Magdaleena oli polvillaan veljensä haudalla ja rukoili.
Myöskin hän vietti -- vietti omalla tavallansa -- muistoa tuosta
surullisesta päivästä, jolloin veli hänen takiansa sydänverensä
vuodatti.
Yhdellä iskulla oli hän kadottanut sekä veljen että sulhasen, sillä
käsi, joka veljen murhasi ei voinut tietenkään sisarta alttarin eteen
viedä.
Mutta hän oli jäänyt uskolliseksi rakkaudessaan, niin hyvin veljeä
kuin sulhastakin kohtaan.
Näiden molempien hellän lemmen sijaan, jonka hän näin samanaikaisesti
kadotti, oli tullut isän viha. Linnanherra piti nimittäin tytärtään
poikansa kuoleman aiheuttajana. Miksi tyttöraukka sitte rukoili?
Kuolleitahan olivat kumpikin, eivätkä siis rukouksen kautta uuteen
elämään herätettävissä. Hänen maalliselle olennollensa ei enää onnea
löydy. Kuitenkin onni häntä taasen hetkiseksi odottaa, vaikka ei hän
itse sitä aavista.
Täällä, tässä paikassa vallitsee rauha ja hiljaisuus. Joku toinen
tuntisi täällä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu vuodattaa
valonsa läpi ikkunan ja valaisee alttarin veistoskuvia: puuhun
sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa
lohikäärmettä; vihdoin myös raskaita kynttiläjalkoja loppuun palaneine
kynttilöineen sekä itse alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine
viettelijä-naisineen.
Kuun paiste siirtyy edelleen ja loihtii esiin pimeydestä marmorisen
hautakiven, jonka alla murhattu veli lepää, tuon marmorivartalon,
joka kädet rinnalle ristittyinä koristaa arkun kantta. Tornissa
huuhkain huhuaa, pöllöt käheästi kiljuvat. Ulkona tuhisevat karhut,
merkiksi siitä, että he valveilla ovat ja saalistaan odottavat. --
Linnasta kuuluu aika-ajoin juoppojen pilkkalaulujen ilkeä kajahdus. --
Täällä on kuitenkin olla paras, täällä kylmän marmoripatsaan äärellä.
Magdaleena olisi ilomielin luostariin sulkeutunut -- särkyneelle
sydämellensä olisikin se ollut sopivin tyyssija -- mutta isä ei siitä
kärsinyt kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi hänet naittaa. Mutta kaikki
naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa.
Surkuteltiin kyllä tytärraukkaa, mutta peljättiin isän sopimatonta
luonnetta. Sitäpaitsi säikäytti Leena surullisella ulkonäöllään, samoin
kuin isä vihallaan kosijat tiehensä. Ja jota surullisempi tytär oli,
sitä kiukkuisemmaksi myöskin Likovay tuli.
Suuri kauhu oli Magdaleenalla noita raakoja juomingeita kohtaan. Niitä
hän pakeni kirkon yksinäisyyteen.
Hän tiesi, että juopot kykenivät ainoastaan pilkkalauluja laulamaan
sekä taivaasta ja maasta, elävineen ja kuolleineen, narria tekemään.
Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammoittavan kumeana aina
kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.
Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.
Kuu oli laskenut, kappelissa vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan
ylhäällä tornissa, kellon loistavalla malmilla, välkkyi vielä muuan
kimallus, ja sitä neiti katseli.
Yht'äkkiä näytti siltä, kun alkaisi kello hiljaa heilua. -- Olisiko se
kenties harhanäkö? -- Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen,
ikäänkuin syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan
näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät hänen hämmästystänsä. Kirkon pimeä sisus alkoi
vähitellen tulla valoisaksi. Mistä tämä? Alttarikuva loistaa.
Todellinen sädekehä säteilee padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin näkyy aivan mustana.
Vapisten laskeusi tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kellon viime säveleet kuolivat hiljaisuuteen; samassa vääntyy kolinalla
sivulle pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva
sekä näin syntyneessä aukossa seisoo elävä olento... Samallainen kuin
Antonius padualainenkin ... munkkipukuinen, paljasjalkainen,
tonsuripäinen [katolisten pappien paljaaksi ajettu päälaki], palava
tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painaa tyttö rintaansa molemmilla käsillään.
Ehkä tuo ilmestys ennustaa hänen kuolemaansa!
Jospa niin kävisikin.
Ilmestys astuu alas alttarikehyksestä, harppaa lattialle yli pyhien
kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähtää ylös, kiljasee ja nostaa
suojellen, rukoillen kätensä. Silloin kuulee hän mainittavan nimeänsä.
Magdaleenasta tuntuu, kuin tekisi maailma täyskäännöksen kulussaan.
Lopulta vaipuu hän tainnoksissa maahan.
Kun hän taaskin tietoisuuteen tuli, tunsi hän säteet eräistä silmistä
ylitsensä virtailevan; ne lämmittivät, elähyttivät, kuin aurinko armas.
Oliko se todellakin hän?... Kenties uneksui hän vielä... Oli
tainnoksissa ja sielunsa silmillä näki ajatustensa esineen... Ei tämä
on lihaa ja verta... Se on todella hän... "Teodor."
Vaistomaisesti huulet tämän nimen lausuivat.