Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. -- Kuinka vanha Liisa aikaansai
metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. -- Millä
ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin
äkkikuoleman. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja
kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.
Ministeri Sinnoberin vaunut olivat seisoneet melkein koko yön turhaan
Mooses Turnuksen talon edessä. Kerta toisensa perästä vakuuteltiin
ajomiehelle, että Hänen Ylhäisyytensä oli täytynyt jo aikoja sitten
lähteä kutsuista, mutta ajomies piti sitä vallan mahdottomana, koska
Hänen Ylhäisyytensä ei mitenkään olisi voinut juosta jalkaisin
kotiinsa sateessa ja myrskyssä.
Kun vihdoin kaikki valot oli sammutettu ja ovet suljettu, täytyi
ajomiehen todellakin ajaa pois tyhjine vaunuineen. Mutta ministerin
talossa hän herätti heti kamaripalvelijan ja kysyi, oliko, taivaan
nimessä, ministeri tullut kotiin ja millä lailla.
"Hänen Ylhäisyytensä", vastasi kamaripalvelija hiljaa ajomiehen
korvaan, "Hänen Ylhäisyytensä saapui eilen myöhään iltahämärässä,
se on aivan varmaa. Nyt hän makaa vuoteessaan ja nukkuu. Mutta,
hyvä ajomies, miten, millä lailla! Kerron teille kaiken. Mutta suu
poikki! Olen mennyttä miestä, jos Hänen Ylhäisyytensä saa tietää,
että minä olin pimeässä käytävässä. Silloin menetän paikkani, sillä
vaikka Hänen Ylhäisyytensä on pienikokoinen, on hänessä tavattoman
paljon hurjuutta, hän menettää pian mielenmalttinsa eikä tunne
itseään vihassaan. Vielä eilen hän ahdisti paljastetulla miekalla
typerää hiirtä, joka oli rohjennut hiipiä Hänen Ylhäisyytensä
makuuhuoneeseen. No niin! Heitän siis hämärissä viitan hartioilleni
ja aion kaikessa hiljaisuudessa pujahtaa viinitupaan pelaamaan
hetkeksi korttia. Siiloin vierii ja kierii portaissa jotakin vastaan,
puikkii pimeässä käytävässä säärieni välistä, kaatuu lattialle,
naukuu kimeästi kuin kissa ja murisee sitten niinkuin -- hyvä
Jumala -- ajomies, pidättehän suunne kiinni, jalo mies, muuten olen
hukassa -- tulkaa vähän lähemmäksi -- ja murisee sitten niin kuin
meidän armollinen herramme tapaa murista, kun kokki on polttanut
vasikankyljykset tai joku muu seikka valtiossa ei miellytä häntä."
Viimeiset sanat oli kamaripalvelija kuiskannut ajomiehen korvaan
pitäen kättään suupielessään. Ajomies peräytyi, kävi miettiväisen
näköiseksi ja huudahti:
"Onko se mahdollista!"
"On", jatkoi kamaripalvelija, "se oli epäilemättä meidän armollinen
herramme, joka pujahti käytävässä koipieni välitse. Kuulin sitten
selvästi, kuinka hänen armonsa viskeli tuoleja huoneissa ja avasi
oven toisensa jälkeen, kunnes saapui sänkykamariinsa. En uskaltanut
mennä hänen jäljessään, mutta hetkisen kuluttua hiivin sänkykamarin
ovelle ja kuuntelin. Silloin Hänen Ylhäisyytensä päristeli aivan
samoin kuin hän tapaa tehdä, kun jotain suurta on tekeillä. Ajomies,
taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin meidän viisautemme
uneksiikaan, kuulin kerran teatterissa erään surumielisen prinssin
sanovan -- hän oli puettu aivan mustiin ja pelkäsi kovasti erästä
harmaaseen pahviin puettua miestä! Ajomies, eilen on tapahtunut
jotain hämmästyttävää, joka on ajanut herran kotiinsa. Ruhtinas on
ollut professorin luona. Ehkä hän on lausunut jotakin -- ehdottanut
kenties jotakin oivallista uudistusta -- ja ministeri tarttuu
heti siihen, ryntää tiehensä kihlajaisista ja alkaa työskennellä
hallituksen hyväksi. Kuulin sen heti korinasta. Niin, suurta,
ratkaisevaa on tekeillä. Oi ajomies, ehkä me kaikki taas ennemmin tai
myöhemmin kasvatamme itsellemme palmikon! Mutta, kallis ystäväni,
menkäämme ja kuunnelkaamme uskollisina palvelijoina sänkykamarin
ovella, makaako Hänen Ylhäisyytensä ehkä vielä vuoteessaan ja pohtii
syviä mietteitään."
