Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja. Hän tutki
tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöllään riippuvalle
kivitaululle. Samassa hän arvosteli tuloksia ankarasti. Ylipäänsä oli
"temporiseeraus" hänen mielestään, tällä kertaa tuottanut sangen vähän
ja huonoa tavaraa; munat hän huomasi mädänneiksi, jauhot olivat
karkeita j.n.e.
Keräilijä sai tämän johdosta kuulla kovia ja karkeita sanoja.
Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikellaisilla, ei suinkaan ylistystä
tarkoittavilla latinaisilla arvonimillä, kuten _neqvam, paniperda,
asine_ j.n.e.
Siegfried kuunteli näitä nöyränä ja mitään vastaamatta, pää
surullisesti alaspainettuna. Mustan munkkikaapun päähine peitti hänen
kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita
alas rinnalle. Hamppuköydellä kiinnivyötetyn kauhtanan alta näkyivät
paljaat jalat. Santaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut
sauvansa päähän, sillä näin sadeilmalla ei anturakengistä ollut mitään
hyötyä.
Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoinkin, mutta väsynyt,
läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Kyökkimestari huusi
häntä.
"Hoi Siegfried! _Huc acceleras! ad culinam_!" kuului keittiöstä
vihainen ääni.
Se olikin muhkea keittiö. Vielä nykyäänkin, kuu luostari itse on
raunioina, luulisi kyökin jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi.
Todellisuudessa on tuo torni aikoinaan ollut keittiön mahtava
savutorvi.
Siegfriedin tuli pitää puhtaana ja järjestyksessä tämä suurellinen
keittohuone.
Astuessaan holvatusta ovesta sisään kyökkiin huomasi isä guurdiani heti
ruuan jäännökset permannolla. Tämmöinen jumalattomuus suututti
häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti
hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten
puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sen vuoksi lattia puhdistaa ja
se toimi joutui luonnollisesti Siegfriedin tehtäväksi. Nöyränä
ryhtyikin hän halpaan työhön. Mustan päähineensä työnsi hän taaksepäin
ja käärei ylös paidan hiat. Kun tuo karkea liinavaate oli käsivarsilta
poistunut, tuli näkyviin hieno, valkea iho, joka todisti, ettei
munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tämän tapaisia
raskaita tehtäviä.
Kasvonsa olivat vielä nuoret, niissä oli säännölliset piirteet ja
kärsivä ilme. Vaaleita hiuksia ei vielä oltu tonsuroitu. Silmät olivat
vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkkinäinen ilman vaihdos,
kun hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään kyökkiin.
Guardiani ryhtyi sillä välin kuulustamaan molempia oppilaita. Hän
tahtoi tietää, kuka oli saavin kaatanut. Sitä luonnollisesti kumpikaan
ei ollut tehnyt. Vanha totuus onkin, ettei pahaatekoansa kukaan
mielellään tunnusta. Mutta että pojat keskenänsä olivat kahakoineet,
näkyi selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu
otsassa, Johanneksella suuri sinimarja oikean silmän alla. Kuitenkin he
jyrkästi kielsivät tapelleensa.
"No mistä sitte olet tuon sinimarjan silmäsi alle saanut?" tiuskasi
guardiani.
"Kun minun piti uunia lämmittää", vastasi Johannes, "loukkasin pimeässä
itseni muurin kylkeen."
Guardiani jätti hänen rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.
"Missä sinä olet saanut haavan otsaasi?"
Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä, päätti Samuelikin valehdella,
mutta ei heti keksinyt sopivaa ajatuksen juoksua. Hädissään hän vihdoin
sopersi: "Sen olen itse -- purrut."
"Miten ihmeen tavalla olet sinä itse itseäsi otsaan purrut?"
"Leikissä."
"Kuinka?"
"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."
Guardiani puri huultansa, mietti vähän ja julisti seuraavan tuomion:
"Johannes, joka on arvokkaasti itseänsä puolustanut, saa selkäänsä
kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka kömpelösti puolustautui,
tulee saamaan kolmekymmentä sivallusta."
Pojat sen kuultuaan alkoivat kauheasti itkeä ja vuodattaa katkeria
kyyneleitä. Mutta kun guardiani samassa käänsi hiukan selkäänsä,
iskivät he vaivihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan:
"En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta guardianin tottunut
huomio älysi heti veitikkain ajatusjuoksun. Hän päätti sentähden
yht'äkkiä panna rangaistuksen tällä kertaa täytäntöön tavallisuudesta
poikkeavassa muodossa, joka tekisi kaikki salaiset sopimukset
mahdottomiksi ja hyödyttömiksi.
