Hurskaat jesuitti-isät olivat kokoontuneet luostarinsa refektorioon
[ruokasali luostarissa] pitämään salaista neuvottelua. Käsiteltävä
asia oli varmaankin erittäin tärkeätä laatua, sillä, mitä enempi sitä
pohdittiin, sitä mukaa neuvottelevain äänet tulivat yhä korkeammiksi,
liikkeet vilkkaammiksi, kasvot punottavimmiksi; latinaiset puheenparret
risteilivät toisiaan vastaan kuin terävät miekkailusäilät. Vihdoinkin
priori [luostarin esimies] teki mahtisanallaan lopun tuosta
kinastelusta. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohotellen jälleen
korkeihin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta
eteensä, ikäänkuin olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä
ehdottamaan ratkaisuun.
Mitä asiaa olivat sitte nuo kunnioitettavat herrat semmoisella innolla
ja niin kiihkoisasti riidellen käsitelleet? Sen saamme seuraavassa
tietää aivan yksinkertaisella tavalla.
Koko neuvottelun ajan on oppilas Johannes istunut kyyryisissään
uuninloukossa, sillä hänellä oli velvollisuutena lämmittää refektoriota
sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut joka sanan. Kun sitte
arvoisat isät kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin
varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin
askelin keittiöön.
Kyökkimestari ei ollut saapuvilla. Tuossa tilavassa rakennuksessa ei
niinmuodoin tällä kertaa ollut muita asukkaita kuin ainoastaan oppilas
Samuel. Tämä istua kökötti lattialla seisovan suuren saavin laidalla.
Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitävastoin lyhyt
ja paksu. Toisen yllä oli levätti, toista verhosi pitkä kaapu; molemmat
likaiset ja rikkinäiset, ikäänkuin esimerkillisesti todeksi vahvistaen
tuota vanhaa, kultaista sananlaskua: "Koulupoika näyttää siroimmalta
rikkinäisessä puvussa."
Saavissa oli kaikellaisia kyökkitaiteen mestariluomien jäännöksiä,
jotka siihen päivittäin koottiin. Sitte vietiin koko herkut porsasten
juhlapäivällisten avustamiseksi. Vienti oli molempain äskenmainittujen
oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin
korvissa olevien reikien läpi pistetyn tangon avulla siten, että sitä
kumpikin päästään olkapäillään kannatti.
Kun oppilas Johannes huomasi, ettei kyökkimestari ollut saapuvilla,
hyökkäsi hän ahneesti saavin kimppuun ja alkoi sen sisältöä innokkaasti
kaivella. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät
olevan ylösottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä,
juustonkuorta, vihanneksia y.m. Nämä tavarat osasi hän erinomaisella
näppäryydellä käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin
oman ruumiinsa ravitsemiseksi.
"Jätä jotain Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään
polviin tuetuista käsistään.
Johannes ei voinut mitään vastata sen tärkeän syyn tähden, että hänen
molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja
herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu.
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja kirkasi: "pois käpäläsi astiasta,
älä kaikkea sioilta syö!"
Johannes nouti korennon. "Tartuppas toiseen päähän!" sanoi hän tankoa
ojentaen.
"Ei maksa vaivaa, Siegfried kyllä yksinkin kantaa saavin läättiin."
"Siegfried ei ole täällä."
"Hän tulee pian -- kuulen jo askeleensa pihalla."
"Sitäpaitsi ei hän täst'edes enää tule olemaankaan täällä meille
kuuluvia töitä hyväntahtoisesti toimittelemassa. Uuninloukossa
kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."
"No, mitä he puhuivat?"
Molemmat istuivat saavin laidalle.
"Domicella linnassa vaatii isiltä kasvattajaa pojalleen, joka on pieni
paholainen, kuten tiedät."
"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."
"Joka kirkossa viheltää."
"Ja suitsutusastiaan tulikiveä panee."
"Ja kiroilee. Hän kiroilee sekä kaikkein pyhimysten että kummitusten
nimen kautta."
"Myös hän kiusaa eläimiä."
"Jaa. -- Hän pisti kerran palavaa taulaa minun aasini korvaan, niin
että tuo siivo eläin tuskasta raivostuneena polki rikki rukousnauhani."
"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalatoin kuin äitinsäkin. Ja tänään
guardiani [luostarin taloudenhoitaja] väitti, että äiti on kaikkein
miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"
"Luultavasti on linnanhaltijatar noita, joka asettaa miesten suuhun
suitset ja ratsastaa heillä Valpuriyönä Brockenille." [Brocken on
kukkula Hartz-vuoristossa Saksassa. Sinne luultiin noitien ennen
vanhaan kokoontuvan.]
