Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan
nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin
surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:
"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet
kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein
ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää
odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa
eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"
Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille,
silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle
kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.
"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo
kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä
syleili.
"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin
vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."
Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää
sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin
vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät,
halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä
paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui
vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti
syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli
tullut verihaava.
"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä
oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi
kreivittären kasvoilta.
Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti
rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä
taaksepäin.
"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! --
Vettä!"
"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää
todellisuutta."
"Teodor."
"Teodor on kuollut."
"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."
"Ei -- vaan taistelussa itsensä kanssa."
"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."
"Niin -- sen kaksintaistelun jälestä, jossa erään tapoin -- ei.
Syynhän siihen tunnet!"
"En tahdo tuntea; elä siis sitä muistuta. Koko juttu vihoitti minua jo
tarpeeksi aikanansa."
"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle jok'ainoa yö."
"Mikset tappanut häntä oikeen kunnollisesti? -- Minuapas eivät aaveet
kiusaa."
Tätä sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.
Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa
vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen
kerran joutuu helvettiin", arveli hän itsekseen, "viettelee hän itse
saatanan, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä piinaa kärsiä, tulee
hän varmaankin Belzebubin puolisoksi sekä siten sen kirouksen sijaan
kuningattareksi." Ääneensä sanoi hän: "Mitoschinin linnanherra vainoo
minua."
"Minua myös. Hänen joka sanansa on kirous. Jos ne kävisivät toteen, ei
taivaassa enää olisi yhtään salamaa eikä helvetissä paholaista. Minä
heille ainoastaan nauran."
"Sitä pahempi ovat kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt
minulle uhkauksen, että jos hiukankin seurustelen hänen tyttärensä
kanssa, jopa jos edes näenkin vain tämän, laitetaan lapsi heti
sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverettu sangen vaappuva
vene, jommoisia käytetään Unkarin virroilla] ja lasketaan turvatoinna
kuohuvan virran valtaan. Ja että Mitoschin sanansa pitää, saat olla
varma."
"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että maailmasta luovuit ja
luostariin sulkeusit. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin
munkiksi vain sentähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten
lähelle mielitiettyäsi?"
Lemmenkateus ja viha huokui naisen joka sanasta.
"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja
yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani;
sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin..."
"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"
"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa.
Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten
talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani
yht'aikaa."
"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi...?"
"Ei vain hänet unhottaakseni."
"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään
hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä..."
"Turhaan odottaa... En edes rukoillessani uskalla häntä muistella.
Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs.
Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa
että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu
ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore,
sen piikit eivät enää pistele."
"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi
pojalleni?"
"Muut pelkäsivät sinua."
"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä
pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse,
jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja
kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt,
josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta
ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen
sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin.
Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne...!"
"Käskettiin ja minun täytyi totella."
"Ja missä tarkoituksessa tulit?"
"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."
"Ha, ha, haha...! No mikä se mahtaa olla?"
"Kasvatan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opetan
hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."
"Tiedän, tiedän. Herrat jesuitit pelkäsivät, että minä vihoissani
lähettäisin poikani Saros-Patákin kouluun, antaisin hänen tulla
kalvinilaiseksi ja lahjoittaisin omaisuuteni kollegiumille. Siitä
heidän hurskas intonsa."
"Ehkäpä."
"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin
kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät
opettajat samalla rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun
rippi-isäni!"
"Tiesin sen."
"Vai tiesit. Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen
korviisi kuiskaamaan ja joita sinun pakosta täytyy kuunnella, eivät
ainoastaan minua, mutta myöskin sinut turmioon saattavat. Synti, josta
sieluni päästät, antaa omille himoillesi uutta kiihdykettä. Ja kun
kätesi siunaten lasket päälaelleni, polttavat punaiset hiukset sormiasi
kuin hehkuva rauta. Tiesitkö tämän kaiken?"
"Oih ... minä tiesin."
"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa
polvistun ja korvaasi kuiskaan: _Pater peccavi_. Minä rakastan erästä
miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en
voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta
ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä
hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se
tuottaa minulle suloista nautintoa. _Mea culpa! Mea culpa!_... Minulla
oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas.
Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä
hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin
saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. _Mea culpa! Mea culpa!_
Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! -- Mutta hänen sydämensä ei
välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta
neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen
liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu
syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen.
Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. _Mea culpa! Mea
culpa!_ Ole minulle laupias! -- En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta
tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra
taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi,
mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko
maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen
kanssansa matkustamaan."
Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia
kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.
Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja
lausui lempeästi:
"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"
Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa
jättämiä märkiä, savista jälkiä.