"Siegfried!" sanoi hän käskevästi. "Astu lähemmäksi!"
Puhuteltu totteli.
"Tällä vitsalla pitää sinun iskeä noiden pahantekijäin selkään tuomitut
iskut. -- Tuossa on... He!"
Näin puhuen ojensi ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä
kastellun pähkinäraipan.
Pojat rupesivat kahta kauheammin ulvomaan.
Siegfried ei ojentanut kättänsä tarjottua vitsaa vastaan ottamaan.
Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren
suonissa kiivaasti kiehuvaan liikkeeseen. Posket alkoivat punottaa ja
silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, kädet nyrkittyivät ja
oikea jalka otti uhkaavana vaistomaisesti askeleen eteenpäin.
Värisevällä äänellä vastasi hän:
"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole milloinkaan tottunut
turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä
toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö -- en
saata sitä tehdä."
"Siegfried!" sanoi guardiani jylisevällä äänellä. "Luuletko vielä
olevasi ritarijoukon johdattaja? Muista, että nykyään olet orjain
orja!"
Ja ikäänkuin oikeen havaannollisesti näyttääkseen niskoittelevalle
luostariveljelle tuota alhaista asemaa, antoi esimies hänelle
pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tällä törkeällä häväistyksellä oli se
vaikutus, että pystyyn kohonnut, ylpeä pää painui jälleen alas, posket
kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkittyneet kädet
aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.
"Anna anteeksi isä!" sopersi hän.
Mutta kun hän tarttui tuohon inhottavaan rangaistusvitsaan, jonka
tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasalle alentaa luomisen
kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen
olentonsa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut miekkaa
liikuttelemaan sekä kypäriä ja rautapaitoja ruhjomaan epäsi
koskeakaan edes keppiin, vielä vähemmin taipui sitä tanssittamaan
avuttomain poikaraukkain alastomilla seljillä.
Mutta toisin määräsi ohjesääntö.
Hän oli vasta ainoastaan noviisi [munkin kokelas], eikä siis vielä
tietänyt, että ihmisessä asuu seitsemänkymmentä seitsemän perkelettä,
ja että joka lyönnillä, minkä tuo syntinen ruumis saa, ainakin yksi
paholainen lähtee tiehensä, joten siis piekseminen oikeastaan on suurin
hyvätyö, mitä joku saattaa tehdä lähimmäisellensä.
Sekin piti hänen tulla tietämään.
Nyt kuului priorin ääni eteisestä.
"Siegfried! tule tänne!"
Siegfried hengitti keveämmästi. Nopeasti antoi hän pähkinävitsan
guardianille takaisin ja virkkaen: "priori kutsuu minua", valmistautui
lähtemään ulos.
"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"
Siegfried aikoi vetää kaapun yllensä ja kengät jalkoihinsa, mutta
guardiani esti sen sanomalla:
"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa
tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."
Tuota ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuittaveljet eivät saa kysellä,
ainoastaan sokeasti totella on heidän velvollisuutensa. Siegfriedkin
sentähden vaikeni ja astui esimiehensä eteen paidanhihaisillaan ja
paljain jaloin.
"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut täällä
oppimassa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä,
olet tottunut kerjäämään, sairaita hoitamaan ja halvimpiakin töitä
toimittelemaan. Vielä kuusi vuotta, ennenkuin pääset varsinaiseksi
munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun
viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus, sitäpaitsi oppia
puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista
on, että sinut, opintosi päätyttyä, lähetetään joko pakanoita
kääntämään Arabian erämaihin taikka Venäjälle, tsaari Iivana Julman
valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme
pitkää vuotta istut siis kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen
lukemaan kirjaimia, joiden nimeä et nyt edes tiedä ja joita lausumaan
kielesi tuntuu mahdottomalta. Seuraavat kolme vuotta saat sitte
harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa
tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella
paistetuksi. Seitsemäntenä vuotena vaellat vihdoin Espaniaan
uskollisuutesi koenäytettä suorittamaan. Vasta sitte, jos kaikki kokeet
onnellisesti läpikäyt, kaikki kiusaukset ja viettelykset voitat, tulet
munkiksi, isäksi vihityksi, joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän,
vaikean tien voit myös -- jos tahdot nimittäin -- suorittaa yhdellä
ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan:
'suostun.' Huomaa siis! Jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt tänä
iltana levolle noviisina, mutta jo huomen aamuna jätät vuoteesi täysin
oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa
suoritat noviisi-aikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. --
He ... lue tämä!"
