Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei
ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos,
jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo
monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja
ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen
Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya.
Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä
tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty
selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään
kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat
olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi
vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset
viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta
varmuuteen ei vielä oltu päästy.
Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain
neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää.
Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.
Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen
tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen
salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että
muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita
harjoittamaan.
Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa
ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi
yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää
tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.
Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän
ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon
joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen.
Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa
eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut,
piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän
havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi
häntä rauhoittaa.
Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona.
Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.
Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä;
Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla
viiniruukku ja pikari.
"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa
vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi
meistä on narri kumpi viisas."
"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi
Siegfried.
"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! -- He!"
"En juo viiniä."
"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"
"Siinä on mustetta."
"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annappas minulle kulaus pöntöstäsi?"
"Ei mustetta juoda."
"No, mitä sillä tehdään?"
"Teroitetaan hanhenkynä -- näin, kastetaan se musteeseen ja piirretään
kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremmasta arvosta kun viini
ihmisen kurkulle."
"Noo -- annappas nyt vain minulle pieni tilkkanen, että tiedän, miltä
se maistuu!"
"Ei tätä voi juoda."
"Ovatko nuo koukerot isossa kirjassasi sillä tehdyt?"
"Ovat. -- Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."
"Et ymmärrä? -- mutta silloinhan ei noitakirja ole sinulle suuremmasta
arvosta kuin minullekaan? Yhtä hyvin voisin minä istua siinä ja seurata
sormillani variksen varpaita!"
"Sinulla on oikein, narri."
"Minä sanon sinulle jotakin. Jos voin mustettasi juoda, s.o. opin
kirjaasi ymmärtämään, tahdotko sitte ottaa naukun viinituopistani?"
"Siihen kauppaan suostun."
"No, odotappas silmänräpäys. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muuan
köyhä ylioppilas, jonka kanssa monet illat tämän saman pöydän ääressä
valvoin. Hän raapusteli myöskin hanhenkynällä variksenjalkoja
paperille, kuten sinäkin teet. Mutta sen sijaan, kun sinä juoksutat
kynää vasemmalta oikealle, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi
myös koettaa kulettaa sormiasi samoin päin. Mikä on hullun kirjasi
nimi?"
"Eitukluk uttalas."
Narri mietti hetkisen ja päästi sitte suuren naurunhohotuksen.
"No enkö minä sanonut", hirnui hän, "että ensiksi kykenen sinun
mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat
arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk uttalas, sehän on sama kuin
salattu kulkutie."
Siegfried aukasi suunsa ja silmänsä selkiselälleen. Siinähän se nyt
oli. Mitä kahtena satana vuotena kirjanoppineet eivät olleet selville
saaneet, sen ratkaisi narri kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!
Kirja oli unkarin kieltä, kirjoitettu arabialaisilla kirjaimilla
nurinpäin.
Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.
Hyvin sujui. Ensin meni kaksi riviä, sitte kolme ja niin koko sivu.
Jota enemmän hän luki, sitä punaisemmaksi tulivat poskensa, silmänsä
alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulamistaan sulivat.
Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.
"Katsokaa vain!" kirkui narri, "hurskas isä on juopunut omasta
musteestaan."
Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti ylös.
Kirja ei suinkaan ollut semmoinen, että paholainen olisi sitä
pelännyt, päinvastoin oli sen sisältö mieluista ijankaikkisen syvyyden
isälle.
"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Otappas nyt sitte kulaus
minun ruukustani!" sanoi narri voiton riemuissaan sekä täytti pikarin
reunoja myöten viinillä.
Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta
kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut tullut hänen huulilleen. Tämän
tulivirran vaahto on helvetin tienviittana; siitä aiheutuivat monet
synnit nuorille ja vanhoille.
Munkin kasvot ilmaisivat kiivasta janoa.
Kirjan sisältö oli varmaankin pelkkää tulta, niin että joka siitä
siemauksen hörppäsi, tunsi valkean rinnassansa ja tarvitsi
sammutusainetta.
"Anna tänne pikari!"
Narri totteli käskyä kiireesti ja munkki tarttui vapisevin sormin
pikariin sekä vei sen huulilleen. Ensin koskettivat huulensa vain
hiukkasen tuohon taikanesteeseen, vaan pian hän tyhjensi koko
sisällyksen kerrassaan. Sillä oli sama vaikutus häneen, kuin johonkin
semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ollut viiniä maistanut.
Hän nojautui tuolinsa selukseen veltosti; kasvoissa kuvastui kuin
peilissä ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisällisten silmiensä
ohitse. Puoliavoimet huulet olivat hymyssä. Vaistomaisesti
tarttui hän ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.
Tällöin säikähtyi poikanen unessaan niin kovasti, että hän huutaen
putosi lattialle.
Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet
huolellisesti vuoteeseensa jälleen, samalla rauhoittavia sanoja
puhellen. Lapsi tulikin levollisemmaksi, pelottavat unikuvat häipyivät
ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin
kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.
"Sinusta tulisi mainio lapsenpiika!" sanoi narri. "Tämmöisissä
tapauksissa ennen on minun täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin
jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni, saadakseni hänet
tyyntymään. Ja sinä sait hänet tyyntymään yksinkertaisesti vain siten,
että laskit kätesi otsallensa! -- -- Het! otetaanpas vielä ryyppynen!"
