Tekijän kaihomieliset pyynnöt. -- Kuinka Mooses Turnus rauhoittui
eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi. Kuinka
kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan,
tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.
Nyt olemme niin pitkällä, että sen, joka on kirjoittanut sinulle,
hyvä lukija, nämä lehdet, on erottava sinusta. Kaiho ja pelko
valtaavat nyt hänen mielensä.
Vielä paljon, paljon hän osaisi kertoa pikku Sinnoberin ihmeellisistä
teoista, ja hänellä olisi ollut todellinen halu -- kuten häntä
ylipäänsäkin sydämensä vastustamattomasti kehoitti tätä kirjoittamaan
-- vielä kertoa sinulle se kaikki, hyvä lukijani. Mutta silmätessään
taaksepäin tapahtumiin, sellaisina kuin ne esiintyvät näissä
yhdeksässä luvussa, tuntee hän hyvin, että niissä on jo niin paljon
ihmeellistä, mieletöntä, tervettä järkeä vastaan sotivaa, että hän,
vielä enemmän kerätessään samanlaista, voisi joutua vaaraan turmella
kokonaan suhteensa sinuun, rakas lukija, käyttäessään väärin sinun
pitkämielisyyttäsi.
Hän pyytää nyt tässä kaihomielisyydessään, tässä pelossaan, joka
yhtäkkiä rupesi ahdistamaan hänen rintaansa hänen kirjoittaessaan
sanat "viimeinen luku", että sinä taipuisit oikein iloisella ja
ennakkoluulottomalla mielellä tutustumaan, jopa mieltymäänkin
niihin omituisiin olentoihin, joiden olemassaolosta runoilijan on
kiittäminen aavemaista henkeä, mielikuvitusta, jonka omituisen,
oikullisen olemuksen hän on ehkä liiaksi antanut johtaa itseään. Älä
siis suutu näihin kumpaankaan, ei runoilijaan eikä tuohon oikulliseen
henkeen!
Jos olet, rakas lukija, silloin tällöin sisimmässäsi oikein hymyillyt
jollekin seikalle tässä tarinassa, niin on mielialasi ollut sellainen
kuin näiden rivien kirjoittaja on toivonutkin. Ja niinpä hän uskoo,
että kenties luet hänelle hyväksi yhtä ja toista.
Oikeastaan olisi kertomus voinut päättyä pikku Sinnoberin surulliseen
kuolemaan. Mutta eikö ole miellyttävämpää, jos kirjan lopussa on
murheellisten hautajaisten sijasta iloiset häät?
Muistettakoon siis vielä lyhyesti suloista Katariinaa ja onnellista
Baltasaria.
Professori Mooses Turnus oli muuten valistunut, maailmaa kokenut
mies, joka _Nil admirari_ sananlaskun mukaan ei ollut moniin vuosiin
ihmetellyt mitään asiaa maailmassa. Mutta nyt tapahtui, että hän
luopuen kaikesta viisaudestaan joutui pakostakin tuon tuostakin
ihmeisiinsä. Niinpä hän lopulta valittikin, ettei enää tietänyt,
oliko hän todellakin professori Mooses Turnus, joka oli ennen
hoitanut valtion luonnonasioita, ja kävelikö hän vielä todellakin
jaloillaan pää ylöspäin.
Ensinnäkin joutui hän ihmeisiinsä, kun Baltasar esitteli hänelle
tohtori Prosper Alpanuksen setänään, ja tämä näytti hänelle
lahjoituskirjan, jonka nojalla Baltasarista tuli tunnin matkan päässä
Kerkosta sijaitsevan huvilan sekä siihen kuuluvien metsien, peltojen
ja niittyjen omistaja. Sitten hämmästytti häntä omaisuusluettelo,
jossa hän tuskin silmiään uskoen huomasi kallisarvoisia
taloustarpeita, jopa kulta- ja hopeaharkkojakin, joiden arvo nousi
paljon yli ruhtinaallisen aarrekammion rikkauksien arvon. Sen jälkeen
ihmetteli hän katsellessaan Baltasarin lasin läpi sitä komeaa
arkkua, jossa Sinnober makasi, kun hänestä yhtäkkiä tuntui, kuin
ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan ministeri Sinnoberia, vaan
ainoastaan pieni, kömpelö, siivoton kääpiö, jota oli erehdyksessä
pidetty järkevänä, viisaana ministeri Sinnoberina.
Mutta korkeimmalle kohosi Mooses Turnuksen hämmästys, kun Prosper
Alpanus kuljetti häntä ympäri huvilassa, näytti hänelle kirjastonsa
ja muita hyvin ihmeellisiä esineitä, tekipä muutamia erittäin
viehättäviä kokeitakin omituisilla kasveilla ja eläimillä.
Professorissa heräsi ajatus, ettei hänen oma luonnontutkimisensa
ollut minkään arvoista ja että hänet oli suljettu ihanaan,
kirjavaan taikamaailmaan kuin munaan. Tämä ajatus teki hänet
niin rauhattomaksi, että hän lopulta valitti ja itki kuin lapsi.
Baltasar vei hänet heti tilavaan viinikellariin, missä hän näki
kiiltäviä tynnyreitä ja välkkyviä pulloja. Baltasarin mielestä hän
saattoi harjoittaa tutkimuksiaan paremmin siellä kuin ruhtinaan
viinikellarissa, ja luontoa hän sai kyllikseen tutkia kauniissa
puistossa.
Tämän jälkeen professori rauhoittui.
