V.

Vastapäätä Madocsanya loistelee Mitoschinin linna. Se loistaa oikeen

sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia ovat katetut kiiltäväksi

tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niiden päälle paistaessa

leimuavat kuin suuri tuliroihu. Tornit ovat rakenteeltaan venäläistä

sipulityyliä. Vielä viideskin torni kohottaa huippuansa solakkain

hopeapoppelien välistä. Sen huippu on koristettu ristillä, toisissa on

tähti.

Tuosta viidennestä tornista voipi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se

on aikanaan kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat

rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian

Likovay, oli sen äidiltään perinyt. Tämä äiti, Susanna Szuhay

nimeltään, oli innokas katolilainen. Linnan oli hän antanut

pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa

pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä,

Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin

pappismunkki, joka siellä pitäisi ainakin kerran viikossa messun,

huolimatta siitä oliko kuulijoita eli ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin ehdon, sillä muussa

tapauksessahan olisi koko linna _cum appertinentiis_ langennut

valtiolle.

Katolinen kirkko seisoi siis edelleenkin Mitoschinin pihassa.

Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianilla ei

ollut tarvista sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä suinkaan liioin

kielletty Teplan lukkariakaan, jos hän tahtoi sitä tulla soittamaan

määrättyinä aikoina.

Mutta kumminkin oli asian laita niin, että jos hurskaat naiset joskus

olisivat tähän kirkkoon eksyneet hartauttansa harjoittamaan, olisi

siitä ollut iloa ja kenties huvitustakin ainoastaan messua lukevalle

papille, mutta ei heille itselleen vähääkään sielun rakennusta.

Kello oli kyllä ylhäällä tornissa, kuten edellä sanottiin, mutta siinä

ei ollut mitään hihnaa eikä soittonuoraa, ei myöskään sen luo johtaneet

mitkään portaat tai tikapuut. Teplan lukkarille olisi siis ollut sula

mahdottomuus saada kelloa soimaan, vaikka hän sitävarten olisi

Mitoschiniin jolloinkin tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan

hurskas ihminen olisi jalkaansa astunut kirkkoon siellä olevan

alttaritaulun takia. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja

kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. No siinähän aiheessa ei nyt olisi

itsessään mitään moittimista, mutta sitä oli käsitelty niin

jumalattomalla tavalla. Pyhimyksen kiusaajana esitettiin nimittäin

ennen näkemättömällä julkeudella maalattu ilkialaston nainen. Sen

nähtyään jokainen todellisesti hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin

kääntyi ja kiireimmiten pakoon lähti. Semmoiset alttaritaulut saattavat

kenties olla kyllä paikallaan kuumaverisille italialaisille, mutta

meidän vuoriseutumme ovat liian kylmät niille.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ollut halua

tulla lukemaan messua semmoisen alttaritaulun edessä ja siihen

kääntyneenä.

Löytyi kuitenkin Mitoschinissa muuan viatoin olento, jota tuo julkea

alttarikuva ei lainkaan loukannut. Se oli itse linnanherran tytär,

Magdaleena nimeltään, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä

linnassa, mutta myöskin koko kylässä. Unkarin lain mukaan, nimittäin

protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset jakavat taivaan

valtakunnan riemut siten, että pojat perivät isän uskon ja tyttäret

äidin kirkollisen katsantokannan. Herra Grazian Likovay oli itse kiivas

protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitävastoin oli

hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Niin ankara oli linnanherra

uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut hänen sisällä

huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes rukousnauhaa

kantaa. Joka hartautta tahtoo harjoittaa, menköön kirkkoon! Sehän on

aivan lähellä. Takaiselta linnan portilta johti sinne vuosisatoja

vanha, mutkainen, jättiläislehmusten reunustama tie, joka kuitenkin

nykyään kasvoi niin korkeata ja tiheätä ruohoa, että kulkeminen oli

siinä vaikeata. Alue ympärillä oli sitäpaitsi karhujen asuntopaikkana.