Priori ojensi Siegfriedille linnanherrattaren kirjeen.
Kun nuori noviisi sen näki, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä
peljästyksestä. Silmät verestyivät ja aivot sekaantuivat kerrassaan,
niin ettei hän edes kirjaimia nähnyt, ne kun tanssivat hurjassa
sekamelskassa paperilla. -- Hän luultavasti tunsi entisiltä ajoilta
tuon käsialan. -- Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi kirjeen
lukea. Sen tehtyään vaipui kätensä hervottomana alas.
Mitä sitte sisälsi tuo kirje? Linnanherrattaren vaatimuksen, että
luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen
pojallensa.
"Vaalimme on sinuun sattunut", virkkoi priori. "Jos suostut, olet
huomenna isä Siegfried."
Nuorukainen seisoi mitään virkkaamatta, alakuloisena ja pää alaspäin
painettuna.
"Oletko tullut mykäksi?"
Siegfried kohotti päänsä, miehekäs, päättävä sävy levisi jälleen
hänen kasvoillensa.
"Isä suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä.
"Salli minun vertailla keskenään kumpaakin näistä teistä. Sillä
epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madocsanyn linnaan pidemmältä
ja vaikeammalta kuin kulku Bab-eL-Mandebin salmelle tai Sibirian
jääkentille. Ja vähemmin pelkään Iivana Julman ja hänen joukkonsa
tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja, kuin tämän naisen
hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän
kieliä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun
tuon pienen sanan: 'suostun.' Anna siis ajatusaikaa huomen aamuun
saakka!"
"Saat! -- Ota kirje mukanasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile
Herraa että hän ymmärryksesi valaisisi ja sieluasi vahvistaisi. Sillä
toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea,
kuin lähetystoimi Skyttain ja villi-ihmisten maassa. _Omnia ad
majorem Dei Gloriam_."
Siegfried poistui kammioonsa. Se oli ahdas, pieni, kapea, matala huone,
viittä askelta pitkä, kahta leveä. Kalustoa ei ollut muuta kun karkea,
matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Siegfried ei
käynyt maata vaan käveli tuntikausia edestakaisin kopissaan,
ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje virui avonaisena
vuoteella ja siihen missä tämä kirje oli, ei munkkimme saattanut
päätänsä levolle kallistaa.
Aamu ei enää ollut kaukana, kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen
sielussaan. Kirje sai poistua vuoteelta, jolle sen sijaan oikaistiin
väsynyt ruumis. Pian vaipuikin Siegfried syvään, virkistävään uneen,
josta ei edes aamukellon soidessa herännyt.
Hän havahtui vasta sitte, kun guardiani käsivarresta' puisteli.
Yhdellä hypyllä oli hän lattialla.
"_Ergo, Siegfried, tandem_: miten olet päättänyt?"
Siegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: "näin".
"_Bene_, valmista siis itsesi ja seuraa minua. Pojat odottavat vielä
rangaistustansa."
"Pidättäkää! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani, jolloin
minun on täytymys halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa. Nyt seuraa
kolme opiskelun vuotta, sen jälkeen vaelluksen aika. Pyövelin tehtäviin
harjoittelemisesta ei hän mitään maininnut."
"Erehdyt, Siegfried! Muistappas! Seitsemäntenä vuotena pitää sinun
mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun
vuoden ajan täytyy olla pyhän inquisitionin palveluksessa.
[Inquisitioni oli hengellinen tuomioistuin, joka tutki ja rankaisi
paavin opista luopuneita. Suom.] Tule siis nyt jo totuttelemaan itseäsi
semmoiseen toimeen."
Kauhu valtasi nuoren munkin. Kädet putosivat sivuille, kuin
halvauksen saaneina, kasvot tulivat palttinan näköisiksi. Silmät
kääntyivät taivasta kohden, huulet aukenivat; sielunsa silmillä näki
hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin
sidotun ihmisellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana
Julman sekä inquisitionin kidutuskamarin. Ne kuvat täyttivät hetkeksi
hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, vastustuskyky murtui -- hän
nosti kirjeen lattialta, käänsi sen kokoon, pisti povelleen ja lausui
päättävästi: "menen linnaan."