Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia
ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti
sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. -- Tohtori Prosper Alpanuksen
kuvakirjat. -- Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja
tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi.
-- Baltasarin pako.
Ei ole syytä enää kauemmin salata, että ulkoasiainministeri,
jonka yksityissihteeriksi herra Sinnober oli otettu, oli samaisen
parooni Jeremias Kuuvalon jälkeläinen, joka turhaan haki turnaus- ja
aikakirjoista haltiatar Ruusunhengettären sukupuuta. Hänen
nimensä oli kuten esi-isänsäkin Jeremias Kuuvalo. Hän oli kerrassaan
hienosti sivistynyt ja hyvätapainen herra, puhui aina kieliopillisen
puhdasta kieltä, piirsi nimensä ranskalaisilla kirjaimilla ja yleensä
kirjoitti jokseenkin selvää käsialaa, tekipä toisinaan itsekin työtä,
etenkin huonolla säällä.
Ruhtinas Barsanuf, suuren Pafnutiuksen seuraaja, rakasti häntä
hellästi, sillä hän oli valmis vastaamaan jokaiseen kysymykseen,
pelasi lomahetkinään ruhtinaan kanssa keilaa, ymmärsi mainiosti
rahakauppaa ja oli gavotin tanssijana vertaistaan vailla.
Tapahtui, että parooni Jeremias Kuuvalo oli kutsunut ruhtinaan
aamiaisvieraakseen syömään Leipzigin leivosia ja nauttimaan
lasillisen Danzigin viinaa.
Kun ruhtinas saapui Kuuvalon taloon, tapasi hän etuhuoneessa monen
miellyttävän diplomaattisen herran joukossa pikku Sinnoberin, joka
keppiinsä nojaten katseli häntä säkenöivillä pikku silmillään
ja välittämättä hänestä sen enempää pisti pöydältä sieppaamansa
paistetun leivosen suuhunsa. Heti kun ruhtinas huomasi pikku miehen,
hymyili hän hänelle armollisesti ja sanoi:
"Kuuvalo, mikä pieni, kaunis, viisas mies teillä on talossanne? Se
on varmaankin sama, joka on valmistanut ne hyvin tyylitellyt ja
kauniisti kirjoitetut tiedonannot, joita olen saanut teiltä viime
aikoina?"
"Juuri sama, armollisin herra", vastasi Kuuvalo. "Kohtalo on tuonut
hänet virastoni henkevimmäksi ja taitavimmaksi työntekijäksi. Hänen
nimensä on Sinnober. Suosittelen tuota nuorta, oivallista miestä
aivan erikoisesti teidän suosionne ja armonne esineeksi, paras
ruhtinas. Hän on ollut luonani vasta muutamia päiviä."
"Ja juuri sen vuoksi", sanoi eräs nuori, hauskan näköinen mies, joka
oli tällä välin lähestynyt, "ja juuri sen vuoksi ei työtoverini,
kuten teidän ylhäisyytenne suvainnee huomata, ole vielä toimittanut
mitään tehtäviä. Ne tiedonannot, joilla oli onni tulla teidän
ylhäisyytenne hyväntahtoisen huomion esineeksi, ovat minun tekemiäni."
"Mitä teillä on asiaa?" ärjäisi ruhtinas hänelle vihaisesti.
Sinnober oli tunkeutunut aivan ruhtinaan viereen ja maiskutteli
syöden leivosta ahnaasti ja nälkäisesti.
Tuo sorea nuori mies oli todellakin valmistanut tiedonannot, mutta
ruhtinas huudahti:
"Mitä teiltä on asiaa? Ettehän te ole koskenutkaan kynään! Ja se,
että te syötte aivan minun vieressäni paistettuja leivosia, niin että
-- kuten suureksi harmikseni huomaan -- uudet kashmirihousuni ovat jo
saaneet voitahran, että te maiskuttelette siinä noin sopimattomasti,
niin -- kaikki tuo osoittaa kyllin riittävästi teidän täydellisen
kelpaamattomuutenne diplomaattiselle uralle! Menkää siivosti kotiinne
älkääkä enää ilmestykö näkyviini paitsi siinä tapauksessa, että
tuotte kashmirihousujani varten hyödyllistä tahranpoisto-ainetta!
