Hra Grazian von Likovayn reumatismin rasittama jalka näyttäytyikin
olevansa oivallinen ilmanennustaja, sillä tuskin oli venhe ehtinyt
Waag-joen keskipaikoille, kun jo jäälohkareet seisahtuivat
kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Ei auttanut muu kun että
erään soutajista täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin
tuodakseen linnasta pitkän köyden, jotta rannalla seisova
palvelijajoukko sitte veti venheen kuivalle. Tällä tavalla
pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töin tuskin. Rannalla odotti mestari
Mathias venäläisen kolmivaljakon kanssa; siihen ladottiin rahatynnyrit
sekä asetettiin myöskin herra Grazian istumaan ja niin ajettiin
linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.
Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä
tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä
täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä
vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi!
Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"
"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole
liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin
jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja
tänne."
"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon.
Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme
hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä
kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."
"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."
"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu
hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki;
tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme
täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme
matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston
alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan
palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse
linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli
Madocsanyssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.
"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella; en semmoista
ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän olet tuhattaituri ja luullakseni
ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuopas työkalusi tänne!"
Mestari Mathias haki muurauslastan ynnä muut muuraustyössä
tarvittavat kapineet. "Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.
Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt
rikkonaisen -- alttarikuvan läpi salaiseen käytävään, jota myöten
kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin läpi he menivät ja tulivat
sivukäytävien alkuun.
Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.
Grazian valaisi pimeää holvia.
"Katsopas sinne!" käski hän.
"Kauhistava paikka", sanoi Mathias ja hampaansa kolisivat pelosta,
"mitä rouvasihmisiä siellä on?"
"Etkö näe että ne ovat vain rouvasihmisten luurankoja?"
"Miten ne ovat tänne joutuneet?"
"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä eivät he ole selvillä,
millä tavalla he täältä poispääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä
yrittäneet ulospääsyä: muuria on oven vierestä koetettu puhkaista ja
veitsillä on irrotettu pari kolme tiilivarvia; lopulta on yritys
huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri nimittäin on tältä
kohtaa kuutta jalkaa paksu."
"Niin näkyy."
"Tiedätkö mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä pitää sinun muurata
umpeen toisen syvennyksen aukko!"
"Se kyllä käy päinsä!"
"Mutta sitä ennen pitää sinun tässä nyt vannoa pyhän evankeliumin
kautta, ett'et yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaakaan
siitä mitä täällä näet tai kuulet!"
Näin puhuen veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen
täytyi laskea sormensa sen päälle sekä kertoa hänen perässään
valan sanat.
"No nyt voit alkaa työsi!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauslaulu:
"_De profundis ad Te clamavi Domine_..."
"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhuissaan.
"Ota soihtu ja anna sen valon loistaa syvennykseen!"
Mestari Mathias teki niin ja näki syvennyksessä isä Siegfriedin
seisovan kahlehdittuna ja munkkipukuun verhottuna. Aina vyötäisiinsä
saakka oli hän haudattuna kultaan ja hopeaan sekä kaikellaisiin
kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen
jalkojensa ympärille. Kaapun päähine oli vedetty kasvoille, niin ettei
niitä näkynyt.
"Isä Siegfried", kuiskasi Mathias.
"Sinä olet hyvä arvaamaan, ystäväiseni, se on todellakin isä
Siegfried", sanoi kreivi.
"Kuka on hänet tänne tuonut?"
"Minä itse, jäykällä jalallani, kipeällä kädelläni."
"Ei häntä siis tapettukaan."
"Kuulithan hänen laulavan äsken?"
"Ja hänetkö pitäisi minun tähän syvennykseen kiinni muurata?"
"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin nassakan pohjan kokoinen
aukko, ettei hän tukehdu."
"Kuka hänelle sitte ruokaa antaa, kun me lähdemme linnasta?"
"Profeeta Eliaksen korpit. Kaikki mitä Bibliassa seisoo kirjoitettuna
on totta, ensimäisestä viimeiseen kirjaimeen. Koska kerran ennen
muinoin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle
profeetalle, niin voi semmoista vielä nytkin tapahtua. Nopeasti vain
työhösi! Koska sinä kerran olet toimen alkanut, pitää sinun myös se
loppuun saattaa. Reippaasti siis vaan, ystäväiseni. Ellet hyvällä tee,
mitä vaadin, ammun sinut paikalla kuoliaaksi ja tuon toisen myös."
