Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kylvyn
ruohikossa. -- Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. -- Erään
teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. -- Kuinka neito Ruusunihana
valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle
ystävyyttään.
Professori Mooses Turnus ui sulassa riemussa.
"Voisiko sattua onnellisemmin", puheli hän itsekseen, "kuin että
tuo kelpo salaneuvos tuli talooni ylioppilaana? Hän nai tyttäreni,
hänestä tulee vävyni, hänen kauttaan saavutan mainion ruhtinas
Barsanufin suosion ja astun minäkin niille portaille, joita ihana
Sinnober kiipeää. Totta kyllä on, että minusta itsestänikin tuntuu
usein käsittämättömältä, kuinka tuo tyttö, Katariina, voi olla
niin perinpohjin hullaantunut tuohon pikku mieheen. Muutenhan
naiset kai enemmän katsovat kauniiseen ulkomuotoon kuin erikoisiin
hengenlahjoihin. Kun toisinaan katselen tuota kummallista pikku
miestä, tuntuu minusta, kuin häntä ei voisi ollenkaan sanoa
kauniiksi, vaan suorastaan kyttyräselkäiseksi -- hys, hiljaa --
seinillä on korvat. Hän on ruhtinaan suosikki ja kiipeää korkealle,
ja hän on minun vävypoikani!"
Mooses Turnus oli oikeassa. Katariina ilmaisi mitä selvintä
mieltymystä pikku mieheen, ja jos joku, jota Sinnoberin omituinen
noituus ei ollut sokaissut, lausui, että salaneuvos oli oikeastaan
ilkeä, muodoton kummitus, rupesi Katariina heti puhumaan niistä
ihmeen ihanista hiuksista, jotka luonto oli lahjoittanut hänelle.
Mutta Katariinan puhuessa ei kukaan hymyillyt ilkeämmin kuin
virastoharjoittelija Pulcher.
Tämä vainosi Sinnoberia joka askeleella, ja siinä häntä auttoi
uskollisesti lähetystön sihteeri Adrian, sama nuori mies, jonka
Sinnoberin noituus oli melkein ajanut ulos ministerinvirastosta
ja joka saavutti ruhtinaan suosion jälleen vain sen oivallisen
tahranpuhdistus-aineen avulla, jonka hän lahjoitti ruhtinaalle.
Salaneuvos Sinnober asui kauniissa talossa, johon kuului vieläkin
kauniimpi puutarha. Sen keskellä oli tiheiden pensaiden ympäröimä
aukea, jossa mitä ihanimmat ruusut kukkivat. Oli huomattu, että
joka yhdeksäntenä päivänä Sinnober nousi hiljaa päivän koittaessa,
pukeutui ilman palvelijaa, niin vaikeaa kuin se lieneekin ollut
hänelle, meni alas puistoon ja katosi pensaikkoon, joka ympäröi tuota
paikkaa.
Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä
puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun
Sinnober -- kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan -- oli
käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.
Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne
tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät
häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.
Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta
sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi.
Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili
alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille,
kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja
suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat
alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä,
sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja
hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten
loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön
päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä
kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:
"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"
Pikku mies vastasi:
"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei
sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."
Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.
Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt
Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:
"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette
kampauttanut tukkanne!"
Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan
aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen
kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret
taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn.
Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi
hänelle korisevalla äänellä:
"Herra, kuinka olette tullut minun puutarhaani? Laputtakaa hiiteen!"
Niin sanoen hän hyppi ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi
sisälle taloon.
Pulcher kuvasi kirjeessä Baltasarille tämän ihmeellisen tapauksen ja
lupasi pitää yhä tarkemmin silmällä tuota pientä kummitusta.
Sinnober oli kovin huolissaan siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän
kuljetutti itsensä vuoteeseen ja puuskutti ja ähkyi niin, että tieto
hänen äkillisestä sairastumisestaan pian saapui ministeri Kuuvalon ja
ruhtinas Barsanufin korviin.
Ruhtinas lähetti heti henkilääkärinsä pikku suosikin luokse.
"Arvoisa herra salaneuvos", sanoi henkilääkäri koetettuaan valtimoa,
"te uhraatte itsenne valtion hyväksi. Rasittava työ on saattanut
teidät sairasvuoteeseen. Hellittämätön ajattelu on tuottanut teille
ne sanomattomat kärsimykset, joita varmasti tunnette. Teidän kasvonne
näyttävät hyvin kalpeilta ja kuihtuneilta. Ja teidän arvoisa
päännehän hehkuu hirveästi! Ai-ai, eihän vain liene aivotulehdus?
