Seuraavana päivänä saavuttiin Madocsanyyn ja kahden vuorokauden
perästä alkoivat hauskuudet.
Jaa -- hauskuudet. Madocsanyn kaunis hallitsijatar ei sulkenut omiansa
eikä itsiänsä paksulla hunnulla maailmalta peittänyt. Nuo neljä sanaa:
"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat uuden tulen hänen
sydämmessänsä sytyttäneet. Mitä hän nyt välitti maailman puheesta, mitä
ylenkatseesta. Mitä hän välitti siitä, mitä ihmiset takanapäin
sanoivat. Hänelle itselleen eivät he mitään kuitenkaan uskaltaneet
sanoa. Ja kun Madocsanyn linnan ovet avattiin taasen juhlia varten,
kokoontui sinne piankin täytensä iloisia vieraita.
Tosin olivat nuo vieraat laadultaan vähä liiaksi sekamelskaista. Eipä
tuossa kirjavassa joukossa nähty montaakaan kunnioitettavaa ulkomuotoa.
Kenties olivatkin samoja juomaveikkoja, jotka juuri ikään olivat
istuneet Mitoschinin pöytien ympärillä ja parjanneet Idalia rouvaa.
Täällä he nyt lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä
pilkkasivat Mitoschinin Grazian herraa ja ikinuorta sulhasmiestä
Berezowskyä, mutta ylistivät pitojen emäntää paraimmaksi,
siveellisimmäksi rouvasihmiseksi maailmassa.
Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut
hurskaita lauluja, vaan puhui kaksimielistä pilaa juoppolallusten
kanssa. Täällä ei häntä naurettu eikä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa,
kuten muutkin. Joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen
pitäjättärelle tämän kengästä.
Mutta kun yö tuli, jäi hän yksikseen. Cupido nimittäin nukkui nyt
äitinsä kanssa. Siellä hän kylmällä vedellä haihdutteli humalaa
päästänsä ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.
Seuraavana perjantaina tuli jesuittaluostarin lähettiläs kieltämään,
ettei saanut lihaa syödä perjantaina. Samalla hän myöskin vaati
Siegfriediä takaisin luostariin rangaistustansa kärsimään.
Idalia lähetti heille kukkaron rahoja täynnä ja kirjelmän, jossa
seisoi: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan petrusseja."
[Pietarin taalereita.]
Tähän olivatkin jesuitta-isät tyytyväisiä.
Sunnuntai-aamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen
kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin, hoitamaan ja suojelemaan
lastani, aarrettani!"
Näin sanoen hän lähti ja mennessään suuteli hellästi Cupidoa.
"Näetkös?" sanoi poika, "kuinka äiti nyt minua hellästi rakastaa. Sen
perästä, kun me piispan häistä kotiin tulimme, on hän ollut näin hyvä
minulle. Semmoinen on hän ollut sentähden, koska sinä häntä rakastat.
Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myös, ettei sinun nimesi olekaan
isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin
hauskaa sanoa: 'Pappa Teodor!' -- Tiedätkö muuten, mitä äiti on
toiminut viime aikoina niin ahkeraan yhdessä piikojensa kanssa? Et
tietenkään. Tuleppas siis ja katso!"
Poika talutti munkin eräälle suurelle seinäkaapille ja aukaisi sen
raskaan, veistoksilla koristetun oven. Siellä riippui nauloissa komea
ritarimantteli ja Dolmany sekä muita miehen vaatteita kallisarvoisesta
kankaasta, rikkaasti kullalla ommellut ja nyöritellyt.
"Näitä ompeli äiti piikoineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne
huomen aamuna lahjaksi. Kun aamulla heräät, ei vuoteesi vieressä
olekaan enää munkin pukua, vaan nämä ritarivaatteet. Niin olen kuullut
äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan sano, että minä olen salaisuuden
ennen aikojaan ilmaissut!"
Siegfried katseli kauniita vaatteita kuin lumouksen valtaamana.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää
hevosta valmiiksi satuloituna. Niiden selkään istumme tiistaiyönä:
sinä, äiti ja minä sekä ratsastamme tuulen vauhdilla Klausenburgiin.
Silloin eivät meitä tapaa ilkeät jesuittimunkit, jotka linnan ympärillä
vahtia pitävät, ettet sinä vain pois pääsisi."
Siegfriedistä tuntui tämä puhe ikäänkuin ilkeältä ja samalla kertaa
suloiselta unelta.
"Tulepas tännekin!" sanoi poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen.
"Katsos tuota kuvaa!" osoitti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä ja
äiti!"
Se oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos,
joka kuvasi Idaliaa poikansa kanssa. Kuva oli kaunis. Siegfried jäi
sitä ihastuksissaan katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takanaan. Siegfried häpesi,
että hänet täältä tavattiin, mutta rouva oli kovin armollinen ja
puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen siellä tehnyt syntiä, ja tahdon nyt
ripittäytyä sinun edessäsi. Tein syntiä kirkossa, silloin kun alttarin
edessä polvistuin. Puhuin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua,
Herra, ettet sinä estäisi minua aikomukseni täytäntöön panemisessa;
suo myös minulle anteeksi, että minä rakastamani miehen synnit
alttariltasi riistän!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä
jotakin pahempaa. Anna siis minulle absotutiooni."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä ja nosti hänet ylös sekä sanoi:
"Annan syntisi anteeksi!"
Mutta vaikeasti tulivat nuo sanat hänen huuliltaan.