuneet silmät kuin näiden merenrannan
asukkaiden olisivat saattaneet luulla pursia pesilleen palaaviksi
lokeiksi, niiden valkeain ja kolmikulmaisten purjeitten vuoksi.
Koko kuvattu näky ennusti, että myrsky odotti ainoastaan auringon
poistumista ottaakseen luonnon vuorostaan valtaansa. Ja aurinko näytti
painuvan mereen murhemielin ja hylkäävän väkinäisesti valtakuntansa,
jonka se nyt jätti kruunustaan eroavan hallitsijan lailla myrskyn
saaliiksi.
Tämä oli niin ihmeellinen näytelmä, että vaikka mestari Adamilla
oli ollut tilaisuus nähdä se monen monta kertaa, ei hän koskaan
voinut katsella sitä uudestaan haltioihinsa joutumatta. Niinpä hän
olikin vaipunut mitä syvimpään ihasteluun, kun hän tunsi koskettavan
olkapäähänsä. Kääntymättä hän aavisti, että tulija oli hänen tyttärensä.
— Katsoppas, Gelsomina, eikö se ole ihanaa? huudahti vanhus.
— Mitä, tuo ilkeä ilma, joka uhkaa myrskyä?
— Katso noita ihmeellisiä värituntuja, noita puhtaita värejä, rohkeita
vivahduksia.
— Katso, isäni, miten purret koettavat kiiruhtaa pois mereltä!
Kaikki ne eivät saavu ajoissa, ja siellä on miehiä, joilla on tytöt
odottamassa.
— Olet oikeassa, tyttäreni, nyt soitetaan Ave Mariaa: rukoile niiden
puolesta, jotka ovat merellä.
Nuori tyttö laskeutui polvilleen maahan ja viritti sointuisella
äänellä, ei lukemalla eikä laulaen, "Enkelin tervehdyksen". Vanhus
jälleen oli ottanut päästään kreikkalaisen myssynsä ja katseli kädet
ristissä seisten taivasta kohti, ikäänkuin etsien katseillaan,
eikö enkeli jo tullut ilmoista kokoamaan hänen tyttärensä sanoja,
ensimmäisten tuulenpuuskain niitä kantaessa. Kun rukous oli päättynyt,
aikoi Gelsomina nousta ylös.
— Olet unohtanut jotakin, — sanoi vanhus pidättäen häntä.
— Mitä, isäni?
— Olet rukoillut merimiesten puolesta, rukoile nyt matkustavaistenkin.
Hirmumyrskyn aikana vuoristo on yhtä vaarallinen kuin meri; ja kuka
tietää, tuleeko veljesi meritse vai vuoriston halki.
— Olet oikeassa, isäni, — vastasi tyttö. — Bombarda-parka, olin
hänet aivan unohtanut.
Gelsomina aloitti uudestaan rukouksensa, jota mestari Adam tällä
kertaa ei tyytynyt ainoastaan tarkkaavasti kuulemaan, vaan säesti itse
ääneensä.
— Nyt, isä, — sanoi nuori tyttö, tehtyään ristinmerkin, — etkö tule?
Illallinen on valmis.
Mestari Adam seurasi tytärtään, heittäen kuitenkin vielä muutaman
silmäyksen upeaan maisemaan; se oli jo puolittain kätketty pilvien
varjoon, joita näkymätön käsi veti niinkuin ääretöntä kuolinvaippaa
taivaan yli lännestä itään. Silloin tällöin halkoi ennehtivä salama
nopeasti tuota synkkää seinää ja paljasti sen takana varaston liekkejä,
kun taas tuulenpuuskat, joiden hän kuuli päänsä päällä puhuvan
tuntematta niitä vielä, alkoivat heiluttaa kastanjain latvoja, joiden
alimmat oksat näyttivät pienimpäänkin lehteensä saakka kuolleilta, niin
liikkumattomia ne olivat. Ovelle saavuttuaan pysähtyi mestari Adam
hetkeksi kynnykselle ja terästi korvaansa; kumea jyrinä alkoi kuulua
lännestä, mutta vielä niin kaukaa, ettei voinut päättää, tuliko se
taivaasta vai maasta. Vanhus tunsi luonnon suuren äänen, joka varoittaa
vaaran hetkellä lapsiaan etsimään turvapaikkaa hävitystä vastaan.
Tämä juhlallinen näky oli saanut mestari Adamin hetkeksi unohtamaan,
ettei hän ollut syönyt koko vuorokauteen; mutta kun ovi oli suljettu
ja hän istui illallisen ääressä, laskeutui hänen mielikuvituksensa
takaisin maallisempiin ajatuksiin. Vanha Babilana oli tehnyt
parastansa, ja luultavastikin oli itsensä priorin pöytä tänä iltana
vaatimattomammin varustettu kuin hänen madonniensa halvan maalarin;
ja niinpä unohti mestari Adam, joka oli onnellinen sekoittuma
haltioitumista ja aineellisuutta, pian kaiken, mitä ulkona oli
tulossa, antautuakseen kokonaan nyt sisällä tapahtuvan valtaan.
Hänen herkuttelijatyydytyksensä pohjalla piili kyllä vielä suru tuon
hävitetyn freskon vuoksi sekä pelko, että Bombarda saattoi olla
nyt matkalla; mutta hänen maistamansa ensimmäinen lasi viiniä ja
ensimmäinen pala, jonka hän pisti suuhunsa, saivat hänet kaikesta
päättäen tuntemaan aloitetun toimituksen niin tärkeäksi, että hän
kiinnitti siihen kohta koko huomionsa.
Kuitenkin läheni ukkonen lähenemistään ja ennusti oikeaa etelämaalaista
hirmumyrskyä, josta ei voi saada tarkkaa käsitystä, ellei ole kuullut
sen jylisevän oman päänsä päällä. Tuuli oli laskeutunut alas ja kynti
nyt maata niinkuin olisi aikonut repiä juurineen irti kaikki, mitä sen
kamarasta yleni. Tuon tuostakin vapisi vaatimaton maja tuulispäiden
pudistamana katosta perustuksiinsa saakka, ja silloin laski Gelsomina
pois lasinsa tai veitsensä ja tarttui isänsä käteen. Hän katsoi
vanhukseen lapsellisen kauhun vallassa, minkä vanhus haihdutti, painaen
huulensa nuoren tytön otsalle.
Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko
huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos
sitä ei olisi ollutkaan.
Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin
salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että
Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen
rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.
— Se on ukkonen, — sanoi mestari Adam, painaen lastaan syliinsä.
— Se on ukkonen,- toisti tietysti muori.
— Ei, se ei ole ukkonen, — sanoi Gelsomina.
Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua
jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin
paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu
puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto
huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja
Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin
vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin
ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.
— Minä olen Marco Brandi! — huusi hän; — pelastakaa minut!
Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan,
vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja
kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain
kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen,
vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi
sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä
katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli
nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.