Molemmat, kamaripalvelija ja ajomies, hiipivät ovelle ja kuuntelivat.
Sinnober murisi ja marisi ja vihelsi mitä ihmeellisimmissä
äänilajeissa. Molemmat palvelijat seisoivat mykän hämmästyksen
valtaamina. Kamaripalvelija sanoi syvästi liikutettuna:
"Meidän armollinen herra ministerimme on todellakin suuri mies!"
* * * * *
Jo varhain aamulla syntyi ministerin talon edustalla kova
meteli. Vanha maalaiseukko, jolla oli yllään haaltunut ikäloppu
sunnuntaipuku, oli tunkeutunut taloon ja vaatinut ovenvartijaa heti
viemään hänet hänen poikansa Pikku Sakeuksen luo. Ovenvartija oli
selittänyt hänelle, että talossa asui Hänen Ylhäisyytensä herra
ministeri Sinnober, kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin
ritari, ja ettei ketään palvelija nimitetty Pikku Sakeukseksi. Mutta
silloin oli vaimo aivan mielettömästi riemuiten huutanut, että juuri
herra kaksikymmennappinen ministeri Sinnober oli hänen rakas poikansa
Pikku Sakeus. Vaimon huudon ja ovenvartijan jyrisevien kirousten
kutsumina olivat talosta kaikki juosseet saapuville, ja meteli kävi
yhä kovemmaksi. Kun kamaripalvelija saapui alas hajoittaakseen
väkijoukon, joka häiritsi niin hävyttömästi Hänen Ylhäisyytensä
aamurauhaa, heitettiin juuri talosta ulos tuo vaimo, jota kaikki
pitivät mielipuolena.
Vaimo istuutui nyt vastapäisen talon kivi portaille, nyyhkytti ja
valitteli, etteivät nuo raa'at ihmiset tuolla tahtoneet päästää
häntä hänen sydänkäpysensä, Pikku Sakeuksen luo, josta oli tullut
ministeri. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen paljon ihmisiä,
joille hän toisti tuon tuostakin, ettei ministeri Sinnober ollut
kukaan muu kuin hänen poikansa, jota hän oli nuoruudessa nimittänyt
Pikku Sakeukseksi. Ihmiset eivät lopulta tietäneet, oliko heidän
pidettävä vaimoa hulluna vaiko aavistettava asiassa todellakin
piilevän jotakin.
Vaimo ei kääntänyt silmiään pois Sinnoberin ikkunoista. Yhtäkkiä
hän päästi heleän naurun, löi käsiään yhteen ja huudahti riemuiten
kovalla äänellä:
"Tuolla hän on, tuolla hän on, minun sydänkäpyseni, minun pikku
tonttuseni. Hyvää huomenta. Pikku Sakeus! Hyvää huomenta, Pikku
Sakeus!"
Kaikki ihmiset kurkistivat sinne, ja huomatessaan pienen Sinnoberin,
joka seisoi kudotussa, punaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin
ritarimerkki rinnassa, lattiaan asti ulottuvan ikkunan ääressä, niin
että hänen koko vartalonsa selvästi näkyi suurten ikkunaruutujen
lävitse, nauroivat he kaikki katketakseen, melusivat ja huusivat:
"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus! Katsokaahan tuota pientä hienosti
puettua apinaa -- hullu epäsikiö noidanpentu -- Pikku Sakeus! Pikku
Sakeus!"
Ovenvartija ja kaikki Sinnoberin palvelijat juoksivat ulos katsomaan,
mitä ihmiset nauroivat ja riemuitsivat niin määrättömästi. Mutta
tuskin he näkivät herransa, kun hekin huusivat nauraen vielä
hullummin kuin kansa:
"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus, menninkäinen, kääpiö, noita!"
Ministeri näytti vasta nyt huomaavan, ettei tuo mieletön katumeteli
voinut kohdistua keneenkään muuhun kuin häneen itseensä. Hän tempasi
ikkunan auki, katseli alas vihasta säkenöivin silmin, huusi raivosi,
teki kummallisia hyppyjä kiukuissaan, uhkasi vahtisotamiehillä,
poliisilla, tyrmällä ja vankeudella.