Herra Likovaylla oli nimittäin kaksi muhkeaa karhua, jotka vapaasti,

ilman kahleita saivat juoksennella linnan ja kirkon välisellä

maakappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikkakin linnan ja tämän seudun

välissä oli korkea, paksu kivimuuri, kuului kartanon puolelle selvästi

petojen kumea karjunta.

Nämä karhut myöskin osaltaan olivat suurena syynä siihen, että

kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Ei kukaan mielellänsä mene

rukoilemaan semmoiseen paikkaan, jossa on vaarassa tulla karhujen

kanssa tekemisiin kesken parasta hartautta.

Kun linnan torninvartija torvensa äänekkäällä törähdyksellä ilmoittaa

illan seitsemättä tuntia, aukeaa muuan karhupihalle antava ikkuna ja

kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat

petoeläimet aikavauhtia, silloin tällöin kumealla murinallansa antaen

tietää, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa matkiva

ihmisääni, lausuu kummankin karhun nimen ja samassa heitetään suuri,

verinen lihankappale alas ruohistoon. Sen ottavat villipedot

ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja lampain veriseen

möhkäleeseen ja koettaa repiä itselleen niin suuren palasen kuin

mahdollista. Ne ovat kaksoisia ja keskenään sangen epäluuloisia. Toinen

luulee aina, että veljensä on saanut suuremman kappaleen ja oikeaa

tasajakoa ylläpitääkseen hyökkää senvuoksi tämän kimppuun. Toisella

ovat samanlaiset mielipiteet ja menettelee luonnollisesti myös

samaten. Siten syntyy tulinen tappelu, jota, pienillä väliajoilla

keskeytettynä sekä luita ja ytimiä vihlovalla ärjynnällä säestettynä,

jatkuu koko yösen.

Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.

Vähitellen voittaa yö jo hämärtämän päivän ja Waag-joen sumut kietovat

kosteaan, pehmeään verhoonsa koko laakson. Linnan pohjoinen sivusta on

aivan pimeä. Ei ainoastakaan ikkunasta tuijota edes pienoista

kynttilän valoa. Mutta kaikkein nukuttua aukenee kirkkotielle johtava

takaportti hiljaisesti ja ilman narinatta. Naisellinen olento hiipii

siitä ulos. Hän on kuin unikuva, kuin ilmestys, pitkä valkea mantteli

peittää solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu.

Hän katselee ympärillensä, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle

ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin ja ilman valoa mukanaan.

Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan

valkoinen verho osottaa, missä keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata

murinaa, kaksi muodotonta mustaa möhkälettä kiiruhtaa juoksujalassa

kulkijaa kohden. Niiden valkeat hampaat ja hehkuvat silmät loistavat

pimeässä. Mutta haamu ei kirkaisekaan säikähdyksestä. Hän heittelee

oikealle ja vasemmalle jotain -- hunajakakkuja, karhujen mieliherkkuja.

Ne sieppaavat ne sukkelasti ja tyytyväisinä muristen. Sillä aikaa

rientää olento salaman nopeudella ruohon peittämää tietä myöten kirkon

ovelle. Sen hän avaa ja astuttuaan sisään jälleen perässään sulkee.

Mitä tuo valkea haamu mahtoi kappelista etsiä yösydännä, yksinään,

synkän pimeyden ympäröimänä?

* * * * *

Herra Grazianilla oli tänään luonansa paljo vieraita, sillä kulumassa

oli muistorikas päivä, hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin

kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille

ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille, laulajille ja

ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin

viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin

ensimäiselläkin kertaa -- samoin kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis

paareille asetettuna makasi suuressa asehuoneessa ja kumppanit toinen

toisensa perästä arkkua lähestyivät sekä ruumiille täytettyä pikaria

tarjosivat, jonka jälkeen sen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle

onnellista ylösnousemista.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies; hän ontui toista jalkaansa