Ehkä minä sitten taas muutun armollisemmaksi."
Sitten hän kääntyi Sinnoberin puoleen sanoen:
"Sellaiset nuorukaiset kuin te, hyvä Sinnober, ovat valtion kaunistus
ja ansaitsevat arvokkaita kunnianosoituksia. Olette nyt salaneuvos."
"Kiitän parhaiten", mörisi Sinnober nielaisten viimeisen suupalan ja
pyyhkien suutaan molemmilla käsillään, "kiitän parhaiten. Teen kyllä
kaiken mitä kohdalleni sattuu."
"Uljas itseluottamus", sanoi ruhtinas kovemmalla äänellä, "uljas
itseluottamus todistaa sisäistä voimaa, jota täytyy olla arvokkaassa
valtiomiehessä".
Tämän totuuden lausuttuaan ruhtinas otti naukun, jonka ministeri itse
ojensi hänelle ja joka teki hänelle erittäin hyvää.
Uuden neuvoksen täytyi istuutua ruhtinaan ja ministerin väliin. Hän
söi uskomattoman paljon leivosia, joi malagaa ja viinaa sekaisin,
marisi ja murisi hampaittensa välistä ja heilutteli voimakkaasti
käsiään ja jalkojaan terävän nenän tuskin ulottuessa pöydän
yläpuolelle.
Kun aamiainen oli syöty, huudahtivat molemmat, sekä ruhtinas että
ministeri:
"Tuo salaneuvos on aito englantilainen!"
* * * * *
"Näytät niin iloiselta", sanoi Heikki ystävälleen Baltasarilie.
"Silmissäsi palaa erikoinen tuli. Tunnetko itsesi onnelliseksi? Oi
Baltasar, haaveilet varmaankin kauniista asioista, mutta minun on
herätettävä sinut siitä. Se on ystävän velvollisuus."
"Mitä puhut? Mitä on tapahtunut?" kysyi Baltasar pelästyneenä.
"Kohta kerron", sanoi Heikki. "Säilytä vain mielenmalttisi, ystäväni!
Ajatteles, tuskin mikään muu onnettomuus maailmassa koskee kipeämmin
ja kuitenkaan on samalla helpommin voitettavissa kuin sinun.
Katariina -"
"Jumalan tähden", huusi Baltasar kauhistuneena. "Katariina, mitä
Katariinasta? Onko hän poissa, onko hän kuollut?"
"Rauhoitu", jatkoi Heikki, "rauhoitu, ystäväni! Ei Katariina ole
kuollut, mutta sinulle hän on melkein kuollut. Tiedä, että pikku
Sinnoberista on tullut salaneuvos ja että hänen kihlauksensa kauniin
Katariinan kanssa on jokseenkin varmasti päätetty. Tyttö kuuluu
olevan, taivas tietää miksi, aivan hullaantunut häneen."
Heikki luuli, että Baltasar nyt puhkeaisi hillittömiin, epätoivoisiin
valituksiin ja sadatteluihin. Multa sen sijaan hän sanoikin
rauhallisesti hymyillen:
"Jollei sinulla ole muuta kerrottavana kuin tuo, niin en tiedä mitään
onnettomuutta, joka saattaisi surettaa minua."
"Etkö enää rakasta Katariinaa?" kysyi Heikki hyvin hämmästyneenä.
"Rakastan", vastasi Baltasar, "rakastan tuota enkeliä, tuota ihanaa
tyttöä kaikella hehkulla, kaikella haaveellisuudella, mikä vain voi
syttyä nuorukaisen povessa. Ja tiedän, ah tiedänpä, että Katariinakin
rakastaa minua, että vain kirottu taika pitää häntä pauloissaan,
mutta pian katkaisen tämän noituuden siteet, pian kukistan sen
taikurin, joka lumoaa tuon raukan."