Mutta mitä enemmän hän riehui vihoissaan, sitä äänekkäämmäksi kävi
meteli ja nauru; ihmiset alkoivat pommittaa poloista ministeriä
kivillä, hedelmillä, juurikkailla, kaikella mitä vain käteen sattui.
Hänen täytyi väistyä sisään.
"Taivaan Jumala", huudahti kamaripalvelija kauhistuneena, "tuo pieni
kammottava hirviöhän katseli ulos armollisen herramme ikkunasta. Mitä
se merkitsee? Kuinka tuo pikku noita on päässyt sisälle huoneisiin?"
Näin sanoen hän juoksi sisään, mutta niinkuin aikaisemmin hän huomasi
ministerin makuuhuoneen olevan lujasti suljetun. Hän uskalsi koputtaa
hiljaa. -- Ei mitään vastausta.
Sillä välin oli, taivas tietää miksi, kansan kesken kadulla alettu
hiljalleen mutista, että tuo pieni naurettava kummitus tuolla
ylhäällä oli kuin olikin Pikku Sakeus, joka oli ottanut ylpeän
Sinnober nimen ja kiivennyt korkealle kaikenlaisen häpeällisen
valheen ja petoksen avulla. Melu kävi yhä äänekkäämmäksi; kuului
huutoja:
"Alas tuo pikku peto, alas! Riistäkää Pikku Sakeukselta
ministerintakki, sulkekaa hänet tyrmään, näyttäkää häntä rahasta
markkinoilla! Sivelkää hänet välkkyvällä maalilla ja lahjoittakaa
lapsille leikkikaluksi! Mennään sisään!"
Ja ihmiset ryntäsivät taloa vastaan.
Kamaripalvelija väänteli epätoivoissaan käsiään.
"Kapina -- meteli! Teidän Ylhäisyytenne, herätkää, pelastautukaa!"
huusi hän.
Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hänen korviinsa kantautui vain
hiljaista huohotusta.
Talon ovi murrettiin. Kansa tulla rymisti hurjasti nauraen portaita
ylös.
"Nyt on kova paikka", sanoi kamaripalvelija ja juoksi täyttä vauhtia
makuuhuoneen ovea vasten, niin että se ponnahti ritisten ja rämisten
saranoiltaan. -- Sinnoberia ei näkynyt, ei kuulunut!
"Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, ettekö kuule kapinaa?
Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, missä te oikein olette?"
Niin huusi kamaripalvelija juosten aivan epätoivoissaan huoneiden
läpi. Mutta vastausta ei kuulunut, ei äännähdystäkään, vain
pilkallinen kaiku marmoriseinistä. Sinnober näytti kadonneen
jäljettömiin, äänettömästi. Ulkona oli melu hiljentynyt.
Kamaripalvelija kuuli erään naisen syvän, sointuvan äänen, joka puhui
kansalle. Silloin hän huomasi ikkunasta katsellessaan, että ihmiset
vähitellen poistuivat talosta hiljaa kuiskaillen keskenään ja luoden
miettiviä katseita ylös ikkunoihin.
"Kapina näyttää menneen ohitse", sanoi kamaripalvelija, "nyt kai
armollinen ministeri tulee esille piilopaikastaan".
Hän meni takaisin makuuhuoneeseen, arvellen, että ministeri kai
sittenkin oli siellä.
Hän tähysteli ympärilleen, Silloin hän huomasi, että kauniista,
kaksikorvaisesta hopeamaljakosta pisti esiin aivan pienet, ohuet
sääret. Maljakko oli aivan peilipöydän vieressä, koska ministeri piti
sitä hyvin suuressa arvossa, se kun oli kallis lahja ruhtinaalta.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kamaripalvelija kauhistuneena.
"Jos silmäni eivät petä minua, niin nuo jalat tuolla ovat Hänen
Ylhäisyytensä, herra ministeri Sinnoberin, minun armollisen herrani
jalat!"
Hän astui lähemmäksi ja huusi kauhusta väristen:
"Teidän Ylhäisyytenne, taivaan tähden, mitä te teette, mitä te
hommaatte siellä syvyydessä?"