luuvalon tähden. Kasvoilla oli kuparin väri, silmät verestivät,

silmälaudat olivat turvoksissa ja niitä reunustivat paksut, karkeat

silmäkarvat, jotka, samoin kuin suuret viiksetkin, törröttivät kaikille

ilman suunnille. Päälakensa ja pääkopan takaosan oli hän, turkkilaista

tapaa noudattaen, ajellut paljaaksi; ainoastaan etualalle oli jätetty

pitkät palmikot, jotka lakin, mitä ei milloinkaan päästä otettu, alta

riippuivat kummallekin ohimolle. Paksun kaulan suunnatoin lihavuus

peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen ja alaspäin riippuvat

posket estivät kokonaan näkymästä kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt

mantteli oli vain huolettomasti hartioille heitetty; paidan hijansuut

olivat sidotut nuoralla kalvosimien kohdalta. Ulkonaiseen asuunsa ei

hän pannut mitään huomiota; siinä oli hänen mielestään tarpeeksi,

kunhan nutun napit olivat kultaa. Leveässä turkkilaisessa vyössä ei

miekkaa riippunut, vaan sen sijasta oli siihen pistetty lyhytvartinen

kirves. Kannuksilla varustettujen, korkeiden saapasten varsista näkyi

käyrän puukon turkooseilla loistavasti koristettu pää. Liikkeissään

ilmeni kärsimättömyys ja kopeus, joka ei vastaansanomista suvainnut.

Kamalaa oli häntä nähdä vihastuksissaan tai ikävystyneenä. Puhua hänen

kanssaan oli mahdotointa. Siitä, mitä toinen sanoi, ei hän vähääkään

välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kellekään. Ja se, mitä hän

itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Jos hän

jollekin sanasen virkkoi, oli se käsky, jota paikalla, vähääkään

vastaansanomatta tuli totella, muuten sai pian tehdä lähempää

tuttavuutta herran paksun, koukkupäisen kepin kanssa.

"Käy, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisenkin

sielun puolesta!" sanoi Grazian, tullessaan karhuja ruokkimasta.

Joku oli hänet näillä sanoilla varustanut ennakolta, ja tuo joku oli

herran eroamatoin seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas,

mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, tarvitsi aina nojautua

toisen olkapäähän. Samoin myös sielukin tarvitsi semmoisen tuen. Sielu

kyllä ei läheskään ollut niin suuri kuin ruumis. Se päinvastoin

tarvitsi hyvinkin pienen tilan eikä likimainkaan kyennyt muhkeata

ruumista joka paikasta täyttämään. Sen vuoksi täytyi mestari Mathiaksen

ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen

elämän ilmauksilla. Grazian ei nimittäin ollut mies itsestänsä edes

vähäpätöisintäkään ajatusta muodostamaan. Häntä johtivat yksinomaan

vietit, vaistot ja silmänräpäykselliset päähänpistot; ne määräsivät

hänen koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli myöskin huolehtinut näistä maahanpaniaisten

kertauksesta. Hän oli varustanut ruokaa ja juomaa, vihdoin myöskin

pitänyt huolta, että oli saatu sopivia juhlavieraita, s.o.

juoppolalluksia, narreja, kerjäläis-ylioppilaita, luostareistaan

karkoitettuja munkkeja, hävinnyttä aatelisväkeä, kaikellaisia

seikkailijoita, semmoisia, joilla on koto joka paikassa ja

sänkyvaatteet selässään, slovakkilaisia laulajoita, Puolan juutalaisia

y.m. sen tapaista joukkoa. Kaikilla näillä oli väljä kurkku ja avara

vatsa sekä varastossa rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja

muutahan ei Grazian Likovayn juhlissa kaivattukaan.

