Vielä samana päivänä meni luostarin konventilta vastine linnan
herrattarelle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli valittu
kasvattajaksi ja että hän jo huomenna saapuu virkaansa.
Uutta tointansa varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen.
Vaikeaksi kävi tuntea entistä rääsyistä, paljasjalkaista
kerjäläismunkkia tuossa muhkeassa, kookasvartaloisessa,
silkkimantteliin ja kiiltohattuun verhotussa luostari-isässä, joka
suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen
seuraavana aamuna astuskeli maantietä myöten jesuittiluostarista
Madocsanyn linnaa kohden. Luostari ja linna olivat toisistaan noin
tuhannen askeleen välimatkalla.
Linnan portissa oli suuri tungos. Siinä hyppi ja sinne tänne
juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän
villin koirajoukon puremista. Tässä talossa oli nimittäin suuri
paljous kaikellaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa
päästettiin heidän päällensä. Pihassa oli myös vihainen kukko, joka
taistelunhaluisena, kynnet ja nokka sojossa, lensi sen onnettoman päätä
kohden, jonka oli onnistunut hengissä suoriutua koirista portissa.
Lisäksi nuori linnanherra narrineen, heitukoineen [palvelijoineen] ja
koiranhoitajineen oli muurilla vahdissa ja sieltä jousipyssyllään
ammuskeli rauhallisia ohikulkevia.
Siksi päivää, jona Siegfriediä odotettiin, oli linnanherratar erittäin
varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä, niihin kuuluvine
nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittimillä, kuin
myöskin koirat oli irti laskettu, sillä hänen mielestään tulisi olemaan
erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat
ahdistelevat kunnianarvoisaa isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi
hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen
viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken metsänvartialta sai
kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitoschinin, omistaja oli viime yönä
hyökännyt Madocsanyn alueelle, tappanut sieltä paljo metsänriistaa sekä
vastarintaa yrittäneet kreivittären palvelijat sidottanut puuhun ja
lisäksi annattanut heille kelpo selkäsaunan.
Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista
vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet
ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn
omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää
pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän
salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten
siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet
monta vertaa entistään katkerimmiksi.
Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.
Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa,
hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta
Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena
seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi
kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen
taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä
hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja
jättivät munkin rauhaan.
Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra
-- hänen tuleva oppilaansa -- parasta aikaa oli pallosilla heitukan,
koirarengin ja narrin keralla.
"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui Matyi, heitukka.
"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli Petyko,
koirarenki.
"Heitä pappia pallilla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka
juuri piti pallia kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua,
niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"
Hersko, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.
Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen; ennen kuin tuo märkä palli
ehti siis sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen
niin taitavasti takasin päin, että satutti keskelle Herskon naamaa ja
tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.
Tuo oli hauskaa nuoresta herrasta.
"Katsos pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi munkki! Sinähän taidat
palloa heittää -- peijakas ... ja minä kun luulin, että munkki ei muka
osaisikkaan muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatkos lyödä
pallon niin korkealle kun Matyi?... Matyi on vahva poika. -- Nääs ...
mihin lensi!... Vähiltä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No
koetetaanpas, mihin sinä kelpaat!"
Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin ylös, että se meni
yli linnan katon.
"Kylläpäs sinä olet aika munkki!... Sinun kanssasi minä rupeankin
täst'edes longaa ja meetaa pelaamaan!"
"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa", imarteli Siegfried.
"Latinaako ... sitä piru osatkoon, mutten minä."
"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi. Siten
opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."
"Todellakinko?"
"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan.
Sitä tehdessä jää oppi meille itsestään."
"Kuinka? osaatko sinä paperileijojakin lennättää? Mutta varmaankaan et
ole koskaan niin suurta leijaa nähnyt, kuin minun on. Katsos, miten
paksu on sitä pidättävä nuora!... Tämän voi Matye vetämällä
katkaista... Koetappas, Matye!"
"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kolminkerroin
sekä nykäsi sen poikki yhdellä tempauksella.
"Peijakas! -- Oletpas sinä aika karhu... Kuinka kuuluu leija
latinaksi?"
"Draco."
"Entäs paperi?"
"Charta."
"No arkki sitte?"
"Arcus."
"Siis olen jo oppinut: draco, charta, arcus! Sehän on lapsen
leikkiä... Hersko!"
"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisteli narri, joka oli
suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujokas. -- "Korkea-arvoinen
rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden
ajan, ilman että hän kuitenkaan mitään oppii."
"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti, "otamme
yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi,' ja milloin ei
nuori herra osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."
"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Hersko -- eikö niin munkki!"
selitteli nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama
omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erittäin miellytti. Hän oli jo
muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.
Narria ei tuo ehdotus oikeen miellyttänyt; hän sen vuoksi rupesi
estelemään sekä tuumi olevansa jo liian vanha semmoiseen kunniaan kuin
syntipukiksi, vaan että koirarenki tai heitukka siihen toimeen paljoa
paremmin soveltuisivat. Muuten tahtoi hän kokonaan päästä näin
epämieluisasta puheenaineesta ja sentähden, viedäkseen juttua uusille
urille, kysäsikin yht'äkkiä Siegfriediltä: "Minkätähden olet tuon
jättiläiskirjan mukanasi laahannut ... onko tarkoituksesi, että nuoren
herran pitää se oppia ulkoa?"
"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia ulosajaessani."
"No sitte tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen paljo ...
meneppäs sen kanssa nyt ensiksi armollisen rouvan luo, siellä
varmaankin kolmetuhatta pirua pitää asuntoa ... niihin voit koetella
taikakaluani ja siten nähdä, josko se johonkin kelpaa."
Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.
"Jaa ... meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini
näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.
Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta,
toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten
käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului
äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän
edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori
herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että
olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi
jälelle.
Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen,
rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä
lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.
"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi
lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi
Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan
vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä
ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. -- Kuunnelkaa mitä
sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja
heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja
sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne,
valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan
[= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää
hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki,
niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä
kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha
riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä
kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian
omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis
sorkkianne, te mölyapinat!... Matkaan ja nopeammin kuin salama!...
Kuuletteko!... Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? -- Ahaa
tuolla! Mitä hän täältä etsii?... No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"
Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren
karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti
kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset -- nuo kullanpunaiset
kähärät -- törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta
hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä
intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli
nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta
punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla
ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä.
Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen
vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä
kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin
liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se
-- naisen kiivaasti liikehtiessä -- salli näkyä korkeakantaiset
keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.