Madocsanyn linnanherrattaren oikea nimi oli Idalia, mutta häntä
kutsuttiin yleensä lisänimellä Venus. Hän olikin hyvin tuon
kuuluisan jumalattaren tapainen, ei ainoastaan kauneuteensa nähden,
mutta myöskin elintapojensa vuoksi. Kun hän rakasti, teki hän sen aina
mielettömyyteen menevällä intohimolla. Mutta jos hänen lempensä sattui
sammumaan, niin tuli viha sijaan, katkera viha, joka oli kuolettava.
_Venus homicida_. Intohimo ei koskaan hänessä sammunut, se vaan
muutti väriä ja leimuamistapaa. Kehen se sattui, sen se poltti, joko
tavalla tai toisella.
Sangen nuorena ja sydämensä ääntä noudattaen oli hän mennyt
naimisiin. Silloin oli hänen puolisonsa muhkea ritari, kuollessaan
sitävastoin murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut
kestänyt kahdeksaa vuotta kauvemmin. Sanottiin, että hänet oli
myrkytetty; kenties olikin kreivittären viini ollut noitajuomalla
sekoitettu.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt siihen olympialaiseen elämään, johon
nimensä hänet oikeutti, että pojallensakin antoi nimeksi Cupido.
Kastetta toimittavalle kauniille slovakkilaiselle papille oli hän
selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka niinkuin
tiedetään, on kristitty nimi ja kuulunut eräälle kansalliselle
marttyyrille. Siihen pappi tyytyi ja siten saatiin Venus ja Cupido
saman katon alle.
Tätä poikaansa rakasti hän oikealla apinanrakkaudella. Sille oli kaikki
sallittua. Ei edes rakkausseikkailujaan äiti häneltä salannut.
Teodor Dalnoki oli Idalian intohimon viimeisin esine. Mutta kun ei
tätä taipumusta vastattu miehen puolelta, raivostui nainen. Hän
säälimättä musersi, repi rikki, hävitti kaikki esteet, joiden vain
luuli olevan itsensä ja rakastettunsa välillä. Veren täytyi vuotaa,
että Teodor rakastetusta tytöstään tulisi eroitetuksi, puolison täytyi
mennä hautaan, jotta Teodor voisi hänen sijaansa astua. Ja nyt, kun
Teodor oli munkiksi ruvennut, olivat kaikki vaivannäöt turhiksi
rauenneet.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras,
hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä
etäämmällä, kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan
taivaan valtakunta oli heidät eroittanut.
Kuinka paljo suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot,
poistaakseen tuota erottavaa taivaan valtakuntaa!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin
aina munkin alakerroksessa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmistan
sanoilla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella verannalla ja lauloi harpun
säestyksellä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmitoi kaipaavan
sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan on luotu rakkautta sytyttämään.
Jospahan siten tapahtuisi. Täytyy tapahtua. Vai oliko nuoren munkin
sydän jo niin kuivettunut, ettei sitä edes polttavat lemmenlaulut
lämmittää voineet?
* * * * *
"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra,
väännellessänsä levottomana, unta saamatta vuoteellansa. "Sanon
sinulle jotain. Sinä olet tuonut meille joko pahan hengen taikka
enkelin."
"Minkätähden, lapseni, niin arvelet?"
"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua
sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla
nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja
jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös
kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään
kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta,
mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista
silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat
muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt
osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni,
ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt
lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän
minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen
pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä.
Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti
ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin
sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu
minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että
sinä sen toit."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen
hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä
minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli,
että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu
tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua
lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu
minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."
Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa
käsissään.
"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti
ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu
ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut
nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen
syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni
sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon
vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä
heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli
hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin
jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia
järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut.
Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha,
riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa
hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit
poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut
tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan
sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun
Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa
aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä
huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin
olin kauvan häntä pyytänyt."
Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa
osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle
illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua
kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"
"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun
ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa
kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen
komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari
rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää
silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta
lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan
ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa
Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä
kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan)
ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän
kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi,
ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä
neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean
ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on
neljä silmää.' -- Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli
käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen
pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä
hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle
tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia
vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi
kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä
veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi
neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien
oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä
tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää
ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät
rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien
oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' -- Mutta ritari, tämän
kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en
suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia
silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme,
rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan
hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. -- Mutta siitä alkain
kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea
kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"
"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan
on sen keksinyt omasta päästään."
"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen
julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta
todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan
turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja
kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi
minun ohimoni."
"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää
mielikuvittelua."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.
"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"
"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä
salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."
"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä.
Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin
äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut
hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän
minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli
vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen
poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi
ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta.
Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut
jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini
kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin
tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. -- Tee
siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta,
kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä
vielä hiljaisessa yössä.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi
sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä
tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai
hänen terävästi eteensä tuijottamaan.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä
huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten,
jota hän tulisesti rakasti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja
vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on
sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on
ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet
miettinyt!"
Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain
pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla
äänellä:
"Ajattelin lastani tappaa."
"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."
"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"
"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun
kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä
olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle
kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren,
tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta
kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut
minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen
vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle
lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko
siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan
sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun
rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä,
joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä
Jumala?... Eli hänen ylienkelinsä?... Taikka cherubi? -- Älä siis
minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä
Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi
nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa
kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt.
Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan
ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy
löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun
päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen
ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen,
kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät
menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat
uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä
pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään
tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se
on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen
minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että
saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule
minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä
käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet.
Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja.
Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa
rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää
uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä,
elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää
vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis
siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein
kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty
on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai
opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera
puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan
pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta
jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä
rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi
ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi
vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli
hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran
toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen,
jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli
jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa
lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle
rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi
suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista
hengistä, joiden orjana nykyään olet! -- Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja
jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä
aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä
kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni:
'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun
elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun
epäjumalani'."
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi
terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys
minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi
minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian
erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun
piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta
inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon
tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan
sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan
öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla
sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei
hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi
minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa
minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon
kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä
puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa
anteeksi itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.
"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka minulle on
täällä uskottu, aijon minä kunnollisesti täyttää. Kasvatan poikasi
hyveissä ja totuudessa sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan.
Kenenkään ei pidä hiuskarvaakaan hänen päästään katkaiseman. Narri
Herskonkin tulen minä hänen läheisyydestään karkoittamaan, ettei
hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillaan myrkyttää kasvattini arkaa
sydäntä. Sinä olet myös hänen hyljännyt. Sen vuoksi otankin minä hänet
pojakseni täst'edes."
Näin sanoen laski hän rouvan irti ja meni pois.
Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikkumattomana kuin valkea
marmoripatsas. Sitte vaipui hän kokoon, ähkien, hampaitaan kiristellen
vaikeasti äännellen, kuin kuolemaisilleen haavoitettu villieläin.
Vihdoin hän valahti lattiaan ja nojasi päätänsä tukeen, joka siinä
lähimpänä oli. Tuo tuki oli hänen kuolleen puolisonsa marmorisen
rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kuva saattoikin edes johonkin
määrään viihdyttää polttoa hänen hehkuvalla otsallaan.
Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo
rauhallisesti nukkui syvää untansa.