Korkeassa, holvikattoisessa salissa, mihin kaksisataa vierasta mahtui,

oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo

velvollisuutensa tehneet; vaadittiin myös jotain henkisempää. Sitä

saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin

tansseivat säveliensä mukaan. Heitä seurasi kaksi nälkiintynyttä

slovakkilaista ylioppilasta, paljain jaloin, vaatteet riekaleina ja

hiukset vanukkeissa. He lauloivat ensiksi kaikellaisia hurskaita

latinaisia lauluja; mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti

viiniä, olutta ja marjamehua, alkoivat veitikat viritellä

maallisempiakin säveleitä, jotka lopulta kävivät, niin sanain kuin

nuotinkin puolesta, sangen irstaisiksi. Muutamat laulut, jotka

esitettiin eräänlasisella rengonkielellä, missä latina, slovakki ja

unkarin kieli vieretysten vallitsivat kauheassa sekamelskassa, erittäin

huvittivat maahanpaniaisväkeä, niin että he nauruun pakahtumaisillaan

maassa kierittelivät. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja

synkkänä. Murisi vain eteensä tuijottaen:

"Myös nämäkin laulut olisi hän paremmin laulanut; hän olisi kyennyt

ylioppilaita opettamaan tässä suhteessa. Hän se vasta osasi lystit

pystyyn laittaa."

"Hän" oli se kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri

vietettiin.

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina, kellistyivät ylioppilaat pöydän

alle. Mutta ei ilo siltä loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalta

kolme Galitsian juutalaista. Ne toi hän saliin. Siellä sidottiin heidät

otsasuortuvistaan yhteen sekä partoihin hierottiin survottua

pippuria. Kun sitte yksi ja toinen heistä ankarasti aivastaessaan äkkiä

päätänsä heilautti sekä samassa sai naapuriensakin älykopat keikkumaan,

ei yksikään vieraista saattanut olla nauramatta. Ainoastaan linnanherra

ei nauranut; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Myös tätä taisi hän

paremmin kuin muut", murisi hän. "Ainoastaan hän hoksasi, kuinka

hauskimmasti voidaan juutalaisia narrina pitää. Jaa! -- hän oli oikea

nero."

Hauskuus kohoaa kohoamistaan. Vieraat ovat jo, tuon runsaasti

vuotaneen viinin vaikutuksesta, niin tuulessa, että ryhtyvät

käsikähmään keskenään. Voimakkaimmat sullovat heikompia pöytien

alle. Mutta tuolla nurkassa rehkivät muutamat veitikat yhdessä

rypäkässä. He koettavat yhdistetyin voimin viskata muuatta toveria

ulos ovesta, vaan eivät onnistu; lopulta viinin jumala kantaa heidät

kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei tämäkään huvita. Totisena, synkkänä hän istuu. Viiksiinsä

murisee: "Olisipa hän vain täällä! Hän teidät mäsäksi pieksäisi. Hän

ei pelkäisi ketään. -- Pitkällä kepillä ajaisi hän helposti koko joukon

pihalle."

Kun tappelu oli tullut aivan yleiseksi, niin että tinalautaset ja

katajasarkat ilmassa lentelivät, pöydät ja tuolit maassa kierielivät,

penkit ja ihmisluut katketessaan rauskuivat sekä kiroussanat ja

valitushuudot kovimmin kaikuivat, aukeni äkkiä muuan sivu-ovi

selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muuan

naiseksi puettu ilveilijä, kirkon lippu kädessään; häntä seurasi munkin

kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat

hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen

ilkeimmästi ivattiin.

Paikalla lakkaa tappelu. Ne vieraista, jotka vielä jaloillaan pysyvät,

liittyvät mukaan matkaan. Jotkut ripustavat keppinsä käyrään

viiniruukun ja nostavat sen olalleen sekä niin asestettuna marssivat

juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierrellään; sitte

mennään huutaen ja hoilaten pihalle.

Saliin ovat jääneet ainoastaan ne, jotka maassa makaavat, joko viinin

vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta sekä ovat siten

kykenemättömiä seuraan yhtymään. Talon herra ainoastaan istuu

rauhallisesti paikallaan. Hänen edessänsä pöydällä seisoo

ahdaskaulainen pullo täynnä väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei

kuitenkaan ole vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi tuijottaa hän

savuavaa kynttilänsydäntä sekä mumisee silloin tällöin muutamia

katkonaisia lauseita, joista ei kumminkaan kukaan mitään välitä.