Olisiko valtion etu voinut aiheuttaa sen? Tuskin mahdollista.
Sallikaahan sentään --"
Henkilääkäri lienee huomannut Sinnoberin päässä saman punaisen
juovan, jonka Pulcher ja Adrian olivat keksineet. Tehtyään muutamia
taikavetoja etäämpää ja hengitettyään joitakin kertoja sairaan
päälle, jolloin tämä naukui ja vikisi kummallisesti, aikoi hän
kuljettaa kättään hänen päänsä ylitse ja kosketti sitä epähuomiossa.
Silloin Sinnober hyppäsi pystyyn raivosta kuohuen ja antoi
henkilääkärille, joka juuri oli kumartunut hänen ylitseen, pienellä
luisella kädellään niin lujan korvapuustin, että huone kajahti.
"Mitä te tahdotte?" huusi Sinnober. "Mitä te tahdotte minusta? Miksi
kopeloitte päätäni? En ole ollenkaan sairas. Olen terve, aivan terve,
nousen heti ylös ja lähden ministerin luo neuvotteluun. Korjatkaa
luunne!"
Henkilääkäri kiiruhti aivan pelästyneenä pois. Mutta kun hän kertoi
ruhtinas Barsanufille mitä oli tapahtunut, huudahti ruhtinas
ihastuneena:
"Mikä into valtion palvelukseen! Mikä arvokkuus, mikä ylevyys
käytöksessä! Millainen ihminen tuo Sinnober!"
"Paras herra salaneuvos", sanoi ministeri Jeremias Kuuvalo pikku
Sinnoberille, "kuinka ihanaa on, että te sairaudestanne huolimatta
tulette neuvotteluun. Olen tehnyt muistiinpanoja, itse tehnyt
muistiinpanoja tärkeässä Kapsalon hovia koskevassa asiassa ja pyydän
teitä esittämään ne ruhtinaalle, sillä teidän henkevä esityksenne
kohottaa kokonaisuutta, jonka tekijäksi ruhtinaan sitten on minut
tunnustettava."
Se kyhäys, jolla Jeremias aikoi loistaa, ei ollut kenenkään muun kuin
Adrianin tekemä.
Ministeri lähti pikku miehen kanssa ruhtinaan luo. Sinnober veti
ministerin antaman kyhäyksen taskustaan ja alkoi lukea. Mutta kun se
ei tahtonut ollenkaan luistaa ja hän murisi ja hyrisi vain pelkkää
käsittämätöntä sekasotkua, otti ministeri paperin hänen käsistään ja
luki itse.
Ruhtinas näytti hyvin ihastuneelta, Hän ilmaisi hyväksymisensä kerran
toisensa perästä huutaen:
"Hyvä, mainiosti sanottu, ihanaa, sattuvaa!"
Ministerin lopetettua astui ruhtinas suoraa päätä pikku Sinnoberin
luo, kohotti hänet korkealle, painoi rintaansa vasten juuri
siihen kohtaan, missä hänellä -- ruhtinaalla nimittäin -- oli
vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuri tähti, ja soperteli ja
huokaili vuolaiden kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan:
"Voi, millainen mies, millainen lahjakkuus, millainen into, millainen
rakkaus! Se on liian paljon, liian paljon!"
Sitten hän sanoi hillitymmin:
"Sinnober, kohotan teidät täten ministerikseni. Pysykää suopeana ja
uskollisena isänmaalle! Pysykää Barsanufien urheana palvelijana,
Barsanufien, jotka kunnioittavat ja rakastavat teitä."
Sitten hän sanoi kääntyen ärtyisen näköisenä ministerin puoleen:
"Huomaan, rakas parooni Kuuvalo, että teidän voimanne ovat viime
aikoina alkaneet heikentyä. Lepo tiluksillanne on vahvistava teitä.
Voikaa hyvin!"
Ministeri Kuuvalo poistui muristen hampaittensa välistä
käsittämättömiä sanoja ja heitellen säkenöiviä silmäyksiä
Sinnoberiin, joka tapansa mukaan nojaten keppiinsä kohottautui
varpailleen ja katseli ympärilleen ylpeänä ja urheana.
"Minun täytyy, rakas Sinnober", sanoi nyt ruhtinas, "heti antaa
teille ansionne mukainen kunnianosoitus. Ottakaa siis kädestäni
vastaan vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki!"
