YHDEKSÄS LUKU.

Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. -- Kuinka vanha Liisa aikaansai

metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. -- Millä

ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin

äkkikuoleman. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja

kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.

Ministeri Sinnoberin vaunut olivat seisoneet melkein koko yön turhaan

Mooses Turnuksen talon edessä. Kerta toisensa perästä vakuuteltiin

ajomiehelle, että Hänen Ylhäisyytensä oli täytynyt jo aikoja sitten

lähteä kutsuista, mutta ajomies piti sitä vallan mahdottomana, koska

Hänen Ylhäisyytensä ei mitenkään olisi voinut juosta jalkaisin

kotiinsa sateessa ja myrskyssä.

Kun vihdoin kaikki valot oli sammutettu ja ovet suljettu, täytyi

ajomiehen todellakin ajaa pois tyhjine vaunuineen. Mutta ministerin

talossa hän herätti heti kamaripalvelijan ja kysyi, oliko, taivaan

nimessä, ministeri tullut kotiin ja millä lailla.

"Hänen Ylhäisyytensä", vastasi kamaripalvelija hiljaa ajomiehen

korvaan, "Hänen Ylhäisyytensä saapui eilen myöhään iltahämärässä,

se on aivan varmaa. Nyt hän makaa vuoteessaan ja nukkuu. Mutta,

hyvä ajomies, miten, millä lailla! Kerron teille kaiken. Mutta suu

poikki! Olen mennyttä miestä, jos Hänen Ylhäisyytensä saa tietää,

että minä olin pimeässä käytävässä. Silloin menetän paikkani, sillä

vaikka Hänen Ylhäisyytensä on pienikokoinen, on hänessä tavattoman

paljon hurjuutta, hän menettää pian mielenmalttinsa eikä tunne

itseään vihassaan. Vielä eilen hän ahdisti paljastetulla miekalla

typerää hiirtä, joka oli rohjennut hiipiä Hänen Ylhäisyytensä

makuuhuoneeseen. No niin! Heitän siis hämärissä viitan hartioilleni

ja aion kaikessa hiljaisuudessa pujahtaa viinitupaan pelaamaan

hetkeksi korttia. Siiloin vierii ja kierii portaissa jotakin vastaan,

puikkii pimeässä käytävässä säärieni välistä, kaatuu lattialle,

naukuu kimeästi kuin kissa ja murisee sitten niinkuin -- hyvä

Jumala -- ajomies, pidättehän suunne kiinni, jalo mies, muuten olen

hukassa -- tulkaa vähän lähemmäksi -- ja murisee sitten niin kuin

meidän armollinen herramme tapaa murista, kun kokki on polttanut

vasikankyljykset tai joku muu seikka valtiossa ei miellytä häntä."

Viimeiset sanat oli kamaripalvelija kuiskannut ajomiehen korvaan

pitäen kättään suupielessään. Ajomies peräytyi, kävi miettiväisen

näköiseksi ja huudahti:

"Onko se mahdollista!"

"On", jatkoi kamaripalvelija, "se oli epäilemättä meidän armollinen

herramme, joka pujahti käytävässä koipieni välitse. Kuulin sitten

selvästi, kuinka hänen armonsa viskeli tuoleja huoneissa ja avasi

oven toisensa jälkeen, kunnes saapui sänkykamariinsa. En uskaltanut

mennä hänen jäljessään, mutta hetkisen kuluttua hiivin sänkykamarin

ovelle ja kuuntelin. Silloin Hänen Ylhäisyytensä päristeli aivan

samoin kuin hän tapaa tehdä, kun jotain suurta on tekeillä. Ajomies,

taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin meidän viisautemme

uneksiikaan, kuulin kerran teatterissa erään surumielisen prinssin

sanovan -- hän oli puettu aivan mustiin ja pelkäsi kovasti erästä

harmaaseen pahviin puettua miestä! Ajomies, eilen on tapahtunut

jotain hämmästyttävää, joka on ajanut herran kotiinsa. Ruhtinas on

ollut professorin luona. Ehkä hän on lausunut jotakin -- ehdottanut

kenties jotakin oivallista uudistusta -- ja ministeri tarttuu

heti siihen, ryntää tiehensä kihlajaisista ja alkaa työskennellä

hallituksen hyväksi. Kuulin sen heti korinasta. Niin, suurta,

ratkaisevaa on tekeillä. Oi ajomies, ehkä me kaikki taas ennemmin tai

myöhemmin kasvatamme itsellemme palmikon! Mutta, kallis ystäväni,

menkäämme ja kuunnelkaamme uskollisina palvelijoina sänkykamarin

ovella, makaako Hänen Ylhäisyytensä ehkä vielä vuoteessaan ja pohtii

syviä mietteitään."