Mutta kun Sinnober oli vaiti, huomasi kamaripalvelija, missä vaarassa
ministeri oli, ja että oli aika jättää syrjään kaikki kunnioitus.
Hän tarttui Sinnoberin jalkoihin ja veti hänet ulos. Voi, kuollut,
kuollut oli pikku ministeri! Kamaripalvelija puhkesi äänekkääseen
valitukseen. Ajomies ja muut palvelijat riensivät paikalle:
lähetettiin hakemaan ruhtinaan henkilääkäriä.
Sillä välin kuivasi kamaripalvelija onnettoman isäntäparkansa
puhtailla pyyhinliinoilla, pani hänet vuoteeseen ja peitti
silkkisillä tyynyillä, niin että näkyviin jäivät vain pienet
ryppyiset kasvot.
Nyt tuli sisälle neiti Ruusunihana. Hän oli ensin, taivas tietää
millä lailla, rauhoittanut kansan. Nyt tuli hän kuolleen Sinnoberin
luo, ja hänen mukanaan oli vanha Liisa, Pikku Sakeuksen äiti.
Sinnober näytti tosiaankin kuolemassa kauniimmalta kuin hän
milloinkaan oli ollut eläessään. Pienet silmät olivat ummessa, nenä
oli hyvin valkoinen, mutta tärkeintä kaikesta olivat tummanruskeat
hiukset, jotka valuivat alas mitä ihanimpina kutreina. Neito siveli
pikku olennon tukkaa, ja samassa välähti himmeästi loistaen punainen
suortuva näkyviin.
"Ahaa", huudahti neito silmät ilosta loistaen, "ahaa, Prosper
Alpanus, suuri mestari, sinä pidät sanasi! Sovitettu on hänen
kohtalonsa ja samalla kaikki häpeä!"
"Voi hyvä Jumala", sanoi vanha Liisa, "ei suinkaan tuo ole minun
pikku Sakeukseni! Ei hän ole milloinkaan näyttänyt noin kauniilta.
Aivan suottahan olen tullut kaupunkiin. Te ette ole neuvonut minua
oikein, armollinen neiti!"
"Älkää nurisko, vanhus", vastasi neito. "Jos olisitte tarkoin
seurannut neuvoani ettekä olisi tunkeutunut tähän taloon aikaisemmin
kuin minä olin täällä, niin kaikki olisi nyt paremmin. Toistan sen
vieläkin: tuo pikku mies, joka lepää kuolleena tuolla vuoteessa, on
varmasti ja totisesti teidän poikanne, Pikku Sakeus!"
"No niin", huudahti vaimo silmät loistaen, "no niin, jos tuo pikku
ylhäisyys tuolla on todellakin minun lapseni, niin saan periä kaikki
ne kauniit tavarat, jotka ovat täällä ympärillämme, ja koko talon
kaikkineen, mitä siinä on."
"Ei", sanoi neito, "se on nyt kerta kaikkiaan ohitse; olette
laiminlyönyt oikean hetken saavuttaa rahaa ja tavaraa. Teille, kuten
jo kerran sanoin, ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta."
"Saanhan toki ottaa edes pienen poika parkani esiliinaani ja viedä
hänet kotiin?" jatkoi vaimo. "Meidän herra pastorilla on paljon
kauniita täytettyjä lintuja ja oravia. Hän kyllä täyttää minulle
Pikku Sakeuksen. Asetan hänet sitten kaapin päälle ikuiseksi
muistoksi punaisessa takissaan, leveä nauha ja suuri tähti rinnassa."
"Sehän on kerrassaan typerä ajatus", huudahti neito melkein
suuttuneena, "ei se käy mitenkään päinsä."
Silloin vaimo aikoi nyyhkyttää ja valitella.
"Mitä minulla nyt on hyötyä siitä", sanoi hän, "että Pikku Sakeukseni
kohosi korkeaan arvoon ja sai suuren rikkauden! Jos hän olisi pysynyt
minun luonani, jos olisin kasvattanut hänet köyhyydessäni, ei hän
milloinkaan olisi pudonnut tuohon kirottuun hopeiseen astiaan. Hän
eläisi vielä, ja minä olisin ehkä saanut hänestä iloa ja siunausta.