"Kuinka paljo osasikaan hän hullutuksia keksiä! -- Kesken

torumistanikin täytyi minun usein hänelle nauraa. Hän oli niin

voimakas, etten minäkään hänelle piisannut. Kun rupesin häntä

kurittamaan, antoikin hän päinvastoin minulle selkään. Ellen

hälle rahaa antanut, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni, ja otti

häneltä. -- Jaa! ... pojalla oli enempi järkeä, kun kokonaisella

kuninkaan neuvostolla yhteensä. -- Helposti hän olisi saattanut elää

sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenen viiden. --

Siihen vielä lisäksi kolme vuotta, tekee kaksikymmentä kahdeksan

vuotta... Se on totta... Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun,

sillä ne hän on ollut kuolleena... Vaan minkä vuoksi hän oikeen

kuoli... Sentähden, että hevosensa taistelussa kompastui... Muutoin

olisikin se toinen saanut loppunsa... Ja semmoista sanotaan oikeudeksi!

-- -- -- Kaunis mailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat!

-- -- Hän juoksi kuiviin... No eivätkö sitte kaikki mailman lääkärit

kykene jollekin, joka kuiviin on juossut, hankkimaan uutta verta?

-- -- -- Arkaa väkeä... Tuo pappi aasi sanoi, että ihminen muuttuu vaan

tomuksi. -- -- Minunko poikani tomuksi! -- Ei ikänä. Hän muuttuu

kullaksi taikka timanteiksi. -- -- Jo huomen aamuna avautan

arkkunsa ja katson. -- -- -- Niin, siellä hän lepää, paavilaiskirkon

kryptassa [maanalainen hautakammio kirkon kuorin lattian alla]. --

Miksi juuri siellä? -- Hän itse niin tahtoi ... luultavasti sen vuoksi,

että vielä kuoltuaankin saisi pyhimyksiä kiusotella. -- Kyllä

hän heitä mahtaakin härnätä! -- -- Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle

nokkapiuvia?... Taikka aaveita loihtii keltoja soittamalla... Mitä se

on?... Kellon soittoa?... Kuka kuulee sen?... Eikö kukaan muu kuin minä

yksin? -- Hei, Mathias, missä sinun korvasi on?... Etkö kuule?...

Gingallo! Gingallo!... Varmaankin on se piru itse ilmielävänä?...

Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja

mahdottomissa äänilajeissa. Vielä jalkeellaan olevat olivat menneet

alas kellariin, jossa suorastaan tynnyreistä viiniä särpivät. Suuressa

juhlasalissa oli talon herra yksinään valveilla.

Kumminkin hän luuli uneksivansa.

Kirkontornin pieni kello soi edelleen.

Grazian rähmi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvansa ja alkoi

seiniä pidellen hoiperrella ulos salista, ensin pitkään käytävään ja

sieltä linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle

päin. Hän kiskasi ikkunan auki ja tirkisteli ulos pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu valoi viimeisiä säteitänsä juuri kirkon tornia

kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka ei enää

soinutkaan, kuitenkin hiljaa telineissään sinne tänne liikkui.

"Kuka siellä? Kuka on siellä?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta.

"älkää rähiskö siellä alhaalla! Minä tahdon kuunnella!" Kuulla ei hän

kyllä enää voinut, mutta kyllä nähdä; muuan pitkistä gootilaisista

kirkon ikkunoista oli valaistu.

"Katsos! Mitä tämä on?"

Ja valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, väliin kadoten,

toisinaan taas ilmaantuen; väliin ne nostivat käsiänsä ylöspäin,

joskus taas antoivat niiden laskeutua alas. Grazian kokosi voimansa ja

karjasi mahtavan äänensä koko voimalla näille kummittelijoille: "Keitä

olette? poistukaa!" Senjälkeen vaipui hän voimattomana alas.

Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet makaamasta lattialta;

ainoastaan hädin tuskin saatiin hän jälleen henkiin.