Waag-virran jääpurkaus tuli yhä raivokkaammaksi. Vanhimmatkaan
ihmiset eivät semmoista muistaneet. Jäävirta tunkeutui Madocsany-puroa
myöten aina myllytammeen saakka. Pian saattaisi tämäkin murtua ja
silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina
linnaan asti.
"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen, paisuvaa jokea viitaten.
"Miksi kaasitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan?
Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."
"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."
"En ole nähnyt unta, olen nähnyt sen tapahtuvan todellisuudessa;
vieläkin vapisen sitä ajatellessani."
"Se on kuume, joka sinua vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen, eläkä
katsele ikkunasta pihalle. Minä käsken Herskon tulla kertomaan sinulle
satuja."
Niin Hersko. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?
"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried; hän ainakin puhuu tosiasioita!"
Niin juuri -- isä Siegfried. Aamusta aikaisin oli Idalia jo vähintäin
kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä oliko tämä
tullut jo. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritaripuku oli kadonnut ja
tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.
Idalia istui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja
katseli tuota ääretöintä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson
muuttanut ja jonka keskustassa vesi hurjasti eteenpäin virtasi samalla
kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.
Mitoschinin linnan läkkilevyillä peitetyt neljä tornia loistelivat
auringon paisteessa ja näkyivät tänne selvästi.
Yht'äkkiä oli hän näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta
rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan
sitä kiikarilla, huomasi hän sen olevan viiden hengen miehittämän
veneen.
Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tuli?
Viittä miestä ei suinkaan peljätä Madocsanyn linnassa, sillä siellä
löytyy seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita,
metsästäjiä y.m.
Nuo viisi miestä tuolla venheessä kiusasivat nähtävästi tahallaan
Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jääjoukot murskata heikon kulkuneuvon.
Toisinaan hyppäsi neljä miestä jäälautalle ja vetivät venheen sekä
siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo
huomata, että nuo neljä miestä kuuluivat palvelijasäätyyn, mutta
viides, joka turkkeihin käärittynä lojui venheessä, oli varmaankin
herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllysululle. Siellä nuo neljä taaskin
hyppäsivät pois veneestä ja vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä
sitoivat siellä puuhun kiinni. Turkkeihin kääritty olentokin nousi
venheestä.
Ensi askeleesta, jonka tämä otti, tunsi Idalia hänen. Olento nimittäin
ontui. Se oli siis naapurilinnanherra, Grazian Likovay.
Mitä hän, vihollinen, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon,
tänne tulee, mille asialle?
Tuleekohan vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa,
käpälänsä mahtavalla iskulla? No -- siinä tapauksessa saa hän kenties
kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu venäläinen
kauhtana, jonka laajoihin hihoihin sopi sangen mukavasti kätkeä
myrkytetyn tikarin, jolla tehty pienoisinkin naarmu saisi aikaan
voimakkaimmankin miehen kuoleman. Sitäpaitsi oli sivuhuoneissa
heitukoita ja palvelijoita, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät
sisään ja löylyttäisivät pahaa-aikovan.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likovay tuli aivan aseettomana; ei edes kirvestä eikä
miekkaakaan riippunut vyöllään. Eipä hän olisi kyennyt käyttämäänkään
näitä aseita, sillä oikea kätensä oli siteessä; veri vieläkin kihoili
kääreen läpi. Isä Siegfried oli viimeisen iskunsa kynttiläjalalla
suunnannut Grazianin päätä kohden, mutta tämä oli sen väistänyt
kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmassa kädessä
oli koukkukeppi ja hattu.
Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja vialloista jalkaansa
perässään vetäen astui hän kreivittären eteen. Äänensä sointu oli
samallainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä vanha haudanpartaalla seisova
miesraukka teidän eteenne, armollinen rouva. Myöskin tunnustan, että
olen muserrettu, murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Minä tein
syntiä, minä olin häväisijä. Syytin teitä epäsiveellisyydestä ja
sopimattomuudesta, vaan semmoista onkin tapahtunut minun talossani.
Olen teitä loukannut; antakaa siis minulle anteeksi!"
"Mitä te olette tehnyt? Ei minun tarkoitukseni ollut teitä murhaan
kiihoittaa."
"Olkaa huoleti! Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja
tiedän, että te olisitte tulleet kovin pahoillenne, jos tuo
narrimainen, raivoava Grazian Likovay olisi hyvässä tarkoituksessa
annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi
ihmisiä tappanut. Semmoista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on
siten menetellyt."