Ruhtinas aikoi nyt kiinnittää hänen rintaansa ritarimerkin, jonka
kamaripalvelija oli kaikessa kiireessä ojentanut hänelle. Mutta
Sinnoberin epäonnistunut ruumiinrakenne vaikutti, että nauha ei
ottanut asettuakseen sääntöjen mukaisesti. Milloin se kohosi
sopimattoman ylös, milloin taas valahti liian alas.
Ruhtinas oli tässä samoinkuin kaikissa muissakin valtion todellista
etua koskevissa asioissa hyvin tarkka. Vihreätäpläisen tiikerin
ritarikunnan nauhassa riippuvan kunniamerkin oli määrä sijaita
lantio- ja peräluun välillä kolme kuudestoistaosaa tuumaa
vinosti ylöspäin viimeksimainitusta. Sitä ei saatu paikalleen.
Kamaripalvelija, kolme hovipoikaa ja ruhtinas yrittivät, mutta kaikki
vaiva oli turhaa. Petollinen nauha läiskähti sinne tänne, ja Sinnober
alkoi vihaisena motkottaa:
"Mitä te touhuatte ympärilläni niin hirveästi! Antakaa sen
tyhjänpäiväisen kapineen riippua niinkuin se haluaa. Ministeri olen
nyt kerta kaikkiaan ja ministerinä pysyn!"
"Miksi minulla sitten on kunniatähtineuvoksia", sanoi nyt
ruhtinas närkästyen, "jos nauhojen suhteen vallitsevat tuollaiset
mielettömät määräykset, jotka ovat kokonaan vastoin minun tahtoani?
Kärsivällisyyttä, rakas ministeri Sinnober, pian tuo kaikki on oleva
toisin!"
Ruhtinaan käskystä täytyi nyt kunniatähtineuvoston kokoontua. Siihen
kutsuttiin vielä lisäjäseniksi kaksi filosoofia sekä luonnontutkija,
joka matkusti sen maan kautta palaten pohjoisnavalta. Näiden oli
nyt neuvoteltava siitä kysymyksestä, kuinka ministeri Sinnoberille
saataisiin parhaiten sijoitetuksi vihreätäpläisen tiikerin nauha.
Kootakseen tätä tärkeää neuvottelua varten tarpeellisia voimia oli
kaikkien neuvoston jäsenien määrä viikko etukäteen miettiä oikein
tarkoin voidakseen suorittaa tehtävänsä paremmin. He olivat kyllä
koko sen ajan valtion palveluksessa, mutta aika oli uhrattava
laskutaidon harjoittelemiseen. Kadut sen palatsin edessä, jossa
kunniatähtineuvoksien, filosoofien ja luonnontutkijan oli määrä
pitää istuntoaan, peitettiin paksulti oljilla, jottei vaunujen
räminä häiritsisi viisaita miehiä. Sen vuoksi ei myöskään saanut
lyödä rumpua eikä soittaa, eipä edes ääneen puhuakaan palatsin
läheisyydessä. Palatsissa taas laahustelivat kaikki paksuissa
huopakengissä ja ilmaisivat ajatuksensa vain merkeillä.
Istunnot olivat kestäneet seitsemän päivää aamuvarhaisesta myöhään
iltaan, mutta vielä ei voitu ajatellakaan päätöksen tekemistä.
Ruhtinas, kovin kärsimättömänä, lähetti sinne kerran toisensa perästä
sanan, että heidän päähänsä piti, lempo vieköön, toki viimeinkin
juolahtaa jotakin viisasta. Mutta se ei auttanut vähintäkään.
Luonnontutkija oli niin paljon kuin mahdollista tutkinut Sinnoberin
luontoa, mitannut hänen selkäkasvannaisensa korkeuden ja leveyden
sekä jättänyt kunniatähtineuvostolle mitä tarkimman laskelman. Hän
myöskin lopulta ehdotti, että kutsuttaisiin teatteriräätälikin
neuvotteluun.
Niin omituiselta kuin tämä ehdotus mahtoi tuntuakin, hyväksyttiin
se kuitenkin yksimielisesti siinä tuskassa ja hädässä, missä kaikki
olivat.
Teatteriräätäli, herra Keso, oli kerrassaan taitava ja kekseliäs
mies. Niin pian kuin hänelle oli selitetty tämä hankala tapaus ja
hän oli silmäillyt luonnontutkijan laskelmia, oli hänellä selvillä,
kuinka kunniatähden nauha oli sijoitettava säännönmukaisesti.