Molemmat, kamaripalvelija ja ajomies, hiipivät ovelle ja kuuntelivat.

Sinnober murisi ja marisi ja vihelsi mitä ihmeellisimmissä

äänilajeissa. Molemmat palvelijat seisoivat mykän hämmästyksen

valtaamina. Kamaripalvelija sanoi syvästi liikutettuna:

"Meidän armollinen herra ministerimme on todellakin suuri mies!"

* * * * *

Jo varhain aamulla syntyi ministerin talon edustalla kova

meteli. Vanha maalaiseukko, jolla oli yllään haaltunut ikäloppu

sunnuntaipuku, oli tunkeutunut taloon ja vaatinut ovenvartijaa heti

viemään hänet hänen poikansa Pikku Sakeuksen luo. Ovenvartija oli

selittänyt hänelle, että talossa asui Hänen Ylhäisyytensä herra

ministeri Sinnober, kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin

ritari, ja ettei ketään palvelija nimitetty Pikku Sakeukseksi. Mutta

silloin oli vaimo aivan mielettömästi riemuiten huutanut, että juuri

herra kaksikymmennappinen ministeri Sinnober oli hänen rakas poikansa

Pikku Sakeus. Vaimon huudon ja ovenvartijan jyrisevien kirousten

kutsumina olivat talosta kaikki juosseet saapuville, ja meteli kävi

yhä kovemmaksi. Kun kamaripalvelija saapui alas hajoittaakseen

väkijoukon, joka häiritsi niin hävyttömästi Hänen Ylhäisyytensä

aamurauhaa, heitettiin juuri talosta ulos tuo vaimo, jota kaikki

pitivät mielipuolena.

Vaimo istuutui nyt vastapäisen talon kivi portaille, nyyhkytti ja

valitteli, etteivät nuo raa'at ihmiset tuolla tahtoneet päästää

häntä hänen sydänkäpysensä, Pikku Sakeuksen luo, josta oli tullut

ministeri. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen paljon ihmisiä,

joille hän toisti tuon tuostakin, ettei ministeri Sinnober ollut

kukaan muu kuin hänen poikansa, jota hän oli nuoruudessa nimittänyt

Pikku Sakeukseksi. Ihmiset eivät lopulta tietäneet, oliko heidän

pidettävä vaimoa hulluna vaiko aavistettava asiassa todellakin

piilevän jotakin.

Vaimo ei kääntänyt silmiään pois Sinnoberin ikkunoista. Yhtäkkiä

hän päästi heleän naurun, löi käsiään yhteen ja huudahti riemuiten

kovalla äänellä:

"Tuolla hän on, tuolla hän on, minun sydänkäpyseni, minun pikku

tonttuseni. Hyvää huomenta. Pikku Sakeus! Hyvää huomenta, Pikku

Sakeus!"

Kaikki ihmiset kurkistivat sinne, ja huomatessaan pienen Sinnoberin,

joka seisoi kudotussa, punaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin

ritarimerkki rinnassa, lattiaan asti ulottuvan ikkunan ääressä, niin

että hänen koko vartalonsa selvästi näkyi suurten ikkunaruutujen

lävitse, nauroivat he kaikki katketakseen, melusivat ja huusivat:

"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus! Katsokaahan tuota pientä hienosti

puettua apinaa -- hullu epäsikiö noidanpentu -- Pikku Sakeus! Pikku

Sakeus!"

Ovenvartija ja kaikki Sinnoberin palvelijat juoksivat ulos katsomaan,

mitä ihmiset nauroivat ja riemuitsivat niin määrättömästi. Mutta

tuskin he näkivät herransa, kun hekin huusivat nauraen vielä

hullummin kuin kansa:

"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus, menninkäinen, kääpiö, noita!"

Ministeri näytti vasta nyt huomaavan, ettei tuo mieletön katumeteli

voinut kohdistua keneenkään muuhun kuin häneen itseensä. Hän tempasi

ikkunan auki, katseli alas vihasta säkenöivin silmin, huusi raivosi,

teki kummallisia hyppyjä kiukuissaan, uhkasi vahtisotamiehillä,

poliisilla, tyrmällä ja vankeudella.

