MESTARI ADAM KALABRIALAINEN
Kertomus Italian rosvoelämästä
Kirj.
ALEXANDRE DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
Joel Lehtonen
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.
SISÄLLYS:
I. Puhuva madonnankuva.
II. Kirjeelliset uutiset.
III. Fra Bracalone.
IV. Marco Brandi.
V. "Komentaja".
VI. Rosvo Jumalan armosta.
VII. Matteo-kuoman kolme soldoa.
VIII. Kreikkalainen myssy.
IX. Kiirastuleen tuomittujen sielut..
X. Maanjäristys.
XI. Uhrautuminen.
XII. Hääpuku.
XIII. Ehtoollisastiat.
I
Puhuva madonnankuva
Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin
Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä
ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin
tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.
Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin
kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä
peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset
kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin
näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan
punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita
salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän
lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.
On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään
mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan
käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua
eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein
uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään
vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta,
kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää
niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin
laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit
katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei
kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä
ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.
Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se on
Herramme kaleidoskooppi.
Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä
ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot
koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka
eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut
melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt
kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä
synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä
ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee
ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta,
jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta
hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen
perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.
Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä
kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.
Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota
kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän
tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie
Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen
auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden
ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin,
joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta,
jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä
laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta,
joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia
aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen
vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita
ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin
hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa,
ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka
auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla
aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla.
Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin
peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu,
jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.
Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä
nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun
21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman
päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään,
taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista
kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat
löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne
joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman
ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä
muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin
nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.
Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, —
tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi
kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa
määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska
villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian
ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta
paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on
niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten
Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten
kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri,
olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui
oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia
lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.
Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita
kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota
olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi
ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa,
oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat
aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli
arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.
Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui
tällaisiin huoliin.
Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai
vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä
edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja
Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet
valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan
kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon
ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut
partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi
oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella
lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi
valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän
purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän
uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina
entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä
riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen
piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan
lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi
sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen
lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali
oli yrityksensä jättänyt.
Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan:
hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen
suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja
sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä
kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen
arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin
hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä
hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata
yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin
seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä
ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti
paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.
Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut
Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa,
nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän
suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle
hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.
Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet
napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen
mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen
monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka
halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan
häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli
yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon
pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan
kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten
kesken tehdyn sopimuksen mukaan.
Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti,
kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti
kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee
ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä
tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka
kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden
pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet
niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä,
jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun,
joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa.
Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin
vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla
ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä
täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka
yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun
kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä,
sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan,
ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka
muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun
epätoivosta autuuteen valitun iloksi.
Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin
kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen
uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten
hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne
maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.
Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa
rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta
epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus
vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka
tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman
almuja.
Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone,
noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä
madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla
ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin
antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen,
johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän
kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti
koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan
seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää
pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin
kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty
pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain
tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.
Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen
siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa
säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään
oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön
tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle
kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva
oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi
kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen
mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli
tehnyt suorastaan mestariteoksensa.
Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon,
niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen
suojelukseen että hengelliseen.
Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät
sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa
hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat
hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei
Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille.
Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta
neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli
juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se
metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity
ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta
se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä
uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä
tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse
sohaisematta siihen pistimen kärkeä.
Saattoi aivan luulla, että noituus tässä piti peliään.
Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska
tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja
väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu,
hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa.
Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja
kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti,
kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi
aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa,
ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota
sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon
kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa
tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan
suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen
oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä
paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme
sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän
ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi
päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät
auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra
Bracalone hurmiotilaksi.
Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa
eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua
hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin
ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut
hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren
paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta
ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.
Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave
Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti,
kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki
madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului
ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja
syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa
lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.
— Paschariello! sanoi sama ääni toisen kerran.
— Mitä tahdotte, madonna? kysyi poika.
— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi
päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.
Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä
pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme,
ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri
hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan
neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.
Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen
entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti
nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen
vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle
ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin
eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.
Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa
ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen
kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan
kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren
pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita.
Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla
kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen
ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa
ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän
keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli
viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti
madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä
syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska
he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin
hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä
niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt
jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on
valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa
ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli
siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla
ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa
omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi
eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän
koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien
kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.
Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas
sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka
kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon
päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä,
läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen
seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.
Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi
taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän
tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa
eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco
Brandista.
II
Kirjeelliset uutiset
Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka,
ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää
kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet
puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia
saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään,
toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta
yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti
Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä
kaikilta Kalabrian kulmilta.
Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello,
jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut
hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja
viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla
tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta,
oli tehnyt kerrotun ihmetyön.
Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko
tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen
almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli
synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka
suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.