Baltasarin häät vietettiin huvilassa. Hän sekä ystävät Heikki ja
Pulcher olivat hämmästyksissään Katariinan tavattomasta kauneudesta,
siitä lumoavasta viehätyksestä, joka ilmeni hänen puvussaan ja hänen
koko olennossaan.
Hänet ympäröikin todellinen lumo, sillä haltiatar Ruusunhengetär,
joka oli unohtanut kaiken vihansa ja oli läsnä häissä
luostarinjohtajatar Ruusunihanana, oli itse pukenut hänet ja
koristanut hänet kauneimmilla ja ihanimmilla ruusuilla. Senhän kyllä
ymmärtää, että sellaisen puvun täytyy sopia hyvin, jota haltiatar on
sovitellut. Sitäpaitsi oli Ruusunhengetär lahjoittanut suloiselle
morsiamelle komeasti säkenöivän kaulakoristeen, jonka taikavaikutus
ilmeni siinä, ettei Katariina milloinkaan, kun se oli hänen
kaulassaan, suuttunut pikkuseikoista, ei huonosti sidotusta nauhasta,
ei epäonnistuneesta hiuskoristuksesta, ei liinavaatteisiin tulleesta
tahrasta tai muusta sellaisesta. Tämä ominaisuus, jonka hän sai
kaulakoristeelta, levitti aivan erikoisen sulon ja iloisuuden hänen
kasvoilleen.
Morsiuspari oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta heiltä riitti
kuitenkin -- se oli Alpanuksen salaisen, viisaan taian ansio --
vielä katseita ja sanoja ystävillekin, jotka olivat kokoontuneet.
Prosper Alpanus ja Ruusunhengetär pitivät kumpikin huolta siitä, että
mitä kauneimmat ihmeet vielä lisäsivät hääpäivän tenhoa. Kaikkialla
kaikui pensaista ja puista suloisia rakkauden säveliä. Samalla kohosi
välkkyviä pöytiä ihanine ruokineen ja kristallipulloineen. Niistä
virtasi mitä jalointa viiniä, joka valoi elämänhehkua vieraiden
kaikkiin suoniin.
Yö oli tullut. Silloin levisivät puiston yläpuolelle tulenkarvaiset
liekehtivät sateenkaaret. Ilmassa leijaili ylös-alas kimmeltäviä
lintuja ja hyönteisiä, ja kun ne pudistelivat siipiään, pölysi niistä
miljoonia säkeniä muodostaen lakkaamatta vaihdellen kaikenlaisia
suloisia kuvia, jotka taas tanssivat ja leikittelivät ilmassa ja
katosivat sitten pensaikkoon. Samalla kaikui metsän soitto kovemmin,
ja yötuuli suhisi salaperäisesti ja suloisia tuoksuja huokuen.
Baltasar, Katariina ja ystävät tunsivat Alpanuksen mahtavan taian.
Mutta Mooses Turnus, puolihumalassa, nauroi ääneen ja arveli, ettei
tuon kaiken takana piillyt kukaan muu kuin se tunnettu peijooni,
ruhtinaan oopperan kulissimestari ja ilotulituksen hoitaja.
Kimakat kellonäänet kaikuivat. Loistava kultakuoriainen leijaili
alas, asettui Prosper Alpanuksen olkapäälle ja näytti hiljaa
surisevan jotain hänen korvaansa.
Prosper Alpanus nousi istuimeltaan ja sanoi vakavasti ja
juhlallisesti:
"Rakas Baltasar, suloinen Katariina, ystäväni! Nyt on aika, Lotos
kutsuu. Minun on lähdettävä."
Sitten hän lähestyi morsiusparia ja puheli hiljaa heidän kanssaan.
Molemmat, Baltasar ja Katariina, olivat hyvin liikutettuja. Prosper
näytti antavan heille kaikenlaisia hyviä neuvoja ja syleili heitä
kumpaakin lämpimästi.
Sitten hän kääntyi neito Ruusuihanan puoleen ja puhui samoin hiljaa
hänenkin kanssaan. Todennäköisesti neito antoi hänelle tehtäviä
taika- ja haltiatarasioissa, jotka Prosper otti halukkaasti vastaan.
Tällä välin oli ilmasta tullut alas pienet, kristalliset vaunut,
joiden eteen oli valjastettu kaksi kimmeltävää hopeafasaanin ohjaamaa
sudenkorentoa.
"Voikaa hyvin, voikaa hyvin!" huudahti Prosper Alpanus, nousi
vaunuihin ja leijaili ylös yli liekehtivien sateenkaarien. Lopulta
näyttivät hänen ajopelinsä korkealla ilmassa pieneltä säihkyvältä
tähdeltä, joka vihdoin katosi pilvien taakse.
"Kaunis leija", sopersi Mooses Turnus ja vaipui viinin voittamana
syvään uneen.
Baltasarista, joka muisti Prosper Alpanuksen neuvot ja käytti hyvin
omistamaansa ihmeellistä huvilaa, tuli todellakin hyvä runoilija.
Kun vielä ne muut huvilan ominaisuudet, joita Prosper oli ylistänyt
suloisen Katariinan suhteen, täydellisesti pitivät paikkansa,
ja kun Katariina ei milloinkaan pannut pois luostarinjohtajatar
Ruusunihanalta häälahjaksi saamaansa kaulakoristetta, oli
luonnollista, että Baltasar vietti iloisesti ja ihanasti onnellisinta
perhe-elämää, mitä yksikään runoilija on koskaan viettänyt sievän
nuoren rouvan kanssa.
Niin onkin siis sadulla Pikku Sakeuksesta, jota Sinnoberiksi
nimitettiin, todellakin peräti iloinen.