Baltasar kertoi nyt ystävälleen seikkaperäisesti miehestä, jonka hän
oli tavannut metsässä mitä omituisimmissa ajopeleissä. Hän päätti
puheensa sillä väitteellä, että samoin kuin tuon taikaolennon kepin
päästä oli singahtanut säde hänen rintaansa, samoin oli hänessä
herännyt se luja usko, että Sinnober oli vain pikkuinen noita, jonka
mahdin tuo mies oli kukistava.
"Mutta", huudahti Heikki ystävänsä lakattua puhumasta, "mutta
Baltasar, kuinka voi mieleesi juolahtaakaan tuollaista järjetöntä,
kummallista sekasotkua? Mies, jota pidät loihtijana, ei ole
kukaan muu kuin tohtori Prosper Alpanus, joka asuu huvilassaan
lähellä kaupunkia. Totta kyllä on, että hänestä kerrotaan
ihmeellisiä juttuja, niin että häntä voisi melkein pitää toisena
Cagliostrona. Mutta siihen hän on itse syypää. Hän verhoutuu
mielellään salaperäiseen hämärään ja on olevinaan luonnon syvimpiin
salaisuuksiin perehtynyt mies, jolla on vallassaan tuntemattomia
voimia. Sitäpaitsi hänellä on mitä eriskummaisimpia päähänpistoja.
Niin ovat esimerkiksi hänen ajopelinsä tehdyt niin omituisiksi,
että henkilö, jolla on vilkas, tulinen mielikuvitus kuten sinulla,
ystäväni, helposti johtuu pitämään kaikkea tuota jonkun mielettömän
sadun ilmestyksenä. Kuule siis! Hänen kaksipyöräisillä kärryillään on
näkinkengän muoto, ja ne ovat yltyleensä hopeoidut. Pyörien väliin on
sijoitettu posetiivi, joka soittaa itsestään vaunujen pyöriessä. Se,
mitä sinä pidit hopeafasaanina, on varmasti hänen pieni valkopukuinen
ratsastuspalvelijansa. Samoin pidit varmasti avatun päivänvarjon
kupua kultakuoriaisen peitinsiipinä. Molemmille valkeille hevosilleen
hän tavallisesti panettaa suuret päähineet, jotta kaikki vain
näyttäisi hyvin satumaiselta. Muuten on myöskin totta, että tohtori
Alpanus käyttää kaunista espanjalaista ruokokeppiä, jonka päässä on
säkenöivä kristalli nuppina ja jonka ihmeellisestä vaikutuksesta
kerrotaan, tai paremminkin valehdellaan, paljon satumaista. Tuon
kristallin sädettä ei näet ainoakaan silmä kuulu sietävän. Jos
tohtori verhoaa sen ohuella harsolla ja joku suuntaa siihen tiukasti
katseensa, ilmestyy sen ulkopuolelle kuin koveroon peiliin sen
henkilön kuva, jota hän enimmän ajattelee."
"Todellako", tarttui Baltasar ystävänsä sanoihin, "todellako?
Kerrotaanko sellaista? Mitä muuta sitten vielä kerrotaan herra
tohtori Prosper Alpanuksesta?"
"Oi", vastasi Heikki, "älä vaadi minua kertomaan kovin paljon noista
mielettömistä hullutuksista ja narrinkonsteista. Tiedäthän, että
näihin aikoihin asti on ollut olemassa taikauskoisia ihmisiä, jotka
vastoin tervettä järkeä uskovat ämmämäisten juttujen niin sanottuja
ihmeitä."
"Tunnustan sinulle", jatkoi Baltasar, "että minun on pakko lukea
itseni noiden taikauskoisten ihmisten joukkoon, jotka eivät välitä
terveestä järjestä. Hopeoitu puu ei ole mitään loistavaa, läpinäkyvää
kristallia, posetiivi ei soi niinkuin harmonikka, hopeafasaani ei
ole ratsastuspalvelija, eikä päivänvarjo kultakuoriainen. Joko tuo
ihmeellinen mies, jonka tapasin, ei ole tohtori Prosper Alpanus,
josta puhut, tai sitten on tohtorilla todellakin vallassaan monta
perin kummallista salaisuutta."
