Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi
lahkolaisena ja metelöitsijänä. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf meni
uunin varjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan.
Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. -- Kuinka Mooses Turnus
aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla
keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.
Hämärässä varhain aamulla, kun tiet ja kadut olivat vielä autiot,
Baltasar hiipi Kerkkoon ja juoksi nopeasti ystävänsä Heikin luo.
Hänen koputettuaan oveen huusi sairas, väsynyt ääni: "Sisään!"
Kalpeana, muuttuneena, toivoton tuska kasvoillaan, Heikki makasi
vuoteessa.
"Taivaan tähden", huudahti Baltasar, "taivaan tähden, ystäväni, puhu
mitä sinulle on tapahtunut!"
"Oi ystäväni", sanoi Heikki murtuneella äänellä, kohoten
vaivalloisesti vuoteesta, "minä olen nyt lopussa, täydellisesti
lopussa. Kirottu noitakummitus, jonka, kuten tiedän, kostonhaluinen
Prosper Alpanus on lähettänyt kimppuuni, syöksee minut turmioon!"
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Baltasar. "Ethän ennen uskonut
taikomisia ja noitakummituksia."
"Voi, nyt uskon kaiken", jatkoi Heikki itkuisella äänellä, "nyt uskon
taikomiset ja noidat ja maahiset ja vetehiset, rottakuninkaat ja
juurikääpiöt -- kaiken, mitä ikinä tahdot! Kenen asiat ovat sillä
kannalla kuin minun, hän kyllä antautuu. Muistanethan sen kirotun
jutun minun takistani, kun palasimme Prosper Alpanuksen luota? Niin,
jospa se olisi jäänyt siihen! Katsopa vähän ympärillesi täällä
huoneessani, rakas Baltasar!"
Baltasar katsoi ja huomasi joka seinälle ripustetun lukemattoman
määrän pitkiä takkeja, päällystakkeja ja kauhtanoita, jos jonkin
mallisia ja värisiä.
"Mitä!" huudahti hän. "Aiotko perustaa vaatekaupan, Heikki?"
"Älä pilkkaa", vastasi Heikki, "älä pilkkaa, rakas ystävä. Kaikki
nämä vaatteet olen valmistuttanut kuuluisimmilla räätäleillä aina
toivoen, että viimeinkin pääsisin pakoon sitä onnetonta kohtaloa,
jonka alaisia takkini ovat. Mutta turhaan. Niin pian kuin olen
muutaman minuutin käyttänyt mitä kauneinta takkiani, joka sopii
minulle kuin valettu, kutistuvat hihani olkapäihin asti ja takkini
liepeet venyvät kuuden kyynärän pituisiksi. Epätoivoissani teetin
itselleni tuon viitan koko maailman pituisine hihoineen. 'Jos
hihat kutistuvat', ajattelin, 'ja jos liepeet venyvät, niin kaikki
menee tasan'. Mutta annahan olla, muutaman minuutin kuluttua oli
asian laita aivan samoin kuin muidenkin takkien. Mahtavimpien
räätälien kaikki taito ja voima ei saanut mitään aikaan tuota
kirottua lumousta vastaan. On päivänselvää, että minua pilkattiin
ja ivattiin, missä vain näyttäydyinkin. Mutta pian tuo minusta
itsestäni riippumaton uppiniskaisuus, että esiinnyin yhä uudelleen
sellaisessa hitonmoisessa takissa, aiheutti aivan toisia arvosteluja.
Pientä vielä oli se, että naiset moittivat minua rajattoman
turhamaiseksi ja typeräksi, kun vastoin kaikkia tapoja tahdoin
esiintyä käsivarret paljaina pitäen niitä luultavasti hyvin kauniina.
Mutta jumaluusoppineet mainitsivat minua pian lahkolaiseksi väitellen
vain siitä, oliko minut luettava hihattomistien vai lieveliaanien
lahkoon. Siitä he kuitenkin olivat yksimielisiä, että näitä kumpaakin
lahkoa oli pidettävä erittäin vaarallisena, koska molemmat säätivät
täydellisen tahdonvapauden ja julkesivat ajatella mitä halusivat.