Jos sitten olisin kantanut häntä puuvasun päällä, olisivat ihmiset
tunteneet sääliä ja heittäneet minulle monta kaunista kolikkoa, mutta
nyt --"
Etuhuoneesta kuului askelia. Neito ajoi vanhuksen ulos käskien häntä
odottamaan alhaalla oven luona. Poismennessään neito lupasi neuvoa
hänelle pettämättömän keinon, millä hän voi lopettaa kaiken hätänsä
ja kurjuutensa yhdellä kertaa.
Nyt astui Ruusunhengetär vielä kerran pikku miehen luokse ja puheli
säälivästi pehmeällä ja värisevällä äänellä:
"Sakeus parka! Luonnon lapsipuoli! Tarkoitin hyvää sinulle. Lienee
ollut mielettömyyttä, kun kuvittelin, että se ulkonainen, kaunis
lahja, jonka olin antanut sinulle, säteilisi sisimpääsikin ja
synnyttäisi äänen, joka sinulle sanoisi: 'Et ole se, minä sinua
pidetään, mutta pyri olemaan sen kaltainen, jonka siiville sinä rampa
ja siivetön ponnahdat!' Mutta ei mitään sisäistä ääntä syntynyt.
Sinun hidas, kuollut henkesi ei voinut kohota ylös. Et luopunut
tyhmyydestäsi, karkeudestasi, siivottomuudestasi. Oi, jospa olisit
ollut vain hivenen verran vähemmän, pieni kömpelö tomppeli, niin
olisit välttänyt häpeällisen kuoleman! Prosper Alpanus on pitänyt
huolta siitä, että sinua kuoltuasi taas pidetään samana, mikä näytit
eläissäsi olevan minun mahtini voimasta. Ehkä saan vielä nähdä sinut
pienenä kuoriaisena, nokkelana hiirenä tai ketteränä oravana, ja se
on ilahuttava minua. Nuku rauhassa, Pikku Sakeus!"
Ruusunhengettären poistuessa huoneesta astui ruhtinaan henkilääkäri
kamaripalvelijan kanssa sisään.
"Taivaan tähden, kuinka tuo on tapahtunut, hyvä kamariherra!"
huudahti lääkäri nähdessään kuolleen Sinnoberin ja huomattuaan kaikki
henkiinherätysyritykset turhiksi.
"Ah, rakas tohtori", vastasi kamaripalvelija, "kapina tai
vallankumous -- sanokaa sitä kummaksi hyvänsä -- riehui ja pauhasi
etuhuoneessa aivan hirveästi. Hänen Ylhäisyytensä, huolissaan
kalliista hengestään, aikoi varmaankin paeta pukuhuoneeseensa,
liukastui, ja --"
"Hän on siis", sanoi tohtori juhlallisesti ja liikutettuna, "kuollut
suorastaan kuolemanpelosta".
Ovi ponnahti auki, ja sisään ryntäsi ruhtinas Barsanuf, kasvot
kalpeina, ja hänen perässään seitsemän vieläkin kalpeampaa
kamariherraa.
"Onko se totta, onko se totta?" huusi ruhtinas. Mutta nähdessään
pikku miehen ruumiin hän ponnahti taaksepäin ja sanoi silmät
taivaaseen luotuina mitä syvintä tuskaa ilmaisevalla äänellä: "Oi
Sinnober!"
Ja nuo seitsemän kamariherraa huusivat ruhtinaansa perässä: "Oi
Sinnober", ja ottivat, samoin kuin ruhtinaskin, nenäliinat taskustaan
ja pitivät niitä silmiensä edessä.
"Mikä tappio", lausui ruhtinas, kun oli hetkinen kulunut sanattomassa
tuskassa, "mikä korvaamaton tappio valtiolle! Mistä löytyy mies,
joka kantaa vihreätäpläisen tiikerin tähteä kahdellakymmenellä
napilla yhtä arvokkaasti kuin minun Sinnoberini? Henkilääkäri, kuinka
saatoitte antaa tuon miehen kuolla! Kertokaa, kuinka se tapahtui,
kuinka se saattoi tapahtua! Mikä oli syynä? Mihin tuo oivallinen mies
kuoli?"