Rintaan ja selkään oli nimittäin ommeltava määrätty luku nappeja ja
niihin kiinnitettävä kunniatähden nauha. Koe onnistui verrattomasti.
Ruhtinas oli ihastunut ja hyväksyi kunniatähtineuvoston ehdotuksen,
että vihreätäpläisen tiikerin kunniatähdet oli jaettava eri luokkiin
niiden nappien lukumäärän mukaan, joiden kanssa se annettiin.
Esimerkiksi vihreätäpläisen tiikerin kunniamerkki kahden napin kera,
kolmen napin kera j.n.e. Ministeri Sinnoberille annettiin aivan
erikoisena suosionosoituksena, jota ei kukaan muu voinut toivoakaan,
kunniatähti kahdenkymmenen hohtokivillä koristetun napin kera. Hänen
ruumiinsa ihmeellinen muoto vaati nimittäin juuri kaksikymmentä
nappia.
Räätäli Keso sai vihreätäpläisen tiikerin kunniatähden kahden
kultaisen napin kera ja nimitettiin ruhtinaan todelliseksi salaiseksi
pääpuvuston hoitajaksi, koska ruhtinas huolimatta hänen onnellisesta
päähänpistostaan piti häntä huonona räätälinä eikä sen vuoksi
tahtonut teettää hänellä pukujaan.
* * * * *
Huvilansa ikkunasta katseli tohtori Prosper Alpanus miettiväisenä
puutarhaansa. Hän oli puuhaillut koko yön laittelemalla Baltasarin
horoskooppia ja saanut siinä selville paljon pikku Sinnoberiakin
koskevaa. Mutta tärkeintä oli hänen mielestään se, mitä pikkuiselle
oli tapahtunut puutarhassa silloin kun Adrian ja Pulcher olivat häntä
vakoilleet. Prosper Alpanus aikoi juuri huutaa yksisarviaisilleen,
että ne toisivat paikalle näkinkengän, koska hän aikoi lähteä
Ylä-Jaakkolaan, kun kuului vaunujen räminää, jotka pysähtyivät
puiston ristikkoportille.
Ilmoitettiin, että luostarinjohtajatar Ruusunihana halusi puhutella
herra tohtoria.
"Erittäin tervetullut", sanoi Prosper Alpanus, ja neito tuli sisälle.
Hän oli mustassa, pitkässä puvussa ja harsoon verhottu kuten rouvat.
Prosper Alpanus otti omituisen aavistuksen valtaamana ruokokeppinsä
ja antoi sen pään säkenöivien säteiden langeta naiseen. Silloin
tuntui, kuin tämän ympärillä olisi suhisten singonnut salamoita,
ja hän seisoi siinä valkeassa, läpinäkyvässä puvussa, hartioillaan
loistavat sudenkorennon siivet ja tukkaan palmikoituna valkeita ja
punaisia ruusuja.
"Kas, kas", kuiskasi Prosper, pisti ruo'on aamunuttunsa alle, ja heti
seisoi nainen taas paikallaan äskeisessä puvussaan.
Prosper Alpanus pyysi häntä ystävällisesti istumaan.
Neito Ruusunihana kertoi nyt jo kauan sitten aikoneensa tulla
huvilaan tapaamaan herra tohtoria tutustuakseen mieheen, jota koko
seutu ylisti erinomaisen lahjakkaaksi ja hyvää tekeväksi viisaaksi.
Varmaankin tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä ja ottaisi hoitoonsa
lähellä sijaitsevan naisluostarin, koska sen vanhat naiset usein
sairastelivat eivätkä saaneet apua.
Prosper Alpanus vastasi kohteliaasti, että hän oli jo aikoja sitten
jättänyt käytännöllisen lääkärintoimen, mutta että hän kyllä silti
kävisi katsomassa luostarin asukkaita, jos tarvittaisiin. Sitten hän
kysyi, vaivasiko ehkä neito Ruusunihanaa itseään joku kipu.
Neito vakuutti tuntevansa vain toisinaan luuvalon nykäyksiä
jäsenissään, kun oli vilustunut aamuilmassa, mutta nyt hän sanoi
olevansa ihan terve. Sitten hän käänsi keskustelun johonkin
yhdentekevään asiaan.