Mutta mitä enemmän hän riehui vihoissaan, sitä äänekkäämmäksi kävi

meteli ja nauru; ihmiset alkoivat pommittaa poloista ministeriä

kivillä, hedelmillä, juurikkailla, kaikella mitä vain käteen sattui.

Hänen täytyi väistyä sisään.

"Taivaan Jumala", huudahti kamaripalvelija kauhistuneena, "tuo pieni

kammottava hirviöhän katseli ulos armollisen herramme ikkunasta. Mitä

se merkitsee? Kuinka tuo pikku noita on päässyt sisälle huoneisiin?"

Näin sanoen hän juoksi sisään, mutta niinkuin aikaisemmin hän huomasi

ministerin makuuhuoneen olevan lujasti suljetun. Hän uskalsi koputtaa

hiljaa. -- Ei mitään vastausta.

Sillä välin oli, taivas tietää miksi, kansan kesken kadulla alettu

hiljalleen mutista, että tuo pieni naurettava kummitus tuolla

ylhäällä oli kuin olikin Pikku Sakeus, joka oli ottanut ylpeän

Sinnober nimen ja kiivennyt korkealle kaikenlaisen häpeällisen

valheen ja petoksen avulla. Melu kävi yhä äänekkäämmäksi; kuului

huutoja:

"Alas tuo pikku peto, alas! Riistäkää Pikku Sakeukselta

ministerintakki, sulkekaa hänet tyrmään, näyttäkää häntä rahasta

markkinoilla! Sivelkää hänet välkkyvällä maalilla ja lahjoittakaa

lapsille leikkikaluksi! Mennään sisään!"

Ja ihmiset ryntäsivät taloa vastaan.

Kamaripalvelija väänteli epätoivoissaan käsiään.

"Kapina -- meteli! Teidän Ylhäisyytenne, herätkää, pelastautukaa!"

huusi hän.

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hänen korviinsa kantautui vain

hiljaista huohotusta.

Talon ovi murrettiin. Kansa tulla rymisti hurjasti nauraen portaita

ylös.

"Nyt on kova paikka", sanoi kamaripalvelija ja juoksi täyttä vauhtia

makuuhuoneen ovea vasten, niin että se ponnahti ritisten ja rämisten

saranoiltaan. -- Sinnoberia ei näkynyt, ei kuulunut!

"Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, ettekö kuule kapinaa?

Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, missä te oikein olette?"

Niin huusi kamaripalvelija juosten aivan epätoivoissaan huoneiden

läpi. Mutta vastausta ei kuulunut, ei äännähdystäkään, vain

pilkallinen kaiku marmoriseinistä. Sinnober näytti kadonneen

jäljettömiin, äänettömästi. Ulkona oli melu hiljentynyt.

Kamaripalvelija kuuli erään naisen syvän, sointuvan äänen, joka puhui

kansalle. Silloin hän huomasi ikkunasta katsellessaan, että ihmiset

vähitellen poistuivat talosta hiljaa kuiskaillen keskenään ja luoden

miettiviä katseita ylös ikkunoihin.

"Kapina näyttää menneen ohitse", sanoi kamaripalvelija, "nyt kai

armollinen ministeri tulee esille piilopaikastaan".

Hän meni takaisin makuuhuoneeseen, arvellen, että ministeri kai

sittenkin oli siellä.

Hän tähysteli ympärilleen, Silloin hän huomasi, että kauniista,

kaksikorvaisesta hopeamaljakosta pisti esiin aivan pienet, ohuet

sääret. Maljakko oli aivan peilipöydän vieressä, koska ministeri piti

sitä hyvin suuressa arvossa, se kun oli kallis lahja ruhtinaalta.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kamaripalvelija kauhistuneena.

"Jos silmäni eivät petä minua, niin nuo jalat tuolla ovat Hänen

Ylhäisyytensä, herra ministeri Sinnoberin, minun armollisen herrani

jalat!"

Hän astui lähemmäksi ja huusi kauhusta väristen:

"Teidän Ylhäisyytenne, taivaan tähden, mitä te teette, mitä te

hommaatte siellä syvyydessä?"