"Parantaakseni sinut täydellisesti kummallisista haaveistasi", sanoi
Heikki, "on parasta, että vien sinut heti tohtori Prosper Alpanuksen
luo. Silloin olet itse pääsevä selville siitä, että herra tohtori
on aivan tavallinen lääkäri eikä millään muotoa lähde ajelulle
yksisarviaisten, hopeafasaanien ja kultakuoriaisten kanssa."
"Ystäväni, sinä lausut julki sieluni hartaimman toivon", vastasi
Baltasar silmät kirkkaasti säihkyen. "Lähtekäämme heti matkalle."
Pian he seisoivat sen puiston suljetun ristikkoportin ulkopuolella,
jonka keskellä sijaitsi tohtori Alpanuksen huvila.
"Mutta kuinka nyt pääsemme sisälle?" kysyi Heikki.
"Mielestäni on paras kolkuttaa", sanoi Baltasar ja tarttui
metalliseen kolkuttimeen, joka oli pantu aivan lukon viereen.
Hänen kohottaessaan kolkutinta alkoi maan sisästä kuulua murinaa,
ikäänkuin kaukaista ukkosenjyrinää, ja se tuntui kaikuvan syvimmästä
syvyydestä. Ristikkoportti kääntyi hitaasti, he menivät sisälle ja
kulkivat pitkää, leveää puistokäytävää myöten, jonka päässä näkyi
huvila.
"Huomaatko täällä", sanoi Heikki, "mitään erikoista ja lumottua?"
"Minun mielestäni", sanoi Baltasar, "ei se tapa, jolla ristikkoportti
aukeni, ollut kovinkaan tavallinen. Enkä sitäpaitsi tiedä, kuinka
kaikki täällä tuntuu minusta niin ihmeelliseltä ja lumotulta.
Onko esimerkiksi missään niin ihania puita kuin tässä puistossa?
Näyttäähän moni puu, moni pensaikko loistavine runkoineen ja
smaragdinvihreine lehtineen kuuluvan vieraaseen, tuntemattomaan
maahan."
Heikki huomasi kaksi suunnattoman suurta sammakkoa, jotka olivat jo
ristikkoportilta asti hypelleet kulkijoiden kummallakin puolella.
"Kaunis puisto, jossa oli tuollaisia elukoita!" huudahti hän
ja kumartui ottamaan pienen kiven, jolla aikoi heittää noita
hullunkurisia sammakoita. Molemmat hyppäsivät pensaikkoon ja
kurkistelivat häntä loistavilla ihmisensilmillään.
"Odottakaahan", huusi Heikki tähtäsi toista ja heitti. Mutta silloin
uikutti pieni, ruma, tien vieressä istuva vaimo:
"Raakalainen, äläpäs kivitä kunniallisia ihmisiä, joiden täytyy
ansaita vähäinen leipäpalansa raskaalla työllä täällä puutarhassa."
"Tule pois, tule", kuiskasi Baltasar kauhistuneena, sillä hän
huomasi selvästi, että sammakko muuttui vanhaksi vaimoksi. Silmäys
pensaikkoon ilmaisi hänelle, että toisesta sammakosta oli nyt tullut
pieni mies, joka puuhaili rikkaruohon kitkennässä.
Huvilan edessä oli suuri, kaunis nurmikko, jossa molemmat
yksisarviaiset olivat laitumella mitä ihanimpien sointujen kaikuessa
ilmassa.
"Näetkö, kuuletko?" sanoi Baltasar.
"En näe mitään muuta", vastasi Heikki, "kuin kaksi pientä valkoista
hevosta, jotka syövät ruohoa. Se taas, mikä kaikuu ilmassa, johtuu
todennäköisesti ulos viritetyistä tuulikanteleista."