Prosper kysyi, haluaisiko neito ehkä juoda kupin kahvia, koska
oli vielä varhainen aamu. Tähän vastasi Ruusunihana, etteivät
luostarinaiset koskaan halveksineet sellaista.
Kahvi tuotiin, mutta niin kovasti kuin Prosper koettikin kaataa sitä,
pysyivät kupit tyhjinä huolimatta siitä, että kannusta valui kahvia.
"Ai-ai", hymyili Prosper Alpanus, "se on pahaa kahvia! Ehkä te,
parahin neiti, haluaisitte itse kaataa kahvin kuppeihin."
"Mielihyvällä", vastasi neito ja tarttui kannuun. Mutta vaikkei
kannusta valunut pisaraakaan, täyttyi kuppi yhä enemmän ja kahvi
virtasi pöydän yli luostarinjohtajattaren puvulle.
Hän asetti nopeasti kannun pois, ja heti oli kahvi kadonnut
jäljettömiin. Molemmat, Prosper Alpanus ja Ruusunihana, katselivat
nyt toisiaan hetkisen äänettöminä omituisella katseella.
"Te puuhailitte, hyvä herra tohtori", alkoi neito puhua, "jonkun
hyvin viehättävän kirjan ääressä minun sisälle tullessani".
"Todellakin", vastasi tohtori, "tämä kirja sisältää peräti
merkillisiä asioita."
Näin sanoen hän aikoi avata kultakantisen pikku kirjan, joka oli
hänen edessään pöydällä. Mutta se oli aivan turhaa vaivaa, sillä
kirja sulkeutui joka kerta kovasti paukahtaen.
"Kas tuota", sanoi Prosper Alpanus, "koettakaapa te avata tämä
itsepäinen kappale, arvoisa neiti!"
Hän ojensi neidolle kirjan, joka aukeni itsestään, heti kun
tämä kosketti sitä. Kaikki lehdet irtaantuivat ja venyivät
jättiläislehdiksi, jotka kahisivat ympäri huonetta.
Pelästyneenä neito vetäytyi taaksepäin. Silloin tohtori paiskasi
kirjan lujasti kiinni, ja kaikki lehdet katosivat.
"Mutta parahin, armollinen neiti", sanoi nyt Prosper Alpanus
lempeästi hymyillen ja nousten istuimeltaan, "miksi tuhlaamme aikaa
tuollaisiin mitättömiin pöytätemppuihin. Sillä se, mitä tähän
asti olemme tehneet, ei ole muuta kuin tavallisia pöytätemppuja.
Siirtykäämme mieluummin korkeampiin asioihin."
"Tahdon lähteä pois!" huudahti neito ja nousi seisaalleen.
"Vai niin", sanoi Prosper Alpanus, "mutta sepä ei taidakaan käydä
oikein hyvin päinsä ilman minun tahtoani. Sillä, armollinen neito,
minun on sanottava teille, että te olette nyt täydellisesti minun
vallassani."
"Teidän vallassanne", huudahti neito vihaisesti, "teidänkö
vallassanne, herra tohtori? -- Typerää kuvittelua!"
Näin sanoen hän levitti silkkipukunsa ja leijaili mitä kauneimpana
suruviittana ylös huoneen kattoon. Mutta heti hänen jäljessään
porhalsi Prosper Alpanuskin aimo tamminkaisena. Peräti uupuneena
leijaili suruviitta alas ja juoksi pikku hiirenä sinne tänne
lattialla. Mutta tamminkainen juoksi naukuen ja puhisten hänen
perässään harmaana kissana. Hiiri nousi taas ilmaan loistavana
kolibrina. Silloin alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä
huvilan ympäriltä, ja kaikenlaisia ihmeellisiä hyönteisiä surisi
paikalle, ja niiden mukana tuli omituisia metsälintuja. Ikkunoiden
eteen kutoutui kultainen verkko. Silloin ilmestyi yhtäkkiä keskelle
lattiaa seisomaan haltiatar Ruusunhengetär kaikessa komeudessaan ja
ylevyydessään, säteillen loistavan valkeassa puvussa, vyötäisillä
säkenöivä jalokivivyö ja tummiin kutreihin palmikoituna valkeita ja
punaisia ruusuja. Hänen edessään seisoi noita kullalla kirjaillussa
kauhtanassa, loistava kruunu päässään ja ruoko, jonka nuppi hehkui
tulenpunaisena, kädessään.
Ruusunhengetär astui noidan eteen. Silloin putosi hänen tukastaan
kultainen kampa ja särkyi marmorilattialle, aivan kuin olisi ollut
lasinen.