Mutta kun Sinnober oli vaiti, huomasi kamaripalvelija, missä vaarassa

ministeri oli, ja että oli aika jättää syrjään kaikki kunnioitus.

Hän tarttui Sinnoberin jalkoihin ja veti hänet ulos. Voi, kuollut,

kuollut oli pikku ministeri! Kamaripalvelija puhkesi äänekkääseen

valitukseen. Ajomies ja muut palvelijat riensivät paikalle:

lähetettiin hakemaan ruhtinaan henkilääkäriä.

Sillä välin kuivasi kamaripalvelija onnettoman isäntäparkansa

puhtailla pyyhinliinoilla, pani hänet vuoteeseen ja peitti

silkkisillä tyynyillä, niin että näkyviin jäivät vain pienet

ryppyiset kasvot.

Nyt tuli sisälle neiti Ruusunihana. Hän oli ensin, taivas tietää

millä lailla, rauhoittanut kansan. Nyt tuli hän kuolleen Sinnoberin

luo, ja hänen mukanaan oli vanha Liisa, Pikku Sakeuksen äiti.

Sinnober näytti tosiaankin kuolemassa kauniimmalta kuin hän

milloinkaan oli ollut eläessään. Pienet silmät olivat ummessa, nenä

oli hyvin valkoinen, mutta tärkeintä kaikesta olivat tummanruskeat

hiukset, jotka valuivat alas mitä ihanimpina kutreina. Neito siveli

pikku olennon tukkaa, ja samassa välähti himmeästi loistaen punainen

suortuva näkyviin.

"Ahaa", huudahti neito silmät ilosta loistaen, "ahaa, Prosper

Alpanus, suuri mestari, sinä pidät sanasi! Sovitettu on hänen

kohtalonsa ja samalla kaikki häpeä!"

"Voi hyvä Jumala", sanoi vanha Liisa, "ei suinkaan tuo ole minun

pikku Sakeukseni! Ei hän ole milloinkaan näyttänyt noin kauniilta.

Aivan suottahan olen tullut kaupunkiin. Te ette ole neuvonut minua

oikein, armollinen neiti!"

"Älkää nurisko, vanhus", vastasi neito. "Jos olisitte tarkoin

seurannut neuvoani ettekä olisi tunkeutunut tähän taloon aikaisemmin

kuin minä olin täällä, niin kaikki olisi nyt paremmin. Toistan sen

vieläkin: tuo pikku mies, joka lepää kuolleena tuolla vuoteessa, on

varmasti ja totisesti teidän poikanne, Pikku Sakeus!"

"No niin", huudahti vaimo silmät loistaen, "no niin, jos tuo pikku

ylhäisyys tuolla on todellakin minun lapseni, niin saan periä kaikki

ne kauniit tavarat, jotka ovat täällä ympärillämme, ja koko talon

kaikkineen, mitä siinä on."

"Ei", sanoi neito, "se on nyt kerta kaikkiaan ohitse; olette

laiminlyönyt oikean hetken saavuttaa rahaa ja tavaraa. Teille, kuten

jo kerran sanoin, ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta."

"Saanhan toki ottaa edes pienen poika parkani esiliinaani ja viedä

hänet kotiin?" jatkoi vaimo. "Meidän herra pastorilla on paljon

kauniita täytettyjä lintuja ja oravia. Hän kyllä täyttää minulle

Pikku Sakeuksen. Asetan hänet sitten kaapin päälle ikuiseksi

muistoksi punaisessa takissaan, leveä nauha ja suuri tähti rinnassa."

"Sehän on kerrassaan typerä ajatus", huudahti neito melkein

suuttuneena, "ei se käy mitenkään päinsä."

Silloin vaimo aikoi nyyhkyttää ja valitella.

"Mitä minulla nyt on hyötyä siitä", sanoi hän, "että Pikku Sakeukseni

kohosi korkeaan arvoon ja sai suuren rikkauden! Jos hän olisi pysynyt

minun luonani, jos olisin kasvattanut hänet köyhyydessäni, ei hän

milloinkaan olisi pudonnut tuohon kirottuun hopeiseen astiaan. Hän

eläisi vielä, ja minä olisin ehkä saanut hänestä iloa ja siunausta.