"En huoli enää sinun viinistäsi."
"Noo, särvi sitte omaa viiniäsi taasen!"
Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että salaperäinen
noitakirja oli auki, vaikka hän sen äsken oli sulkenut. Jo johtuivat
mieleensä näyt ja kummitusjutut.
"Oletko sinä kirjaa liikuttanut?" kysyi hän narrilta.
"En ole, enkä sitä tekisikkään, vaikka luvattaisiin minulle koko
Madocsanyn linna ynnä sen kaunis haltijatar kaupanpäällisiksi."
Munkki kyyristäytyi nojatuoliinsa sekä rupesi jatkamaan tuon
kummallisen kirjan lukemista.
Jota enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoi kasvoissaan esiintyä ilme,
joka todisti, että hänen sisässään vallitsi tiedonjanon tunne. Jokainen
luettu sivu lisäsi vain sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi nyt
kiinnipanemaan, ennenkuin viimeinenkin rivi olisi siitä luettu.
Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudappas minulle koko ruukullinen
viiniä!"
Kun sitte nouseva aurinko aamusella kultasi maalatuita ikkunaruutuja,
nähtiin narri pöydän alla kuorsaten lojumassa. Mutta pappi tirkisteli
yhä kirjaan. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.
Ja kirja "Eitukluk uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen
noitakirja.
Se oli erään orabiti munkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys,
miksi teos oli laadittu näin kummallisilla kirjaimilla ja ne niin
oudosti järjestetty.
Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka
Waag-virran alatse kulkien keskenänsä yhdistäisi Madocsanyn ja
nelitornisen Mitoschinin linnat.
Siihen aikaan, kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö Juhani Hunyady
taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan,
olivat molemmat linnat böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä he
saivat rauhassa mellastella ja ilkeyttään harjoitella pitkät
aikaa, kun Unkarin sotilaat tarvittiin rajoilla, varjelemassa Eurooppaa
turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, että sillä, joka karhun
kanssa paraillaan taistelee, ei ole aikaa hyttysiä kasvoiltaan ajella.
Vihdoin alkoivat maan aateliset kreiviensä ja voivodiensa johdolla
heitä ahdistella. Mutta ihme ja kumma. Kun toinen näistä linnoista
saatiin väkirynnäköllä voitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin
oli laita toisen kanssa. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelun
jälestä mellastukset ja ryöviöt ympäristössä. Rosvot olivat käyttäneet
kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen
alatse kulkevaa tunnelia.
Näin kävi ajasta aikaan aina siksi kun Mathias kuningas [Mathias
Corvinus] tuli hallitukseen. Hän vahvistettuansa valtansa ulkonaisten
vihollisten suhteen, käänsi puhdistavat aseensa sisällisiä oloja
järjestämään. Sotajoukko lähetettiin myös böömiläisiä rosvoja
kurittamaan. Yht'aikaa piiritettiin sekä Madocsany että Mitoschin.
Ryövärit pakenivat ensin Mitoschinista Madocsanyyn, mutta sielläkin
olivat kuninkaan sotilaat vastassa. Pako oli mahdotointa. Ja kumminkaan
ei heitä saatu koskaan kiinni.
Tähän aikaan kirjoitti orabiitti munkki merkillisen teoksensa.
Siinä hän kuvaili tarkasti sekä perinpohjaisesti kelle linnat olivat
kulloinkin kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin
alkoi. Tämän hän teki sen vuoksi, että, jos jälkeentulevaiset
sattuisivat erehdyksessä käytävään joutumaan, osaisivat he sieltä pois,
tai jos myöskin joiden kuiden pistäisi päähän ruveta etsimään niitä
runsaita aarteita, jotka ryövärit, hänen luulonsa mukaan, olivat
erääseen sivuholviin kätkeneet, he löytäisivät ne. Noista aarteista
puhuttiin muutoin sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta
monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitte kerrottiin, kuinka
ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen rouvasihmisen
sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuolemansa jälkeen oli hänet
haudattu sangen loistavilla juhlamenoilla sekä ruumis asetettu erääseen
tunnelin salakäytävistä.
Mihin rosvot itse olivat piirityksen aikana joutuneet, siitä ei kirja
tietänyt mitään mainita. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat,
kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja
nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, vetäytyneet johonkin
käytävän sivuaukeamaan sekä sinne salpautuneet ja siellä käyneet
vapaaehtoiseen kuolemaan, sillä he hyvin tiesivät, että jos elävinä
kiinni joutuisivat, hirsipuu ehdottomasti tulisi jokaisen osaksi.
Voittajat saivat paljo kultaa ja hopeaa saaliiksensa.
Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän loppukohta
unhottui kummassakin, niin ettei sitä enää lainkaan tiedettykään; koko
käytäväkin vähitellen häipyi ihmisten mielistä.
Tuo salaperäinen kirja olisi sen kaikille kertonut, jos vaan sitä olisi
osattu lukea. Mutta sen oli ainoastaan isä Siegfried voinut tehdä.