"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on
tehnyt syntiä kaikkia kymmentä käskyä vastaan eikä mikään ole hänelle
pyhää. Lopuksi mainitsi hän, että tämä julma rouva on tappanut
miehensä myrkyllä, jota oli kaatanut juomaan."
"Se on uskottavaa. Myös minulle antoi hän kerran juotavaa, kun vein
kirjeen luostarista, ja varmaankin oli siinä myrkkyä, sillä koko yön
kaiveli sisuksiani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."
"Priori sanoi myös, että tämä suojelusherrattaremme ja hänen poikansa,
tuleva suojelusherramme, ovat karvas kalkki ja rangaistus meille.
Tahtoi lisäksi tietää, josko kukaan veljistä olisi halukas
vapaaehtoisesti lähtemään opettajaksi nuorelle herralle."
"Voin mielessäni kuvitella, mimmoiseen tuskaan isät tulivat."
"Sanos muuta. Yksi sanoi, että hänellä on kylmän vihat jalassa, toisen
maksa oli kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti unkaria ja
slavilaista kieltä, ettei sentähden kykene opettajaksi, neljäs sairasti
jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei hän
milloinkaan puhele naisten kanssa."
"Luultavasti he lähettävät sinne Siegfriedin."
"Miten sinä sen saatoit arvata?"
"Sille raukallehan käy tavallisesti aina huonosti."
"Muuan sanoi: 'Siegfried on vielä liian nuori semmoiseen toimeen.'
Siihen priori vastasi: 'Hän on kyllä nuori, mutta ankara tavoilleen.'
Toiset arvelivat: 'Hän asetetaan siten suorastaan pahan hengen
kiusattavaksi.' 'Sitä suurempi on hänen riemunsa ja palkkansa oleva
voiton hetkellä,' arveli priori. Jotkut vielä sanoivat: 'Mutta hänhän
on vasta vain halpa veli.' 'Nimitämme hänet isäksi nyt heti,' virkkoi
priori. 'Se on mahdotonta,' huusivat muut yhteen ääneen. 'Silloin
täytyy jonkun teistä mennä,' määräsi priori. Tämän kuultuansa tulivat
kaikki taipuvaisiksi ja myöden antaviksi sekä jupisivat: 'Anna hänelle
isän arvonimi, menköön hän linnaan!' Se oli asian päätös."
Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.
"Siellä tulee Siegfriedillä olemaan suloiset päivät", ivailivat he.
Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa. Takaisella luostariportilla
se lakkasi. Sen sijaan kuului sieltä kolkutus.
Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan
velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.
"Kuuletko? -- Siegfried on siellä ja kolkuttaa", sanoi Johannes.
"Kuulethan sinäkin sen yhtä hyvin kuin minä."
"Mene heti aukaisemaan!"
"Saman sanon sinulle."
"En löydä jalkojani, en osaa eroittaa mitkä näistä neljästä minulle
kuuluvat."
Mutta Samuel otti tulisijan ääreltä kuumaksi käyneen hiilikoukun ja
koetteli sillä pikimmältään yhtä noista neljästä paljaasta
säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, karkasi kiukustuneena ylös
ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen teki samaten hänen
pääkoristeensa suhteen; molemmat pojat alkoivat vimmatusti toisiansa
kynsiä ja repiä sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä
mylläkässä kaatui myös ruuan jäännössaavi ja purkasi monipuolisen
sisältönsä keittiön lattialle.
Kahakasta vihdoinkin kyllänsä saaneena nousivat toverukset ylös ja
alkoivat pukuansa korjailla.
"Nosta ylös saavi ja korjaa jätteet lattialta! sinä sen kaadoit",
komensi toinen.
"Sinä tyrkkäsit minua", puolusti toinen
"Kun kyökkimestari tämän näkee, saat sinä selkääsi."
"Luuletko itse ilman pääseväsi?"
Kunpikaan ei hankkinutkaan vahinkoa korjaamaan.
Sillä välin oli takaportille kolkuttanut veli odottanut siellä turhaan
avaamista, vaan kun sitä ei kuulunut, lähti hän kärryinensä suurelle
portille, aukasi itse sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen
huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkunlaiset kehnosti kokoonkyhätyt
kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan pitivät senkin päiväistä
vinkunaa; pyörät lenkkuivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä
kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin
laiha aasi ja niille oli ladottu kaikellaisia elintarpeita, joita
almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut saamaan.