Syvään huoaten puheli Siegfried:
"Omakseni en minä voi sinua enää tehdä, sentähden tahdon antaa sinun
Jumalalle omaksi. Koska sinä et voi olla minun morsiameni, niin ole
sitte taivaan morsian. Minä olen tullut sinua johdattamaan sinne, mihin
mielelläsi menisit."
"Luostariin. Sinä siis tiesit hartaimman haluni? Oletko todellakin
minun kanssani unissa puhellut?"
"En ole. Miksikä sinulle valehtelisin. Mutta itsekseni, miettimällä
täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että tuommoisen hirvittävän
tapauksen satuttua sinä kaikkein mieluimmin menisit luostariin. Olen
saanut myös kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoisi
sinut naittaa puolalaiselle Berezowskylle."
"Minä en häntä edes tunnekkaan."
"Sitä parempi. Tuo aijottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas
ja patajuoppo. Sitäpaitsi on hän jo ollut kuusi kertaa naimisissa
ennen. Lisäksi on hän sozianilainen mielipiteiltään."
"Siis Jumalankieltäjä?"
"Hän kieltää pyhän Kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain
hurskas ihminen eikä mitään muuta sekä Pyhä Henki ainoastaan valkea
kyyhkynen."
"Pelasta minut hänestä!" rukoili tyttöraukka, munkin polvia syleillen.
"Jos niin tahdot."
"Tahdon, tahdon toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Kuinka pääsit?"
"Tulin todellakin läpi helvetin. Läpi pitkän, maanalaisen käytävän,
jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt ja jossa vielä näkyy jälkiä
hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Kamalata on tätä tietä kulkea.
Sen olemassa-olon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka
sisällöstä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt selvää
ottaa, vaan sitte vihdoin narri osotti minulle oikean selityksen. Sekin
oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi myös minut muutaman
sangen vastenmielisen henkilön seuraan. Munkistomme ankarat säännöt
pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi taloon erään rouvan,
jota kammoan enempi kuin beliaalia kaikkine käskyläisineen! Asun
Madocsanyn kreivittären linnassa."
Tyttö puristi rintaansa ja syvä huokaus kuului hänen huuliltansa.
"Se on minun helvettini ja minun paholaiseni. Kauheaa kidutusta on,
että minun joka päivä täytyy nähdä tuota naista, jota minä sydämeni
pohjasta inhoon, aina ensimäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä
vastenmielinen ja iljettävä on aina nainen, olkoonpa sitte kuinka
kaunis tahansa, joka tunteensa miehelle ilmoittaa ja lempensä
pyytämättä tarjoo. Sitäpaitsi on minun, hänen rippi-isänään, täytynyt
kuulla ja vieläkin joka päivä täytyy kuulla, mitä syntisimpiä ja
viettelevämpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastunut ja harhaan
joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää tavan, jolla hän
leskeksi tuli. Mutta ripin salaisuutena nämä asiat jäävät sieluuni
ainaisiksi sinetillä tukituiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni.
Näistä teoista, näistä ajatuksista pitää minun Jumalan puolesta hänelle
julistaa absolutiooni [synninpäästö], vapahdus, anteeksiantamus, vaikka
en suinkaan sitä saattaisi milloinkaan tehdä omasta puolestani. -- Eikö
tämä kaikki ole pahempaa kuin itse helvetti?"
Tyttö puristi lujasti nuoren miehen kättä ja sanoi:
"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en
enää valita."
"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on
erityinen nautinto kertoa sinusta kaikellaista, jonka hän tietää minun
sieluani haavoittavan. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu ja
kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pitäisi aikaa kuluttaa
turhalla vaikeroimisella. Sinun täytyy kohta kotiasi palata, samoin
minunkin olopaikkaani. Minulla on pitkä maanalainen tie käytävänä ja
minun pitää vielä pimeän aikana Madocsanyyn ehtiä, ettei kukaan
matkaani huomaisi eikä käytävääni oppisi tuntemaan. Vastaa siis pian:
Tahdotko mennä luostariin eli ei?"
"Se on minun ainoa toivoni täällä maan päällä."
"Tulee toteutumaan. Sitävarten pitää minun antaa tieto tästä sinun
päätöksestäsi erään luostarin abbedissalle. Sitte vien sinut salaisesti
maanalaista käytävää myöten Madocsanyyn, josta muuan nunna sinut
kulettaa suletuissa vaunuissa luostariinsa. Se vaatii valmistusta ja
suurta varovaisuutta. Kaikessa tapauksessa määrätkäämme aika, jolloin
täällä jälleen toisemme tapaamme."
"Ensi sunnuntaina."
"Sanokaamme -- joka sunnuntai, heti puoliyön jälkeen. Ennen en minä voi
saapua, sillä se kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattajana minulla on
kadehtimaton kunnia olla, ei nuku koskaan aikaisemmin, ja illan
viettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan
tukkihumalaan."
"Mutta sanoppas!" kysyi tyttö, "mistä tiesit, että minut täältä, tähän
aikaan saattaisit tavata? Saitko unessa ilmestyksen?"
"Voisin koko maailmalle valehdella, mutta sinulle sanon totuuden.
Minua ei johtanut mikään ilmestys eikä ihmetyö, vaan minä tulin, koska
vakuutettu olin, että sinut täällä voisin kohdata. Tänäänhän on
nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota tavallisuuden mukaan teillä
vietetään suurella juomakalaasilla. Mutta ethän sinä voi olla
semmoisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelemat juoppojen inhottavasta
melusta; luonnollisesti pakenet veljesi haudalle, siellä yösi
rukouksissa viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen
murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta sitäpaitsi olin
päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan
asti ja koettaisin luoksesi päästä. Arvelin, että koska siellä
varmaankin nyt juhlan johdosta on koko joukko munkkipukuisia narreja,
minunkin on mahdollisuus tuntemattomana heidän turvissaan sisälle
päästä ja sinua etsiä."
Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka tytön kasvoissa näkyi hänen
puheensa johdosta. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja
puristi niitä suonenvedon tapaisesti.
"Mitä tämä on?" kysyi Siegfried.
Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaan kauhuissaan ajatteli, mitenkä
julmasti hänen rakastetulleen olisikaan käynyt, jos hän olisi tänä yönä
linnaan tullut. Karhut olisivat ehdottomasti hänet kuoliaaksi
repineet. Ei hän kuitenkaan tästä mitään puhunut pelosta, että
Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan voipi
ilman petojen saaliiksi joutumatta jälleen linnaan päästä.
"Minä mietin sitä", sanoi Magdaleena kasvojansa lempeään hymyilyyn
pakoittaen, "että millä tavalla sinä olisit kirkosta ulospäässyt, jos
ovet olisivat sattuneet olemaan lukittuina?"
"Mutta minäpä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan
lukittuina. Isäsi on antanut käskyn, että niiden pitää alituisesti
avonaisina seisoa. Jokaisella loukollahan kirkossa on oma
surullinen historiansa. Surullisin on kuitenkin juuri ovella."
"Tunnetko sen?"
"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet
kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi."
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! On lohtua minulle saada tietää, että
muut ovat vielä enempi kärsineet, kuin minä. Kukahan se mahtaa olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin,
solakan vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä. Pienenä ollessani kanteli
hän minua käsivarrellansa ja minä silittelin hänen hienoa poskeansa.
Selvästi myöskin on vielä mielessäni, kun hän ruumiina paareilla
makasi ja kuinka kättäni palelti, kun yritin tuota kalvennutta
marmoriposkea silittää."
"Siellä hän lepää", sanoi nuorukainen ja viittasi seinälle, missä
vierettäin oli nähtävänä kaksi marmorilevyä -- pienempi ja suurempi;
ensinmainitulla vähäinen ja jälkimäisellä suurempi risti seisomassa
sekä ristien alla vuosiluvut; pienemmän alla vuotta nuorempi. Mitään
muuta päällekirjoitusta ei ollut.
"Miksi ei muistomerkeissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.
"Niiden alla lepää äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin
vastaukseksi.
"Miksi ei niissä ole nimeä?"
"Koska ei heillä ole mitään nimeä."
"Sitä en ymmärrä."
"Ei sinun pidäkään sitä ymmärtää, sillä se on sangen surullinen asia.
He myös rakastivat toisiansa, vielä lämpimämmin kuin me. Myös he
kärsivät kovin, kovemmin ja enempi kuin me. Myös heidän rakkautensa
hävitti isäsi raa'alla, armottomalla kädellänsä. Mieluimmin näki hän
talossaan häpeän, kuin veriheimolaiset sille sulhaselle, jota hän
sydämensä pohjasta inhosi. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin antoi
elämän jo ennen syntymäänsä vainotulle lapselle. Hänet kätkettiin
muurattuun hautaholviin täällä. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi. Hänet
aijottiin haudata äitinsä viereen. Kun kirkon ovi, joka oli ollut
suljettuna äidin hautaamisesta saakka, nyt avattiin, kompastui isä ensi
askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hänet oli nimittäin valekuolleena
haudattu. Hän oli holvissa vironnut ja uskomattomilla ponnistuksilla
onnistunut päästä ylös arkustaan ja hautaholvista aina kirkon
lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vaipui siis
vihdoin kuoliaana kynnykselle."
"Kauheata", tankkasi tyttö säikähtyneenä ja katseli kauhun ilme
kasvoissaan noita kahta muistomerkkiä.
"Se on syy, miksi ei kivissä ole nimeä", sanoi munkki ja lisäsi:
"Siitä saakka on myöskin kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta
käskystä seisonut avoimena."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö, väristen koko ruumiissaan.
"Oletko ensi sunnuntaina heti jälkeen puolen yön jälleen täällä?"
kysyi luostariveli.
"Olen."
He kättelivät ja erosivat.
Siegfried katosi jälleen alttarin salaaman käytävän suuhun. Pyhä
Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikallensa. Takana
loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään
ympäri ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli salaisen
kellolaitoksen kautta tunnelitien yhteydessä, niin että jos joku tätä
kulki, koneisto pani malmin soimaan, joten linnassa tiedettiin, milloin
joku Madocsanysta tuli pitkin virran alaskäytävää. Siten olivat
hussilaiset aikanaan antaneet tietoja toisilleen. Samassa kun kello
vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Olikin jo kello kaksi
aamusella; kukot alkoivat laulaa. Magdaleena pilkisteli peloissaan
milloin taaksensa, milloin jalkoihinsa. Kirkon ovelle ehdittyänsä
kääntyi hän ympäri, nähdäkseen eikö vain Sofia-sisar häntä seurannut.
Ulkona oli vielä suurempi hirmu: Toinen karhuista oli paneutunut
levolle juuri oven eteen. Se nukkui.
Tavattomalla urhoollisuudella uskalsi tyttö pedon yli astua. Se ei
herännyt. Mutta sitävastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli
kiukuissaan muuatta kovaa luunsolmua, jota hän ei ollut voinut
hampaillaan rikkijauhaa.
"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena ja heitti pedolle
jäännöksen hunajakakusta.
Villi-eläin rauhoittuikin ja salli neidin rauhassa vahingoittumattomana
kiiruhtaa linnaan takaisin.
Mutta armotyön olisi peto tehnyt, jos olisi siinä rikkirepinyt tytön;
olisi siinä myös taivaalle marttyyrin antanut.