Jos sitten olisin kantanut häntä puuvasun päällä, olisivat ihmiset

tunteneet sääliä ja heittäneet minulle monta kaunista kolikkoa, mutta

nyt --"

Etuhuoneesta kuului askelia. Neito ajoi vanhuksen ulos käskien häntä

odottamaan alhaalla oven luona. Poismennessään neito lupasi neuvoa

hänelle pettämättömän keinon, millä hän voi lopettaa kaiken hätänsä

ja kurjuutensa yhdellä kertaa.

Nyt astui Ruusunhengetär vielä kerran pikku miehen luokse ja puheli

säälivästi pehmeällä ja värisevällä äänellä:

"Sakeus parka! Luonnon lapsipuoli! Tarkoitin hyvää sinulle. Lienee

ollut mielettömyyttä, kun kuvittelin, että se ulkonainen, kaunis

lahja, jonka olin antanut sinulle, säteilisi sisimpääsikin ja

synnyttäisi äänen, joka sinulle sanoisi: 'Et ole se, minä sinua

pidetään, mutta pyri olemaan sen kaltainen, jonka siiville sinä rampa

ja siivetön ponnahdat!' Mutta ei mitään sisäistä ääntä syntynyt.

Sinun hidas, kuollut henkesi ei voinut kohota ylös. Et luopunut

tyhmyydestäsi, karkeudestasi, siivottomuudestasi. Oi, jospa olisit

ollut vain hivenen verran vähemmän, pieni kömpelö tomppeli, niin

olisit välttänyt häpeällisen kuoleman! Prosper Alpanus on pitänyt

huolta siitä, että sinua kuoltuasi taas pidetään samana, mikä näytit

eläissäsi olevan minun mahtini voimasta. Ehkä saan vielä nähdä sinut

pienenä kuoriaisena, nokkelana hiirenä tai ketteränä oravana, ja se

on ilahuttava minua. Nuku rauhassa, Pikku Sakeus!"

Ruusunhengettären poistuessa huoneesta astui ruhtinaan henkilääkäri

kamaripalvelijan kanssa sisään.

"Taivaan tähden, kuinka tuo on tapahtunut, hyvä kamariherra!"

huudahti lääkäri nähdessään kuolleen Sinnoberin ja huomattuaan kaikki

henkiinherätysyritykset turhiksi.

"Ah, rakas tohtori", vastasi kamaripalvelija, "kapina tai

vallankumous -- sanokaa sitä kummaksi hyvänsä -- riehui ja pauhasi

etuhuoneessa aivan hirveästi. Hänen Ylhäisyytensä, huolissaan

kalliista hengestään, aikoi varmaankin paeta pukuhuoneeseensa,

liukastui, ja --"

"Hän on siis", sanoi tohtori juhlallisesti ja liikutettuna, "kuollut

suorastaan kuolemanpelosta".

Ovi ponnahti auki, ja sisään ryntäsi ruhtinas Barsanuf, kasvot

kalpeina, ja hänen perässään seitsemän vieläkin kalpeampaa

kamariherraa.

"Onko se totta, onko se totta?" huusi ruhtinas. Mutta nähdessään

pikku miehen ruumiin hän ponnahti taaksepäin ja sanoi silmät

taivaaseen luotuina mitä syvintä tuskaa ilmaisevalla äänellä: "Oi

Sinnober!"

Ja nuo seitsemän kamariherraa huusivat ruhtinaansa perässä: "Oi

Sinnober", ja ottivat, samoin kuin ruhtinaskin, nenäliinat taskustaan

ja pitivät niitä silmiensä edessä.

"Mikä tappio", lausui ruhtinas, kun oli hetkinen kulunut sanattomassa

tuskassa, "mikä korvaamaton tappio valtiolle! Mistä löytyy mies,

joka kantaa vihreätäpläisen tiikerin tähteä kahdellakymmenellä

napilla yhtä arvokkaasti kuin minun Sinnoberini? Henkilääkäri, kuinka

saatoitte antaa tuon miehen kuolla! Kertokaa, kuinka se tapahtui,

kuinka se saattoi tapahtua! Mikä oli syynä? Mihin tuo oivallinen mies

kuoli?"