Kohtalaisen suuren, yksikerroksisen huvilan ihana, yksinkertainen
rakenne ihastutti Baltasaria. Hän veti kellonnuorasta, ja heti aukeni
ovi. Suuri, kurjen muotoinen, aivan kullankeltainen, loistava lintu
seisoi ovenvartijana ystävysten edessä.
"No katsopas", sanoi Heikki Baltasarille, "katsopas vasta
hullunkurista palvelijanpukua! Jos aiomme jäljestäpäin antaa tuolle
miehelle juomarahan, niin lieneekö hänellä kättä, millä työntäisi sen
liivintaskuunsa?"
Näin sanoen kääntyi hän kurjen puoleen, tarttui sen loistaviin
höyheniin, jotka löyhyivät nokan alapuolella kurkun kohdalla kuin
tuuhea röyhelö, ja sanoi:
"Suvaitkaa ilmoittaa meidät herra tohtorille, ihastuttava ystäväni!"
Kurki ei sanonut mitään muuta kuin "kvirrr" ja puraisi Heikkiä
sormeen.
"Tuhat tulimmaista!" kiljaisi Heikki. "Mies lienee sittenkin kirottu
lintu!"
Samassa aukeni sisäovi ja tohtori itse tuli vieraitaan vastaan.
Pieni, laiha, kalpea mies. Hänellä oli päässään pieni samettimyssy,
jonka alta valui kaunis tukka pitkinä kutreina. Hänellä oli yllään
pitkä, keltainen intialainen puku ja jaloissaan pienet punaiset
nyörikengät, joista oli vaikea erottaa, olivatko ne päällystetyt
kirjavalla nahalla vai jonkun linnun loistavilla sulilla. Hänen
kasvoistaan loisti rauha ja suopeus. Se vain tuntui kummalliselta,
että kun häntä katsoi oikein likeltä ja tarkasti, näytti siltä, kuin
hänen kasvoistaan olisivat katselleet vieläkin pienemmät kasvot, kuin
lasikaapista.
"Näin teidät ikkunastani, arvoisat herrat", sanoi nyt Prosper Alpanus
hiljaa, vähän venytetyllä äänellä, miellyttävästi hymyillen. "Tiesin
tosin jo ennenkin hyvin, ainakin mitä teihin tulee, rakas herra
Baltasar, että tulisitte luokseni. Suvaitkaa seurata minua."
Prosper Alpanus vei heidät korkeaan, pyöreään huoneeseen, joka
oli yltympäri päällystetty taivaansinisillä verhoilla. Valoa tuli
ylhäältä kupukatossa olevasta ikkunasta. Sen säteet valuivat
loistavaksi kiilloitetulle, sfinksin kannattamalle marmoripöydälle,
joka oli keskellä huonetta. Muuten ei huoneessa huomannut kerrassaan
mitään kummallista.
"Millä voin palvella teitä?" kysyi Prosper Alpanus.
Silloin Baltasar kertoi lyhykäisesti niitä tiesi pikku Sinnoberista
siitä lahtien kuin oli tavannut hänet ensi kerran Kerkon
ulkopuolella. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen, että hänessä oli
herännyt luja usko, että Prosper Alpanus oli se avulias taikuri, joka
tekisi lopun Sinnoberin kurjasta, inhottavasta noituudesta.
Prosper Alpanus oli vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena. Viimein parin
minuutin kuluttua hän alkoi puhua vakavan näköisenä ja matalalla
äänellä:
"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette kertonut minulle, Baltasar, ei
ole epäilystäkään, että pikku Sinnober on erikoinen ja salaperäinen
olento. Mutta täytyy ensin tuntea vihollinen, jota vastaan tahtoo
taistella, samoin syy, jonka vaikutuksen tahtoo tuhota. On luultavaa,
että pikku Sinnober ei ole mitään muuta kuin juurikääpiö. Tutkikaamme
heti."