Henkilääkäri tarkasti pikku miestä hyvin huolellisesti, koetteli
monesta kohdasta entistä valtimoa, silitti päätä, rykäisi ja alkoi:
"Armollisin herrani! Jos tyytyisin uiskentelemaan vain pinnalla,
sanoisin, että ministeri on kuollut täydelliseen hengen puutteeseen,
että tämän hengenpuutteen on aiheuttanut mahdottomuus hengittää,
ja että tämä mahdottomuus taas on johtunut siitä nesteestä,
siitä _humorista_, johon ministeri putosi. Voisin sanoa, että
ministeri siis kuoli humoristisen kuoleman. Mutta olkoon minusta
kaukana se pintapuolisuus, kaukana minusta halu selittää typerien
ruumiillisten periaatteiden avulla sellaista, mikä saa luonnollisen,
järkkymättömän perustansa vasta puhtaasti henkisellä alalla. --
Armollisin ruhtinaani, vapaa olkoon miehen sana! Ministerin kuoleman
alkusyynä oli vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki kaksinekymmenine
nappeineen!"
"Kuinka", huudahti ruhtinas katsellen henkilääkäriä vihasta
säihkyvin silmin, "kuinka! Mitä te puhutte? Vihreätäpläisen tiikerin
ritarimerkki, jota autuas vainaja kantoi niin perin miellyttävästi,
niin erinomaisella arvokkuudella valtion hyväksi, -- sekö
kuoleman syynä? Todistakaa se minulle, vai mitä sanotte siitä te,
kamariherrat?"
"Hänen on todistettava, hänen on todistettava taikka --", huudahtivat
nuo seitsemän kalpeaa kamariherraa.
Henkilääkäri jatkoi:
"Paras, armollisin ruhtinas, minä todistan sen, ei siis mitään
'taikkaa'! Asian laita on näin: raskas, nauhassa riippuva
ritarimerkki, mutta etenkin napit selässä vaikuttivat epäedullisesti
selkärangan hermosolmuihin. Samalla painoi ritarimerkki tuota
kuhmuista, säikeellistä osaa kolmijalan ja ylemmän suolilievesuonen
välissä, jota nimitämme auringonverkoksi ja joka vallitsee hermoston
sokkelomaisessa kudoksessa. Tämä vallitseva elin on moninaisessa
suhteessa aivoihin. Luonnollisesti oli hermosolmuihin kohdistuva
puristus vahingollinen tällekin elimelle. Mutta eikö esteetön yhteys
aivojen kanssa, ilmaus kokonaisuuden täydellisimmästä keskittymisestä
yhteen polttopisteeseen, ole tietoisuuden, persoonallisuuden ehto?
Eikö elämänilmiö ole molempien, hermosolmujen ja aivojen toimintaa?
No niin! Tuo puristus häiritsi sielullisen elimistön toimintaa.
Ensin tuli synkkiä ajatuksia huomaamatta jääneistä uhrauksista
valtion hyväksi tuon kunniamerkin tuskallisen kantamisen kautta
j.n.e. Yhä hankalammaksi tuli tilanne, kunnes lopulta hermosolmujen
ja aivojärjestelmän täydellinen epäsointu aiheutti tietoisuuden
täydellisen lakkaamisen, persoonallisuuden täydellisen katoamisen.
Tätä tilaa taas ilmaisemme sanalla 'kuolema'. -- Niin, armollisin
herra! Ministerin persoonallisuus oli jo kadonnut, hän oli kuollut
kuin kivi pudotessaan tuohon kohtalokkaaseen astiaan. Siten ei hänen
kuolemallaan ollut lainkaan ruumiillista, vaan mittaamattoman syvä
sielullinen syy."
"Henkilääkäri", sanoi ruhtinas pahantuulisena, "te olette nyt jo
lörpötellyt puolen tuntia, ja hitto vieköön, jos ymmärrän siitä
tuon taivaallista. Mitä te tarkoitatte ruumiillisellanne ja
sielullisellanne?"
"Ruumiillinen periaate", rupesi lääkäri taas puhumaan, "on puhtaasti
vegetatiivisen elämän ehto, sielullinen taas on ehtona sille ihmisen
elimistölle, joka saa olemassaolonsa voiman yksinomaan hengestä ja
ajatuskyvystä."
"En vieläkään", huusi ruhtinas hyvin äkäisenä, "en vieläkään ymmärrä
teitä, te käsittämätön!"
"Tarkoitan, teidän korkeutenne", jatkoi tohtori, "että ruumiillinen
kohdistuu vain puhtaasti vegetatiiviseen elämään ilman ajatuskykyä,
niinkuin kasveilla tapahtuu, mutta sielullinen ajatuskykyyn. Koska
viimeksimainittu on etualalla ihmisen elimistössä, on lääkärin aina
aloitettava ajatuskyvystä, hengestä, ja pidettävä ruumista vain
hengen palvelijana, jonka täytyy alistua, kun käskijä sitä tahtoo."
