Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus
teille ja huoneellenne!"
Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti
tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät
otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai
kenties myös kasvoja peittääkseen.
Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä
tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva.
Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää
ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne
ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi
milloinkaan menettää malttiaan."
Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna
asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä.
Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.
Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi
alentaa hiljaisemmaksi.
"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte
polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan
hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella
tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa
vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle -- lahjaksi! Se
tulee häntä hävettämään."
Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.
"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla
tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! -- Metsästäjät! Tulkaa takaisin!
Tulkaa tänne! -- Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja
ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä,
että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä
lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"
Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas
linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat
tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He
olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan
ajaa ulos pahat henget.
"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen
pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"
Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan
ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan
korvapuustin.
Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.
"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen
ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin
kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.
Siegfried puuttui asiaan.
"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"
Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet
manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti
itkeä.
"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän
rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä
kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja
sinua opettamaan."
Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi
itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti
tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat
hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita
kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman
haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat
uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.