Mestari Mathiaksen otsalle nousi pelvon kylmä hiki ja hän alotti
muuraustyönsä ilman pitempää vastustelua.
"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelyretken tässä
maanalaisessa paratiisissa", sanoi kreivi.
Sen sanottuaan ripusti hän lyhdyn kipeään käteensä sekä alkoi
hiljakseen kävellä poispäin työpaikasta samalla lukien askeleensa. Kun
hän oli kulkenut viisisataa neljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon
luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.
Hän otti kannen auki.
Kannen alla oli paksu vahakangaspeitto, jonka kreivi puhkasi
veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli
ruutia.
Hän otti sitä hyppysellisen sekä heitti kynttilän valkeaan. Ruuti heti
leimahti ilmilieskaan ja räjähti. Suojelevan vahakangaspeiton alla oli
siis ruuti pysynyt kuivana vuosisatoja.
Sitte aukasi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän puuvillanuoran,
joka oli moninkerroin kierretty hänen ruumiinsa ympäri. Sen pään sitoi
hän sytyttimeen, joka pisti esiin ruutitynnyristä. Se oli vaikea työ
suorittaa yksinomaan hampailla ja vasemmalla kädellä. Sitte rupesi hän
kävelemään takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen
pumpulinuoraa jälkeensä viidensadan neljänkymmenen askeleen pituudelta.
Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloonsa nähdäkseen kauanko kesti
askeleen pituinen nuora palaa. Siihen meni yksi minuutti. Siis
viisisataa neljäkymmentä askelta pitkä nuora kestäisi palaa viisisataa
neljäkymmentä minuuttia.
Kuinka paljo tunneissa oli sitte viisisataa neljäkymmentä
minuuttia. Sitä ei hän osannut laskea; mestari Mathias kai sen voi
sanoa.
Kun hän syvennyksen luo taasen saapui, oli muuri jo valmis; ainoastaan
aukossa oli vielä silittelemistä.
Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi
sitä seikkaa, että Siegfried voisi Mathiaksen kanssa puhella sekä
taivuttaa hänet rukouksilla, uhkauksilla tai lupauksilla jotakin
tekemään vapautuksekseen. Taikka kenties Grazian olikin ajatellut sitä
seikkaa.
"Eikö pian ole valmista, ystäväiseni?" kysyi hän, "montako kertaa
kuusikymmentä sopii viiteensataan neljäänkymmeneen?"
"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataa
neljäkymmentä."
"Oikein. Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentä neljä. Kumma kun en
sitä huomannut. Siis yhdeksän. Siinä on tarpeeksi. Ehdin kyllä siinä
ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni! menepäs
taloudenhoitajan asuntoon ja lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen
pöytään. Minä jään tänne ottamaan jäähyväisiä vävypojaltani."
Mathiaksen lähdettyä, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella
vaivalla ja tuskalla nosti rahanassakat ajoneuvoista sekä vieritti ne
maanalaiseen käytävään, tuon juuri kiinnimuuratun syvennyksen eteen.
Sen tehtyään pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli
siitä:
"Terve teille! Te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myös nimitetään
isä Siegfriediksi. Kuinka voitte tänä hääpäivänänne? Te olette valinnut
itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Myöskään
ei teillä pidä oleman syytä sanoa, että olette köyhän tytön nainut.
Minä tahdon olla jalomielinen isä ja annan sen vuoksi teille koko
myötäjäiset ynnä lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta,
että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voipiko parempaa
appiukkoa löytyä?"
Näin puhuen aukaisi hän yhden nassakoista sekä nosti sen --
välittämättä kivusta sairaassa oikeassa kädessään -- luukulle ja
tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.
Tätä ensimäistä nassakkaa seurasivat ne muut tynnyrit, joissa oli
hopeata.
"Tämä on äidillinen perintöosa, nyt seuraa isällinen", sanoi hän.
Sitte tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat luukusta sisään,
syvennykseen kahlitun vävypoikansa päälle, niin että kulta- ja
hopearahat tämän hartioihin asti peittivät.
Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"_Miserere mei Domine_!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla?
Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä:
_Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me_? Taikka kenties
kuultelet mieluummin tätä: _In paradisum inducant te angeli_? -- Se on
kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni
kiinni käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se
tanssi alkaa!' Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä,
mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin
viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.