Valtiomiehet pitivät minua häpeällisenä villitsijänä. He väittivät,
että minä halusin pitkillä takinliepeilläni herättää tyytymättömyyttä
kansassa ja tehdä sen uppiniskaiseksi hallitusta vastaan. Heidän
mielestään minä ylimalkaan kuuluin johonkin salaiseen liittoon,
jonka tunnusmerkkinä oli lyhyet hihat. Jo kauan oli muka siellä
täällä ilmennyt merkkejä lyhythihaisista, joita oli pelättävä kuin
jesuiittoja, vieläpä enemmänkin, koska he yrittivät tuoda maahan
runoutta, joka oli vahingollista jokaiselle valtiolle, ja epäilivät
ruhtinaiden erehtymättömyyttä. Sanalla sanoen, asia muuttui yhä
vakavammaksi, ja vihdoin rehtori kutsutti minut kuulusteltavaksi.
Aavistin etukäteen onnettomuutta, jos esiintyisin takissa. Sen
vuoksi tulin vain liivisilläni. Mutta siitä mies suuttui, luullen
että tahdoin pilkata häntä, ja ärtyi moittimaan minua. Hän määräsi,
että minun oli viikon kuluessa tultava hänen eteensä järkevässä,
säädyllisessä takissa. Päinvastaisessa tapauksessa hän karkoittaisi
minut yliopistosta. Tänään on määräaika lopussa! Voi minua onnetonta!
Voi kirottua Prosper Alpanusta --"
"Vaikene, vaikene, rakas Heikki ystäväni", huudahti Baltasar,
"älä herjaa minun kallista, rakasta setääni, joka on lahjoittanut
minulle huvilan. Ei hän sinullekaan tahdo mitään pahaa, vaikkakin
hän -- se minun on myönnettävä -- rankaisi liian kovasti sinua siitä
nenäkkyydestä, jolla kohtelit häntä. Mutta minä tuon avun! Hän
lähettää sinulle tämän pikku rasian, jonka on määrä lopettaa kaikki
sinun kärsimyksesi."
Näin sanoen Baltasar veti taskustaan sen pienen kilpikonnankuorisen
rasian, jonka oli saanut Prosper Alpanukselta, ja ojensi sen
lohduttomalle Heikille.
"Onko tuon joutavan romutavaran autettava minua? Kuinka voi pieni
kilpikonnankuorinen rasia vaikuttaa minun takkieni muodostumiseen?"
"Sitä en tiedä", vastasi Baltasar, "mutta rakas setäni ei voi eikä
tahdokaan pettää minua. Luotan häneen täydellisesti. Avaa siis vain
rasia, Heikki hyvä! Katsokaamme mitä siinä on."
Heikki teki sen -- ja rasiasta pulpahti mitä hienoimmasta kankaasta
oivallisesti tehty musta takki. Ei kumpikaan, Heikki eikä Baltasar,
voinut pidättää äänekästä hämmästyksen huutoa.
"Ahaa, nyt ymmärrän sinut, Prosperini kallis setäni!" huudahti
Baltasar. "Tämä takki sopii varmasti. Se poistaa kaiken lumouksen."
Heikki veti takin yllensä muitta mutkitta. Mitä Baltasar oli
aavistanut, tapahtui todellakin. Tuo kaunis puku sopi Baltasarille
niinkuin ei vielä mikään muu ennen sitä, eikä tarvinnut ajatellakaan
hihojen kutistumista eikä liepeiden venymistä.
Aivan suunniltaan ilosta päätti Heikki nyt heti juosta rehtorin luo
uudessa, sopivassa takissaan ja saattaa kaiken tasapainoon.
Baltasar kertoi nyt ystävälleen mitä tiesi Prosper Alpanuksesta ja
kuinka tämä oli antanut hänelle välikappaleen, millä voitiin lopettaa
tuon muodottoman kääpiön jumalaton ilkivalta. Heikki, joka oli tullut
aivan toiseksi nyt, kun kaikki epäilys oli kadonnut hänestä, ylisti
Prosperin suurta jalomielisyyttä ja tarjoutui avustamaan Sinnoberin
paljastamisessa. Silloin Baltasar huomasi ikkunasta ystävänsä
virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli kääntymäisillään nurkan
taakse hyvin alakuloisen näköisenä.
Heikki kurkoitti Baltasarin kehoituksesta päänsä ulos ikkunasta ja
viittasi virastoharjoittelijaa tulemaan heti sisään.
Pulcher huudahti sisään tullessaan:
"Mikä kaunis takki sinulla on, Heikki hyvä!"
Mutta Heikki sanoi, että Baltasar kyllä kertoo hänelle kaiken, ja
juoksi rehtorin luo.
