Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleise

MESTARI ADAM KALABRIALAINEN

Kertomus Italian rosvoelämästä

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Joel Lehtonen

Hämeenlinnassa,

Arvi A. Karisto,

1916.

SISÄLLYS:

I. Puhuva madonnankuva.

II. Kirjeelliset uutiset.

III. Fra Bracalone.

IV. Marco Brandi.

V. "Komentaja".

VI. Rosvo Jumalan armosta.

VII. Matteo-kuoman kolme soldoa.

VIII. Kreikkalainen myssy.

IX. Kiirastuleen tuomittujen sielut..

X. Maanjäristys.

XI. Uhrautuminen.

XII. Hääpuku.

XIII. Ehtoollisastiat.

I

Puhuva madonnankuva

Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin

Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä

ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin

tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.

Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin

kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä

peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset

kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin

näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan

punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita

salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän

lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.

On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään

mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan

käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua

eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein

uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään

vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta,

kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää

niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin

laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit

katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei

kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä

ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.

Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se on

Herramme kaleidoskooppi.

Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä

ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot

koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka

eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut

melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt

kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä

synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä

ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee

ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta,

jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta

hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen

perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.

Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä

kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.

Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota

kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän

tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie

Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen

auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden

ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin,

joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta,

jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä

laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta,

joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia

aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen

vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita

ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin

hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa,

ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka

auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla

aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla.

Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin

peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu,

jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.

Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä

nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun

21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman

päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään,

taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista

kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat

löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne

joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman

ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä

muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin

nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.

Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, —

tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi

kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa

määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska

villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian

ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta

paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on

niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten

Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten

kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri,

olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui

oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia

lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.

Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita

kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota

olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi

ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa,

oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat

aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli

arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.

Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui

tällaisiin huoliin.

Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai

vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä

edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja

Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet

valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan

kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon

ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut

partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi

oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella

lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi

valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän

purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän

uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina

entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä

riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen

piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan

lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi

sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen

lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali

oli yrityksensä jättänyt.

Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan:

hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen

suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja

sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä

kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen

arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin

hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä

hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata

yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin

seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä

ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti

paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.

Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut

Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa,

nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän

suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle

hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.

Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet

napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen

mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen

monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka

halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan

häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli

yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon

pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan

kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten

kesken tehdyn sopimuksen mukaan.

Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti,

kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti

kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee

ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä

tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka

kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden

pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet

niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä,

jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun,

joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa.

Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin

vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla

ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä

täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka

yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun

kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä,

sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan,

ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka

muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun

epätoivosta autuuteen valitun iloksi.

Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin

kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen

uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten

hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne

maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.

Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa

rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta

epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus

vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka

tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman

almuja.

Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone,

noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä

madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla

ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin

antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen,

johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän

kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti

koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan

seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää

pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin

kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty

pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain

tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.

Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen

siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa

säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään

oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön

tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle

kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva

oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi

kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen

mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli

tehnyt suorastaan mestariteoksensa.

Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon,

niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen

suojelukseen että hengelliseen.

Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät

sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa

hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat

hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei

Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille.

Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta

neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli

juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se

metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity

ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta

se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä

uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä

tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse

sohaisematta siihen pistimen kärkeä.

Saattoi aivan luulla, että noituus tässä piti peliään.

Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska

tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja

väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu,

hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa.

Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja

kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti,

kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi

aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa,

ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota

sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon

kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa

tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan

suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen

oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä

paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme

sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän

ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi

päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät

auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra

Bracalone hurmiotilaksi.

Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa

eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua

hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin

ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut

hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren

paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta

ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.

Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave

Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti,

kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki

madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului

ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja

syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa

lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.

— Paschariello! sanoi sama ääni toisen kerran.

— Mitä tahdotte, madonna? kysyi poika.

— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi

päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.

Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä

pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme,

ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri

hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan

neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.

Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen

entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti

nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen

vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle

ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin

eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.

Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa

ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen

kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan

kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren

pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita.

Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla

kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen

ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa

ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän

keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli

viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti

madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä

syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska

he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin

hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä

niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt

jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on

valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa

ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli

siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla

ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa

omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi

eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän

koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien

kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.

Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas

sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka

kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon

päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä,

läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen

seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.

Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi

taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän

tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa

eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco

Brandista.

II

Kirjeelliset uutiset

Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka,

ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää

kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet

puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia

saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään,

toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta

yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti

Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä

kaikilta Kalabrian kulmilta.

Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello,

jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut

hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja

viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla

tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta,

oli tehnyt kerrotun ihmetyön.

Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko

tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen

almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli

synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka

suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.