On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin
täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut
saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota
lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan
tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen
ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut
Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on
täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona
käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat
pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen
pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon;
se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä
kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja
asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille,
jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan
eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita
ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin,
uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä.
Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta,
joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden,
ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että
hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai
myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.
Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä
kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan
puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita
ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä
levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä
mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa,
jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka
nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen
kunnioituksen esineenä.
Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies
jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi;
mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme
Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut,
armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet
valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt
yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia,
ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä
toivottaessa.
Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman
kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli
tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään,
joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari
Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja
vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa
kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus
taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen
etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla.
Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin
komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka
herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan
sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin,
ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen
ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.
Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi
toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon
saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää
muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus,
nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi
epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen
väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin,
että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto.
Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-,
kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa
varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka
kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817;
Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin
pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti
kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten,
osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen,
pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle
suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.
Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli,
vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein
selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä
luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat
suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää
siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun
häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu
heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin
ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut
tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää,
ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun,
joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta
reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin
kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar
oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli
ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi
pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja
oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä,
jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen
kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi,
että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten
oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden,
joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan
santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen
haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".
Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut
ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta
miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta
totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui
luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa.
Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki
kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut
muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät
joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt
lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa
kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että
se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon
taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää
huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä
yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra
Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.
Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut
vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin
rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin
huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla
saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin,
viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon
Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä,
ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin
oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään
sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.
Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta
kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi
tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta,
jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa
kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut
sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja
ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.
Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta
jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja
kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti
sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan
kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä
muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja
joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka
maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän
kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu
varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.
Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva,
jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja
kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut
juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista,
ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen,
itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia
solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat
ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?... Ja häneltä ennen muita mestari
Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen
tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru
hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui
kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa,
nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän
ei voisi hänelle antaa... Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle
tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.
Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan.
Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta
Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä
liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli
saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle
olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli
ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä
halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam
suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa,
mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan
päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin,
onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka
ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin
taivallusta.
Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen
menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui
jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat
postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota
etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen
käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja
näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin
raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan
pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen
omituista arkkitehtuuria.
Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien
ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi
Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen
messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli
pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen
perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin
suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan;
kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta
tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat
kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat
halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja
se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin
pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi
kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut
palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu
jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti
ilmestyskirjan ennustukset.
Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta
huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron
säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään
ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan.
Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma
on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen
kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin
käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi
tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija
käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä
happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.
— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi
metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta
mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.
— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen
vanhukselle pyydetyn esineen.
— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari
Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies
kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.
— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt
tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan
pojaltanne Bombardalta —
— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee
paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin
minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle
kirjoittaa.
— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui
kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja
minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!
Mestari Adam teki merkin, ettei häneltä mene hukkaan sanaakaan.
"Rakas isä,..." sanoi virkailija.
— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestari
Adam.
Lukija teki myöntävän merkin ja jatkoi:
"Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta
maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää
vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa
taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut
kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän
kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi
niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja
myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä
toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa
siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan,
ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman
viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.
Uskollinen poikanne,
korpraali Bombarda."
— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin
tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.
Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun
naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä,
käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.
III
Fra Bracalone
Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi
ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli
tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin.
Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta
nuoremmaksi.
Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka
niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja
ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin,
jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan,
olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka
ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei
juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.
— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla
on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle
kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas
Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria;
ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa
rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka
Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän
kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten
hyvällä ruokahalulla syömme illallista!
Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari
Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta
valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut
vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut
uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen
rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus
muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.
Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin
ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi
siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin
nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja
mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän
kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja,
toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että
ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja
inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa
päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen
saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa
pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin
hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi
kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että
kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.
Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin
madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet
velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet
kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja
hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi
tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä
erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken,
mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.
Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän
lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle
saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin
joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä
pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä
odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin
putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka
onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan
vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".
Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten,
pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin.
Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän
nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla
naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut
ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon
elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai
hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja
katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun
puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.
— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan
kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?
— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja
istuin tähän vähän levähtämään.
— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen
hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi
mainiosti siihen.
Taiteilija huokasi.
— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat,
eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos
olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte,
millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa,
kunnon ystävä.
— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt
aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!
— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin,
— minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman
kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan,
ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta
kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi;
mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään,
kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me
olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä
tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana,
hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.
Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka
pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.
— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa
välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset
ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja
karkoittaa surulliset ajatukset.
— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti
vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota
ilmaiseksi mitään vastaan.
— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen,
— vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti.
— Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin
on minulle antanut nöyryyttä.
Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa
lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.
Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen
tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa
totta.
Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta
fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna
1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan
piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin
ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet
toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa
kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti
kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että
Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta
että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan
eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä
kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan,
nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra
Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet
kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan
puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.