Baltasarin kerrottua virastoharjoittelijalle seikkaperäisesti kaiken,
mitä oli tapahtunut, sanoi tämä:
"Juuri nyt on aika iskeä kuoliaaksi tuo kammottava kummitus. Tiedä
siis, että hän viettää tänään juhlallisia kihlajaisiaan Katariinan
kanssa ja että turhamainen Mooses Turnus on järjestänyt isot
pidot, joihin on kutsunut ruhtinaankin. Juuri tuon juhlan aikana
tunkeutukaamme professorin taloon ja yllättäkäämme pikku mies.
Kynttilöistä ei salissa ole puutetta, niin että nuo äkäiset hiukset
saamme kyllä heti paikalla poltetuksi."
Vielä monesta muusta seikasta olivat ystävykset puhuneet ja sopineet,
kun Heikki astui sisään ilosta loistaen.
"Sen takin voima, joka pulpahti esiin kilpikonnankuorisesta rasiasta,
on osoittautunut erinomaiseksi", sanoi Heikki. "Astuessani rehtorin
huoneeseen ukko hymyili tyytyväisenä. 'Ahaa', sanoi hän minulle,
'ahaa! Huomaan, hyvä Heikki, että olette selvinnyt omituisesta
sekaannuksestanne. No niin. Tulisielut, niinkuin te, horjahtavat
helposti liiallisuuksiin. En ole milloinkaan pitänyt teidän
puuhaanne uskonnollisena haaveiluna -- pikemminkin väärinkäsitettynä
isänmaallisuutena -- taipumuksena erikoisuuteen, joka nojautuu vanhan
ajan sankarien esimerkkiin. Niin, oli miten oli. Tuollainen kaunis,
sopiva takki! Onni valtiolle, onni maailmalle, kun ylevämieliset
nuorukaiset käyttävät tuollaisia takkeja, joissa on noin sopivat
hihat ja liepeet. Pysykää, Heikki, uskollisena, pysykää uskollisena
sellaiselle hyveelle, sellaiselle uljuudelle! Siitä versoo
todellinen sankarimieli!' Rehtori syleili minua vesissä silmin.
Itse tietämättäni millä lailla satuin vetämään esille tuon pienen
kilpikonnankuorisen rasian, josta takki oli ilmestynyt ja jonka
olin pistänyt taskuuni. 'Saanko luvan', sanoi rehtori suipistaen
peukalonsa ja etusormensa yhteen. Tietämättä, oliko nuuskaa sisällä,
napautin kannen auki. Rehtori pisti sormensa rasiaan, nuuskasi,
tarttui käteeni puristaen sitä lujasti kyynelten valuessa pitkin
poskia ja sanoi syvästi liikutettuna: 'Jalo nuorukainen! Mikä ihana
nuuskahyppysellinen! Kaikki on annettu anteeksi ja unohdettu. Syökää
tänään päivällistä luonani!' -- Kuten näette, ystäväni, ovat kaikki
kärsimykseni lopussa. Ja jos meidän tänään onnistuu, niinkuin
luonnollista on, poistaa Sinnoberin lumous, olette tekin tästä puolin
onnelliset!"
* * * * *
Sadalla kynttilällä valaistussa salissa seisoi pikku Sinnober
tulipunaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin suuri ritarimerkki
kiinnitettynä paikalleen kahdellakymmenellä napilla, miekka kupeella
ja töyhtöhattu kainalossa. Hänen rinnallaan oli lempeä Katariina
morsiameksi koristettuna säteillen suloutta ja nuoruutta. Sinnober
oli tarttunut hänen käteensä, jonka hän toisinaan painoi suutansa
vasten samalla irvistellen ja hymyillen perin inhottavasti. Joka
kerta lehahti silloin Katariinan poskille helakampi puna, ja hänen
katseessaan kuvastui mitä syvin rakkaus pikku miestä kohtaan. Se oli
kerrassaan kamalaa nähdä. Vain se sokeus, johon Sinnoberin taika oli
saattanut kaikki, oli syynä siihen, etteivät ihmiset suuttuneina
Katariinan parantumattomasta sotkeutumisesta tarttuneet tuohon pikku
noitaan ja heittäneet häntä uunissa palavaan tuleen. Läsnäolijat
olivat kokoontuneet parin ympärille piiriin kunnioittavan välimatkan
päähän. Vain ruhtinas Barsanuf seisoi Katariinan vieressä ja koetti
katsella ympärilleen merkitsevän armollisesti, mutta siitä ei kukaan
sanottavasti välittänyt. Kutsuvieraat näkivät vain morsiusparin ja
tuijottivat Sinnoberin huuliin, joka murisi siiloin tällöin joitakin
käsittämättömiä sanoja. Niitä seurasi joka kerta hiljainen "ah" jolla
seurue ilmaisi ihailuaan.