"Hohhoo, tohtori, lopettakaa jo", huusi ruhtinas, "Lääkitkää
ruumistani, mutta jättäkää henkeni rauhaan. Se ei ole vielä
milloinkaan vaivannut minua. Muuten, henkilääkäri, te olette
sekapäinen mies, ja jollen seisoisi tässä ministerini ruumiin
vieressä ja olisi liikutettu, niin tietäisin mitä tekisin! -- Kas
niin, kamariherrat! Vuodattakaamme vielä muutamia kyyneliä tämän
vainajan ruumisalttarin ääressä ja menkäämme sitten syömään."
Ruhtinas piti nenäliinaa silmiensä edessä ja nyyhkytti. Kamariherrat
tekivät samoin, Sitten he lähtivät kaikki pois.
Oven ulkopuolella seisoi vanha Liisa, jonka käsivarrella riippui
muutamia rivejä mitä ihanimpia, kullankeltaisia sipuleja. Ruhtinaan
katse osui sattumalta näihin hedelmiin. Hän pysähtyi, tuska katosi
hänen kasvoiltaan, hän hymyili lempeästi ja armollisesti ja sanoi:
"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt noin kauniita sipuleja. Ne
mahtavat maistua ihanalta. Myyttekö tavaraanne, hyvä vaimo?"
"Totta kai", vastasi Liisa syvään niiaten, "totta kai, teidän
armollisin ylhäisyytenne. Sipulikaupallahan minä elää kituuttelen. --
Ne ovat makeita kuin puhdas hunaja. Suvaitsetteko, armollisin herra?"
Hän ojensi ruhtinaalle kimpun vahvimpia ja loistavimpia sipuleja.
Ruhtinas otti ne, hymyili, maiskautti suutaan ja huudahti sitten:
"Kamariherrat, antakoon joku teistä minulle taskuveitsensä!"
Veitsen saatuaan ruhtinas kuori näppärästi ja siististi sipulin ja
maistoi vähän sen ydintä.
"Mikä maku, mikä makeus, mikä voima, mikä tuli!" huudahti hän
ihastuksesta loistavin silmin. "Ja samalla tuntuu minusta, kuin
näkisin Sinnober-vainajan edessäni viittovan ja kuiskaavan minulle:
'Ostakaa, syökää näitä sipuleja, ruhtinaani. Valtion etu vaatii
sitä'!"
Ruhtinas pisti vanhan Liisan kouraan pari kultarahaa, ja
kamariherrojen täytyi työntää taskuihinsa eukon kaikki sipulit.
Ruhtinas määräsi sitten vielä, ettei kukaan muu kuin Liisa
saanut toimittaa sipulinhankintaa ruhtinaan aamiaisia varten.
Niin pääsi Pikku Sakeuksen äiti, tulematta juuri rikkaaksi,
kaikesta kurjuudesta. Aivan varmaan auttoi häntä siihen joku hyvän
Ruusunhengetär haltiattaren salainen taika.
Ministeri Sinnoberin hautajaiset olivat komeimmat mitä Kerkossa
oli milloinkaan nähty. Ruhtinas ja kaikki vihreätäpläisen tiikerin
ritarit seurasivat ruumista syvässä surussa. Kaikkia kelloja
soitettiin. Ammuttiinpa useita kertoja molemmilla pikku kanuunoilla,
jotka ruhtinas oli hankkinut suurilla kustannuksilla ilotulituksia
varten. Porvarit, kansa, kaikki itkivät ja valittivat sitä, että
valtio oli menettänyt parhaan tukensa ja ettei luultavasti enää
milloinkaan tarttuisi hallituksen peräsimeen mies, jolla oli niin
syvä ymmärrys, sellainen sielunsuuruus, sellainen lempeys, sellainen
väsymätön into yhteisen edun hyväksi kuin Sinnoberilla.
Hänen kuolemansa aiheuttama tappio oli todellakin korvaamaton,
sillä ei enää milloinkaan ilmestynyt ministeriä, jonka vartaloon
kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki olisi niin
hyvin sopinut kuin unohtumattomalle Sinnober-vainajalle.