Henkilääkäri tarkasti pikku miestä hyvin huolellisesti, koetteli

monesta kohdasta entistä valtimoa, silitti päätä, rykäisi ja alkoi:

"Armollisin herrani! Jos tyytyisin uiskentelemaan vain pinnalla,

sanoisin, että ministeri on kuollut täydelliseen hengen puutteeseen,

että tämän hengenpuutteen on aiheuttanut mahdottomuus hengittää,

ja että tämä mahdottomuus taas on johtunut siitä nesteestä,

siitä _humorista_, johon ministeri putosi. Voisin sanoa, että

ministeri siis kuoli humoristisen kuoleman. Mutta olkoon minusta

kaukana se pintapuolisuus, kaukana minusta halu selittää typerien

ruumiillisten periaatteiden avulla sellaista, mikä saa luonnollisen,

järkkymättömän perustansa vasta puhtaasti henkisellä alalla. --

Armollisin ruhtinaani, vapaa olkoon miehen sana! Ministerin kuoleman

alkusyynä oli vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki kaksinekymmenine

nappeineen!"

"Kuinka", huudahti ruhtinas katsellen henkilääkäriä vihasta

säihkyvin silmin, "kuinka! Mitä te puhutte? Vihreätäpläisen tiikerin

ritarimerkki, jota autuas vainaja kantoi niin perin miellyttävästi,

niin erinomaisella arvokkuudella valtion hyväksi, -- sekö

kuoleman syynä? Todistakaa se minulle, vai mitä sanotte siitä te,

kamariherrat?"

"Hänen on todistettava, hänen on todistettava taikka --", huudahtivat

nuo seitsemän kalpeaa kamariherraa.

Henkilääkäri jatkoi:

"Paras, armollisin ruhtinas, minä todistan sen, ei siis mitään

'taikkaa'! Asian laita on näin: raskas, nauhassa riippuva

ritarimerkki, mutta etenkin napit selässä vaikuttivat epäedullisesti

selkärangan hermosolmuihin. Samalla painoi ritarimerkki tuota

kuhmuista, säikeellistä osaa kolmijalan ja ylemmän suolilievesuonen

välissä, jota nimitämme auringonverkoksi ja joka vallitsee hermoston

sokkelomaisessa kudoksessa. Tämä vallitseva elin on moninaisessa

suhteessa aivoihin. Luonnollisesti oli hermosolmuihin kohdistuva

puristus vahingollinen tällekin elimelle. Mutta eikö esteetön yhteys

aivojen kanssa, ilmaus kokonaisuuden täydellisimmästä keskittymisestä

yhteen polttopisteeseen, ole tietoisuuden, persoonallisuuden ehto?

Eikö elämänilmiö ole molempien, hermosolmujen ja aivojen toimintaa?

No niin! Tuo puristus häiritsi sielullisen elimistön toimintaa.

Ensin tuli synkkiä ajatuksia huomaamatta jääneistä uhrauksista

valtion hyväksi tuon kunniamerkin tuskallisen kantamisen kautta

j.n.e. Yhä hankalammaksi tuli tilanne, kunnes lopulta hermosolmujen

ja aivojärjestelmän täydellinen epäsointu aiheutti tietoisuuden

täydellisen lakkaamisen, persoonallisuuden täydellisen katoamisen.

Tätä tilaa taas ilmaisemme sanalla 'kuolema'. -- Niin, armollisin

herra! Ministerin persoonallisuus oli jo kadonnut, hän oli kuollut

kuin kivi pudotessaan tuohon kohtalokkaaseen astiaan. Siten ei hänen

kuolemallaan ollut lainkaan ruumiillista, vaan mittaamattoman syvä

sielullinen syy."

"Henkilääkäri", sanoi ruhtinas pahantuulisena, "te olette nyt jo

lörpötellyt puolen tuntia, ja hitto vieköön, jos ymmärrän siitä

tuon taivaallista. Mitä te tarkoitatte ruumiillisellanne ja

sielullisellanne?"

"Ruumiillinen periaate", rupesi lääkäri taas puhumaan, "on puhtaasti

vegetatiivisen elämän ehto, sielullinen taas on ehtona sille ihmisen

elimistölle, joka saa olemassaolonsa voiman yksinomaan hengestä ja

ajatuskyvystä."

"En vieläkään", huusi ruhtinas hyvin äkäisenä, "en vieläkään ymmärrä

teitä, te käsittämätön!"

"Tarkoitan, teidän korkeutenne", jatkoi tohtori, "että ruumiillinen

kohdistuu vain puhtaasti vegetatiiviseen elämään ilman ajatuskykyä,

niinkuin kasveilla tapahtuu, mutta sielullinen ajatuskykyyn. Koska

viimeksimainittu on etualalla ihmisen elimistössä, on lääkärin aina

aloitettava ajatuskyvystä, hengestä, ja pidettävä ruumista vain

hengen palvelijana, jonka täytyy alistua, kun käskijä sitä tahtoo."