Oltiin niin pitkällä, että piti vaihdettaman kihlasormuksia. Mooses
Turnus astui piiriin kädessään tarjotin, jolla sormukset säihkyivät.
Hän rykäisi, Sinnober kohottautui varpailleen niin ylös kuin
mahdollista, ulottuen melkein morsiamensa kyynärpäähän asti. Kaikki
odottivat mitä suurimmassa jännityksessä. -- Silloin kuuluu yhtäkkiä
vieraita ääniä, salin ovi lentää auki, Baltasar ryntää sisälle, hänen
mukanaan Pulcher ja Heikki. He tunkeutuvat piirin läpi.
"Mitä tämä on, mitä nuo vieraat tahtovat?" huutavat kaikki yhteen
ääneen.
Ruhtinas Barsanuf huutaa kauhistuneena, juosten uuninvarjostimen
taakse:
"Kapina! Salaliitto! Poliisi!"
Mooses Turnus tuntea Baltasarin, joka on tunkeutunut aivan Sinnoberin
eteen. Sitten hän huutaa:
"Herra ylioppilas! Oletteko hullu, oletteko järjiltänne? Kuinka
rohkenette tunkeutua tänne kihlajaisjuhlaan? Hoi -- miehet, vieraat,
palvelijat, heittäkää tuo raakalainen ulos ovesta!"
Mutta mistään vähintäkään välittämättä on Baltasar vetänyt esille
Prosperin antaman lasin ja suuntaa nyt sen lävitse lujan katseensa
Sinnoberin päähän. Kuin sähköiskun kohtaamana Sinnober päästää kimeän
kissannaukunan, niin että koko sali kajahtaa. Katariina kaatuu
pyörtyneenä tuolille. Vieraiden tiheä piiri hajaantuu. Baltasar näkee
selvästi tulenkarvaisen hiussuortuvan ja juoksee Sinnoberin luo
tarttuen häneen kiinni. Kääpiö potkii, rimpuilee, kynsii ja puree.
"Käykää kiinni, käykää kiinni!" huutaa Baltasar. Silloin Heikki
ja Pulcher tarttuvat pikku mieheen, niin ettei hän voi ollenkaan
liikkua. Baltasar ottaa lujasti kiinni punaisista hiuksista, repäisee
ne yhdellä nykäyksellä pois päästä, juoksee uunin luo ja heittää ne
tuleen, jossa ne räiskähtävät palamaan. Kuuluu huumaava pamahdus,
kaikki heräävät kuin unesta.
Pikku Sinnober, joka on vaivalloisesti noussut pystyyn, haukkuu ja
ärjyy ja käskee heti ottamaan kiinni julkeat rauhanhäiritsijät,
jotka ovat solvanneet valtion pääministerin pyhitettyä persoonaa, ja
heittämään heidät syvimpään vankeuteen.
Ihmiset kyselevät toisiltaan:
"Mistä tänne on yhtäkkiä ilmestynyt tuo sätky-äijä? Mitä tuo pieni
kummitus tahtoo?"
Kääpiö yhä mellastaa ja takoo jalkojaan lattiaan huutaen aina välillä:
"Olen ministeri Sinnober! Olen ministeri Sinnober! Vihreätäpläisen
tiikerin ritari -- kaksikymmentä nappia!"
Silloin kaikki purskahtavat rajuun nauruun. Kääpiö ympäröidään,
miehet ottavat hänet käsiinsä ja heittelevät häntä toisilleen kuin
palloa. Ritarimerkin nappi toisensa perästä sinkoaa irti, hän
kadottaa hattunsa, miekkansa, kenkänsä.
Ruhtinas Barsanuf tulee näkyviin uuninvarjostimen takaa ja astuu
keskelle hälinää. Silloin pikku mies kiljaisee:
"Ruhtinas Barsanuf! Teidän ylhäisyytenne -- pelastakaa ministerinne
-- suosikkinne! Apua -- apua -- valtio on vaarassa -- vihreätäpläinen
tiikeri! Voi voi!"