On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin

täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut

saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota

lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan

tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen

ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut

Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on

täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona

käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat

pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen

pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon;

se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä

kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja

asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille,

jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan

eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita

ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin,

uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä.

Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta,

joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden,

ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että

hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai

myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.

Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä

kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan

puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita

ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä

levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä

mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa,

jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka

nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen

kunnioituksen esineenä.

Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies

jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi;

mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme

Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut,

armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet

valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt

yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia,

ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä

toivottaessa.

Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman

kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli

tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään,

joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari

Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja

vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa

kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus

taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen

etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla.

Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin

komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka

herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan

sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin,

ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen

ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.

Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi

toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon

saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää

muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus,

nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi

epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen

väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin,

että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto.

Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-,

kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa

varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka

kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817;

Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin

pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti

kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten,

osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen,

pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle

suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.

Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli,

vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein

selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä

luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat

suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää

siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun

häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu

heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin

ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut

tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää,

ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun,

joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta

reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin

kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar

oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli

ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi

pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja

oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä,

jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen

kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi,

että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten

oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden,

joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan

santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen

haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".

Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut

ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta

miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta

totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui

luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa.

Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki

kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut

muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät

joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt

lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa

kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että

se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon

taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää

huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä

yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra

Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.

Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut

vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin

rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin

huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla

saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin,

viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon

Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä,

ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin

oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään

sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.

Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta

kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi

tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta,

jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa

kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut

sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja

ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.

Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta

jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja

kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti

sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan

kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä

muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja

joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka

maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän

kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu

varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.

Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva,

jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja

kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut

juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista,

ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen,

itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia

solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat

ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?... Ja häneltä ennen muita mestari

Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen

tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru

hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui

kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa,

nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän

ei voisi hänelle antaa... Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle

tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.

Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan.

Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta

Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä

liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli

saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle

olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli

ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä

halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam

suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa,

mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan

päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin,

onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka

ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin

taivallusta.

Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen

menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui

jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat

postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota

etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen

käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja

näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin

raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan

pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen

omituista arkkitehtuuria.

Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien

ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi

Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen

messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli

pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen

perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin

suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan;

kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta

tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat

kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat

halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja

se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin

pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi

kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut

palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu

jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti

ilmestyskirjan ennustukset.

Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta

huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron

säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään

ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan.

Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma

on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen

kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin

käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi

tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija

käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä

happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.

— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi

metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta

mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.

— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen

vanhukselle pyydetyn esineen.

— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari

Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies

kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.

— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt

tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan

pojaltanne Bombardalta —

— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee

paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin

minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle

kirjoittaa.

— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui

kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja

minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!

Mestari Adam teki merkin, ettei häneltä mene hukkaan sanaakaan.

"Rakas isä,..." sanoi virkailija.

— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestari

Adam.

Lukija teki myöntävän merkin ja jatkoi:

"Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta

maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää

vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa

taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut

kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän

kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi

niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja

myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä

toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa

siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan,

ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman

viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.

Uskollinen poikanne,

korpraali Bombarda."

— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin

tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.

Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun

naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä,

käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.

III

Fra Bracalone

Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi

ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli

tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin.

Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta

nuoremmaksi.

Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka

niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja

ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin,

jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan,

olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka

ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei

juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.

— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla

on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle

kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas

Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria;

ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa

rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka

Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän

kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten

hyvällä ruokahalulla syömme illallista!

Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari

Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta

valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut

vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut

uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen

rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus

muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.

Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin

ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi

siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin

nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja

mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän

kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja,

toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että

ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja

inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa

päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen

saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa

pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin

hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi

kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että

kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.

Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin

madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet

velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet

kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja

hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi

tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä

erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken,

mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.

Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän

lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle

saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin

joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä

pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä

odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin

putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka

onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan

vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".

Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten,

pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin.

Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän

nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla

naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut

ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon

elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai

hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja

katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun

puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.

— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan

kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?

— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja

istuin tähän vähän levähtämään.

— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen

hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi

mainiosti siihen.

Taiteilija huokasi.

— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat,

eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos

olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte,

millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa,

kunnon ystävä.

— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt

aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!

— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin,

— minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman

kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan,

ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta

kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi;

mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään,

kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me

olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä

tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana,

hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.

Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka

pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.

— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa

välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset

ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja

karkoittaa surulliset ajatukset.

— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti

vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota

ilmaiseksi mitään vastaan.

— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen,

— vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti.

— Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin

on minulle antanut nöyryyttä.

Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa

lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.

Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen

tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa

totta.

Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta

fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna

1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan

piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin

ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet

toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa

kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti

kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että

Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta

että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan

eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä

kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan,

nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra

Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet

kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan

puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.