"Voi minua, voi minua!" huudahti haltiatar.
Yhtäkkiä istui taas luostarinjohtajatar Ruusunihana mustassa pitkässä
puvussaan kahvipöydän ääressä ja häntä vastapäätä tohtori Prosper
Alpanus.
"Minun mielestäni", sanoi Prosper Alpanus hyvin rauhallisesti kaataen
kiinalaisiin kuppeihin mitä ihaninta höyryävää mokkakahvia aivan
esteettömästi, "minun mielestäni, paras, armollinen neiti, tiedämme
me kumpikin nyt kyllin selvästi, kuinka meidän laitamme on. Olen
kovin pahoillani, että teidän kaunis hiuskampanne särkyi minun
kovalle lattialleni."
"Vain oma taitamattomuuteni oli syynä siihen", vastasi neito ryyppien
kahvia mielihalulla. "Tälle lattialle täytyy varoa pudottamasta
mitään, sillä -- ellen erehdy -- näihin kiviin on kirjoitettu mitä
ihmeellisimpiä kuvakirjaimia, jotka voivat monesta näyttää vain
tavallisilta marmorin juovilta."
"Kuluneita taikakaluja, armollinen neiti", sanoi Prosper, "kuluneita
taikakaluja vain ovat nämä kivet. Eivät mitään muuta."
"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista,
ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole
tavanneet toisiamme kertaakaan?"
"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen
kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana
tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne
ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana
suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan
marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas
Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen,
suloisen maan."
"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas
Pafnutius toi maahan valistuksen?"
"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan
salata oma minäni, kun koetin -- mitä valistusasioihin tulee --
osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita
levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama
leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen
kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen
ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa
neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa
ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut
silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin
myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi
kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä
ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. -- Tiedättekö
ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin
sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden
näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? --
Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä
ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein
kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien
kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston
olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen
kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon
kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja
antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin
haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein.
Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne,
onnellisena ja huolettomana!"
"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä
te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon,
jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota
minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku
suojattiani niin kovasti?"
"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen
hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle.
Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta,
pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on
särkynyt, kokonaan minun käsissäni."
"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.
"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä
laatimaansa Baltasarin horoskooppia.
Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:
"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä
korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"
"Tunnustakaa, parahin neiti", sanoi tohtori hymyillen, "tunnustakaa
pois, että naiset usein mielistyvät hyvin eriskummaiseen, noudattaen
hellittämättä ja mistään välittämättä oikullista päähänpistoa,
joka on syntynyt heissä, kiinnittämättä mitään huomiota toisten
olosuhteiden tuskalliseen koskettamiseen. Sinnoberin täytyy
sovittaa kohtalonsa, mutta hän on vielä pääsevä ansaitsemattomaan
kunniaan. Sillä tavoin minä tunnustan teidän valtanne, hyvyytenne ja
puhtautenne, kunnioitettava, armollinen neiti!"
"Ihana, mainio mies", huudahti neito, "pysykää ystävänäni!"
"Aina, koko ikäni", vastasi tohtori. "Minun ystävyyteni, lämmin
kiintymykseni teihin, suloinen haltiatar, ei ole milloinkaan
lakkaava. Kääntykää turvallisin mielin puoleeni kaikissa
arveluttavissa elämän kohdissa. Ja -- juokaa kahvia luonani niin
usein kuin mielenne tekee."
"Voikaa hyvin, korkea-arvoinen taikuri. En milloinkaan unohda teidän
suosiotanne enkä tätä kahvia!"
Niin puhui neito ja nousi sisäisen liikutuksen valtaamana lähteäkseen.
Prosper Alpanus seurasi häntä ristikkoportille kaikkien metsän
ihmeellisten äänien soitellessa mitä suloisimmin.
Portin ulkopuolella odottivat neidon vaunujen sijasta tohtorin
kristallisen näkinkengän eteen valjastetut yksisarviaiset.
Näkinkengän takaistuimella levitteli loistavia siipiään
kultakuoriainen, ja pukilla istui hopeafasaani pitäen nokassaan
kultaisia ohjaksia ja katsellen neitoa viisailla silmillään.
Luostarinjohtajatar tunsi olevansa siirretty ihanimman
haltiatar-elämänsä autuaimpaan aikaan, kun vaunut mennä huristivat
tuoksuvan metsän halki ihanasti soiden.