Ruhtinas luo vihaisen katseen pikku mieheen ja astuu sitten nopeasti
ovelle päin. Mooses Turnus menee hänen tielleen. Barsanuf tarttuu
häneen ja vetää hänet nurkkaan puhuen vihasta kipinöiviä silmin:
"Te rohkenette esityttää ruhtinaallenne, maan isälle, tyhmää
ilvenäytelmää. Kutsutte minut tyttärenne kihlajaisiin arvokkaan
ministerini Sinnoberin kanssa, ja ministerini sijasta tapaankin
täällä iljettävän kummituksen, jonka olette pukenut loistaviin
vaatteisiin. Herra, tietäkää että se on maankavaltajan pilaa.
Rankaisisin sen ankarasti, ellette olisi tuiki tyhmä mies, jonka
paikka on hulluinhuoneessa. Erotan teidät luonnonasiain ylijohtajan
virasta ja kiellän teiltä kaikki tutkimukset kellarissani! Hyvästi!"
Näin sanoen hän törmäsi ulos.
Mutta Mooses Turnus syöksyi raivoissaan pikku miehen kimppuun,
tarttui hänen pitkiin, pörröisiin hiuksiinsa ja lennätti hänet
ikkunan luo huutaen:
"Alas, alas, sinä alhainen, jumalaton epäsikiö, joka olet petkuttanut
minua niin häpeällisesti ja ryöstänyt minulta kaiken elämän onnen!"
Hän aikoi heittää pikku miehen alas avatusta ikkunasta, mutta
eläintieteellisen kokoelman hoitaja, joka myöskin oli saapuvilla,
juoksi salaman nopeudella paikalle, tarttui pikku mieheen ja riisti
hänet Mooses Turnuksen käsistä.
"Seis, seis, herra professori", sanoi hän, "älkää tehkö väkivaltaa
ruhtinaan omaisuudelle. Ei se ole mikään epäsikiö. Se on _Mycetes
Beelzebub, Simia Beelzebub_, joka on karannut museosta."
"_Simia Beelzebub, Simia Beelzebub_!" kuului joka puolelta
naurunhohotusten seasta.
Mutta tuskin oli museonhoitaja ottanut pikku miehen käsivarrelleen ja
katsellut häntä oikein, kun hän huudahti kovasti:
"Mitä näenkään! Eihän tämä ole _Simia Beelzebub_. Tämähän on tyhmä,
ruma kääpiö! Hyi, hyi!"
Ja niin hän heitti pikku miehen keskelle salia. Läsnäolijain
äänekkään ivanaurun raikuessa juoksi kääpiö vikisten ja muristen
ovesta ulos, portaita alas, pois kotiinsa ainoankaan palvelijansa
sitä huomaamatta.
Tämän kaiken tapahtuessa salissa oli Baltasar poistunut viereiseen
huoneeseen, mihin oli nähnyt vietävän pyörtynyttä Katariinaa. Hän
heittäytyi tytön jalkoihin, painoi huulensa hänen käsiään vasten ja
nimitteli häntä mitä suloisimmilla nimillä. Katariina heräsi lopulta
syvään huokaisten ja huomatessaan Baltasarin huudahti ihastuneena:
"Oletko vihdoinkin, vihdoinkin täällä, rakas Baltasarini! Ah, olen
melkein menehtynyt kaihosta ja lemmentuskasta. Yhä soivat korvissani
satakielen sävelet, joiden liikuttamana punaruusu vuodattaa
sydänverensä!"
Hän kertoi nyt kaiken unohtaen ympäristönsä kokonaan. Hän kertoi
olleensa sotkeutunut pahaan, kamalaan uneen ja kuinka hänestä
oli tuntunut siltä, kuin ruma hirviö olisi painautunut hänen
rintaansa vasten vaatien hänen rakkauttaan, eikä hän ollut voinut
vastustaa. Hirviö oli osannut tekeytyä Baltasarin näköiseksi. Kun
hän oli oikein voimakkaasti ajatellut Baltasaria, oli hän tosin
tietänyt, ettei hirviö ollut Baltasar, mutta sitten oli hänestä taas
käsittämättömällä tavalla tuntunut, kuin hänen olisi juuri Baltasarin
vuoksi pitänyt rakastaa tuota hirviötä.