"Tarkoitatteko isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnokin haahmossa. Oivallinen, komea
sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezowskyn,
sitte hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi
taisteluun kykenemättömiksi, ja kun miekkansa vihdoin katkesi, tempasi
hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä niinkuin mielipuoli.
Minäkin sain osani, nähkääs!"
Näin puhuen irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti
Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitärtä kauhistutti niitä
nähdessään. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta
Grazian esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden
avulla saan minä sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten kävi isä Siegfriedille?" kysyi rouva kiihoittuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."
"Tapoitteko hänet?"
"Eikä toki! Minähän sanoin jo, ett'en ole ketään tappanut, sillä olen
lempeä, rauhaarakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli
muidenkaan sitä tehdä."
"Mitä sitte tulee hänelle tapahtumaan?"
"Se on minun asiani. Mutta jo ennakolta voin teille vakuuttaa, ettei
hiuskarvaakaan hänen päässään vahingoiteta ja että hän tulee elämään
kauemmin kuin minä."
"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"
"Oh! ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntä tappanut, en edes
vankeuteen heittänyt, enpä edes kurittanut. -- Minusta on näet tullut
kovin lempeä ja hyväsydämminen mies. -- Asetin Magdaleenan istumaan
pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan.
Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, niin
olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä
kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli sinnepäin vastainen ja jäät
pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukahtui."
"Te olette kauhea ihminen."
"Eipä niinkään. Mutta olen vanha, voimaton, rampa ukko sekä tullut
hengen vaaralla jäiden ylitse tänne myymään teille helposta hinnasta
taloni ja tavarani, koko Mitoschinin kiluinensa, kaluinensa."
"Mitä sanotte?"
"Myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitoschinin kuudestakymmenestä
taalerista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitte rahoineni
Moldauun taikka Vähään-Venäjään."
Ensin Idalia hämmästyi suuresti tuommoisesta tarjouksesta. Mutta pian
hän älysi kaupan edullisuuden sekä ilmoitti suostuvansa kauppaan, kuin
myöskin olevansa tilaisuudessa heti maksamaan.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Ne
hän otti esiin sekä kysyi, olisiko paria kirjoitustaitoista henkilöä
saapuvilla todistajiksi.
Semmoisia kyllä löytyi, eikä kaukaa tarvinnutkaan hakea;
viereisessä huoneessa oli sekä kartanonhoitaja että vouti, molemmat
kirjoitustaitoisia sekä latinankieltä osaavia miehiä.
Ne huusi Idalia sisälle. Myöskin tarjosi hän tuolin Grazianille.
Nuo molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin
kauppakirjoja sekä huomasivat ne oikeiksi ja yhtäpitäviksi. Sitte
kirjoittivat asianomaiset niihin nimensä, samoin todistajat.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettivahaa, mutta kukapa
niitä kaikkia huomaa tässä kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Nyt tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahaa pöydälle. Rahat
olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astian
päälle oli kirjoitettu, paljoko se sisälsi.
"Tahdotteko että rahat luetaan vai punnitaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon ilmankin", sanoi Grazian.
"No, kyllähän ne oikein on, mutta rahat pitää lukea..."
"Ja naiset kurittaa! Kyllähän se sananparsi niin on, mutta ei
se aina pidä paikkaansa. Tuossa hyvät miehet juomarahoja palkkioksi
vaivastanne!"
Näin sanoen kourasi Grazian terveellä vasemmalla kädellään erästä
kultatynnyriä sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan
hattuun.
"Kauppa on siis päätetty, rouva Karponay. Tässä ovat Mitoschinin
avaimet. Itse vietän tämän viime yön taloudenhoitajani asunnossa.
Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että silloin
tulee kireä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan
uutta tilustanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa
nuo rahatynnyrit rantaan; menen sinne jo edeltä."
"Mutta sinetittäkää toki pohjat ensin!"
"Ei ole tarvis. Ei nämä miehet minua petä. Miksikä he semmoista
tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiani."
"Miten suvaitsette."
"Ja nyt tahdon teille käteni ojentaa hyvästiksi. Ikävä, etten voi
oikealla kädelläni hyvästellä."
Hyvästit suoritettuansa lähti hän taaksensa katsomatta taivaltamaan
rantaa kohden. Kaksitoista palvelijaa kantoivat rahatynnyrit perästä.
Ne ladottiin veneeseen lukematta, katsomatta. Kreivi istui veneeseen
sekä komensi:
"Vesille!"
Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka oli ollut, sillä nyt oli
lastina raskas rahakuorma.