"Hohhoo, tohtori, lopettakaa jo", huusi ruhtinas, "Lääkitkää

ruumistani, mutta jättäkää henkeni rauhaan. Se ei ole vielä

milloinkaan vaivannut minua. Muuten, henkilääkäri, te olette

sekapäinen mies, ja jollen seisoisi tässä ministerini ruumiin

vieressä ja olisi liikutettu, niin tietäisin mitä tekisin! -- Kas

niin, kamariherrat! Vuodattakaamme vielä muutamia kyyneliä tämän

vainajan ruumisalttarin ääressä ja menkäämme sitten syömään."

Ruhtinas piti nenäliinaa silmiensä edessä ja nyyhkytti. Kamariherrat

tekivät samoin, Sitten he lähtivät kaikki pois.

Oven ulkopuolella seisoi vanha Liisa, jonka käsivarrella riippui

muutamia rivejä mitä ihanimpia, kullankeltaisia sipuleja. Ruhtinaan

katse osui sattumalta näihin hedelmiin. Hän pysähtyi, tuska katosi

hänen kasvoiltaan, hän hymyili lempeästi ja armollisesti ja sanoi:

"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt noin kauniita sipuleja. Ne

mahtavat maistua ihanalta. Myyttekö tavaraanne, hyvä vaimo?"

"Totta kai", vastasi Liisa syvään niiaten, "totta kai, teidän

armollisin ylhäisyytenne. Sipulikaupallahan minä elää kituuttelen. --

Ne ovat makeita kuin puhdas hunaja. Suvaitsetteko, armollisin herra?"

Hän ojensi ruhtinaalle kimpun vahvimpia ja loistavimpia sipuleja.

Ruhtinas otti ne, hymyili, maiskautti suutaan ja huudahti sitten:

"Kamariherrat, antakoon joku teistä minulle taskuveitsensä!"

Veitsen saatuaan ruhtinas kuori näppärästi ja siististi sipulin ja

maistoi vähän sen ydintä.

"Mikä maku, mikä makeus, mikä voima, mikä tuli!" huudahti hän

ihastuksesta loistavin silmin. "Ja samalla tuntuu minusta, kuin

näkisin Sinnober-vainajan edessäni viittovan ja kuiskaavan minulle:

'Ostakaa, syökää näitä sipuleja, ruhtinaani. Valtion etu vaatii

sitä'!"

Ruhtinas pisti vanhan Liisan kouraan pari kultarahaa, ja

kamariherrojen täytyi työntää taskuihinsa eukon kaikki sipulit.

Ruhtinas määräsi sitten vielä, ettei kukaan muu kuin Liisa

saanut toimittaa sipulinhankintaa ruhtinaan aamiaisia varten.

Niin pääsi Pikku Sakeuksen äiti, tulematta juuri rikkaaksi,

kaikesta kurjuudesta. Aivan varmaan auttoi häntä siihen joku hyvän

Ruusunhengetär haltiattaren salainen taika.

Ministeri Sinnoberin hautajaiset olivat komeimmat mitä Kerkossa

oli milloinkaan nähty. Ruhtinas ja kaikki vihreätäpläisen tiikerin

ritarit seurasivat ruumista syvässä surussa. Kaikkia kelloja

soitettiin. Ammuttiinpa useita kertoja molemmilla pikku kanuunoilla,

jotka ruhtinas oli hankkinut suurilla kustannuksilla ilotulituksia

varten. Porvarit, kansa, kaikki itkivät ja valittivat sitä, että

valtio oli menettänyt parhaan tukensa ja ettei luultavasti enää

milloinkaan tarttuisi hallituksen peräsimeen mies, jolla oli niin

syvä ymmärrys, sellainen sielunsuuruus, sellainen lempeys, sellainen

väsymätön into yhteisen edun hyväksi kuin Sinnoberilla.

Hänen kuolemansa aiheuttama tappio oli todellakin korvaamaton,

sillä ei enää milloinkaan ilmestynyt ministeriä, jonka vartaloon

kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki olisi niin

hyvin sopinut kuin unohtumattomalle Sinnober-vainajalle.

Kiusanhenki: Satu · 第 14 / 16 题