Baltasar selitti hänelle niin paljon kuin oli mahdollista kokonaan
hämmentämättä hänen jo ilmankin kiihtynyttä mieltään. Sitten seurasi
tuhansia vakuutuksia, tuhansia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden
valoja, kuten aina rakastuneiden kesken. Samalla he syleilivät
toisiaan ja painautuivat vastakkain mitä lämpimimmällä hellyydellä,
ja heidän sydämensä olivat tulvillaan ylimmän taivaan riemua ja
ihastusta.
Mooses Turnus tuli sisään käsiänsä väännellen ja valitellen. Hänen
mukanaan tulivat Pulcher ja Heikki, jotka yhä, vaikkakin turhaan,
koettivat lohduttaa häntä.
"Ei, ei", huudahti Mooses Turnus, "olen perin pohjin lyöty
mies! En ole enää valtion luonnonasiain ylijohtaja. En saa
enää harjoittaa tutkimuksia ruhtinaan kellarissa! Ruhtinaan
epäsuosio -- luulin pääseväni vihreätäpläisen tiikerin ritariksi,
vähintäänkin viisinappiseksi -- kaikki mennyttä. Mitä nyt sanoo
hänen ylhäisyytensä arvoisa ministeri Sinnober kuullessaan, että
olen pitänyt hänenä tyhmää epäsikiötä; _Simia Beelzebub cauda
prehensilia_, vai mikä se lienee ollut! Oi Jumala, hänenkin vihansa
on painava minua! -- Alicante! Alicante!"
"Mutta, paras professori", lohduttelivat ystävät, "kunnioitettu
ylijohtaja, muistakaahan toki, ettei ole olemassa mitään ministeri
Sinnoberia! Ette te ole ollenkaan solvannut häntä. Tuo muodoton
kääpiö on pettänyt teitä aivan samoin kuin meitä kaikkia haltiatar
Ruusunhengettäreltä saamallaan taikalahjalla!"
Nyt Baltasar kertoi, miten kaikki oli tapahtunut alusta alkaen.
Professori kuunteli hartaasti Baltasaria loppuun asti ja huudahti
sitten:
"Olenko hereillä, näenkö unta -- noitia -- taikureita -- haltiattaria
-- taikapeili -- onko minun uskottava kaikkea tuota mielettömyyttä?"
"Oi rakkahin herra professori", keskeytti Heikki hänet, "jos vain
olisitte jonkun aikaa käyttänyt lyhythihaista ja pitkäliepeistä
takkia niinkuin minä, niin uskoisitte mielellännekin kaiken tuon!"
"Niin, niin", huudahti Mooses Turnus, "niin, kaikkihan on sillä
lailla! Noiduttu epäsikiö on pettänyt minua -- en enää seiso
jaloillani -- leijailen katolla -- Prosper Alpanus noutaa minut
-- ratsastan perhosen selässä -- kampautan itseni haltiatar
Ruusunhengettärellä, luostarinjohtajatar Ruusunihanalla -- minusta
tulee ministeri -- kuningas -- keisari!"
Näin sanoen hän juoksi edestakaisin huoneessa, huusi ja hihkui, niin
että kaikki pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. Vihdoin hän vaipui
lopen uupuneena nojatuoliinsa. Silloin lähestyivät häntä Katariina
ja Baltasar. He puhuivat siitä, kuinka lämpimästi, yli kaiken he
rakastivat toisiaan, kuinka he eivät ollenkaan voineet elää ilman
toisiaan. Se oli kerrassaan kaihomielistä puhetta, itkettipä se toden
teolla Mooses Turnustakin.
"Myönnyn kaikkeen, kaikkeen, mitä tahdotte", puhui hän nyyhkyttäen.
"Menkää naimisiin, rakastakaa toisianne -- nähkää yhdessä nälkää,
sillä minulta ei liikene äyriäkään Katariinalle!"
"Mitä nälän näkemiseen tulee", sanoi Baltasar hymyillen, "toivon
huomenna voivani todistaa herra professorille, ettei siitä kai
milloinkaan voi tulla puhettakaan, koska setäni Prosper Alpanus on
kyllin hyvin järjestänyt sen asian."
"Tee se, rakas poikani, tee se, jos voit, ja todellakin vasta
huomenna", sanoi professori väsyneesti, "sillä jotten tulisi
hulluksi, jottei pääni halkeaisi, on minun heti mentävä vuoteeseen!"
Sen hän tekikin heti paikalla.