"Tulitko sinä taivaasta tänne minun luokseni, rakkaani?"
Nuori munkki nyökkäsi surullisesti päätään myöntymyksen merkiksi. Siltä
näyttikin todella, että hän kuolleiden valtakunnasta tulee. Niin
kalpeat olivat poskensa, niin kylmät kätensä.
Vahakynttilän, joka oli hänellä kädessänsä ja joka tytöstä oli
tulisoihdulta näyttänyt, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilän
jalkaan. Sen liekki valaisi molempia.
Levollisesti, mutta kolealla äänellä alkoi nuori mies puhua.
"Toinnu säikähdyksestäsi!" sanoi hän. "En ole haamu enkä henki, vaan
elävä, surkuttelua ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä.
Turkkilaiset ottivat kyllä minut vangiksi, vaan eivät mestanneet
minua. Sen tekivät palvelijalleni, joka oli vaatteisiini pukeutunut.
Minä sillä aikaa pakenin."
"Mutta entä tämä vaatetus?" kuiskasi tyttö, munkkikaapua hiljaa
kädellään silitellen.
"Merkitsee surua sinun ja minun menetetyn elämän vuoksi. Nimeni on
nyt isä Siegfried, sillä kuulun jesuittaveljeskuntaan. En ole enää
sinun rakastettusi ja sulhasesi -- en enää tulevaisuutesi toivo -- en
enää turvasi ja suojasi onnettomuuksissa -- vaan ainoastaan välittäjäsi
taivaan kanssa: isä Siegfried."