Prosper Alpanus veti silkkistä nuoraa, joita riippui yltympäri
huoneen katosta. Eräs verho suhahti kahtia, näkyviin tuli suuria
kirjoja täydelleen kullatuissa kansissa, ja alas vierivät sirot,
ilmavan kevyet, setripuiset portaat. Prosper Alpanus nousi näille
portaille ja otti ylimmältä hyllyltä suuren kirjan, jonka asetti
marmoripöydälle pyyhittyään siitä ensin huolellisesti pölyn suurella,
välkkyvistä riikinkukon sulista tehdyllä tomuhuiskulla.
"Tämä teos", sanoi hän sitten, "käsittelee juurikääpiöitä, jotka ovat
kaikki kuvatut siinä. Ehkä löydätte vihamielisen Sinnoberinne niiden
joukosta, ja silloin hän on joutunut käsiimme."
Kun Prosper Alpanus avasi kirjan, näkivät ystävykset joukon siististi
väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä,
epämuodostuneimpia kääpiöitä ja hullunkurisimpia irvinaamoja, mitä
nähdä saattaa. Mutta heti kun Prosper kosketti jotakuta näistä
miekkosista, tuli se eläväksi, hyppäsi ulos kirjasta, ilvehti ja
loikki marmoripöydällä hyvin hullunkurisesti, napsutteli sormiaan,
teki käyrillä säärillään mitä sievimpiä pyörähdyksiä ja hyppyjä
ja lauloi: "kvirr, kvapp, pirr, papp", kunnes Prosper tarttui sen
päähän ja pani sen jälleen kirjaan, missä se pian sileni ja tasaantui
kirjavaksi kuvaksi.
Samalla tavalla tarkasteltiin kaikki kirjan kuvat, mutta aina
kun Baltasar oli huutamaisillaan "tuo on Sinnober", täytyi hänen
kuitenkin lähemmin tarkastettuaan surukseen huomata, ettei miekkonen
mitenkään voinut olla Sinnober.
"Sehän on peräti kummallista", sanoi Prosper Alpanus, kun kirja oli
tarkastettu loppuun asti. "Mutta", jatkoi hän, "Sinnober lienee
sitten kerrassaan menninkäinen. Tarkastakaammepa."
Näin sanoen hypähti hän uudelleen omituisen ketterästi setripuisille
portaille, otti toisen ison kirjan, pyyhki siitä tarkasti pölyt,
laski sen marmoripöydälle, avasi sen ja sanoi:
"Tämä teos käsittelee menninkäisiä. Ehkä saamme tästä kirjasta
Sinnoberin käsiimme."
Ystävykset tarkastelivat taas joukon hienosti väritettyjä
vaskipiirroksia, jotka esittivät kammottavan rumia, ruskeankeltaisia
kummituksia. Kun Prosper Alpanus kosketti niitä, päästivät ne
surkean kurnuttavia valituksia ja ryömivät viimein kankeasti ulos ja
vieriskelivät muristen ja ähkien edestakaisin marmoripöydällä, kunnes
tohtori jälleen painoi ne kirjaan. Ei näidenkään joukosta Baltasar
löytänyt Sinnoberia.
"Ihmeellistä, peräti ihmeellistä", puheli tohtori ja vaipui mykkään
mietiskelyyn.
"Kuoriaiskuningas se ei voi olla", jatkoi hän, "sillä se puuhailee,
kuten varmasti tiedän, paraikaa muualla. Ei se myöskään saata olla
hämähäkkiairut, sillä vaikkakin se on ruma, on se viisas ja taitava
ja elää kättensä työstä ryhtymättä toisten puuhiin. Ihmeellistä,
kerrassaan ihmeellistä."
Hän oli taas tuokion vaiti, niin että selvästi saattoi kuulla
kaikenlaisia ihmeellisiä ääniä, jotka kaikuivat milloin yksityisinä
sävelinä, milloin täyteläisinä, paisuvina sointuina joka suunnalta.
"Teillä on joka suunnalla ja lakkaamatta erittäin sievää soittoa,
rakas herra tohtori", sanoi Heikki.
Prosper Alpanus ei näyttänyt ollenkaan välittävän Heikistä, hän
tarkasteli vain Baltasaria ojentaen ensin molemmat käsivartensa häntä
kohti ja sitten liikutellen sormenpäitään ikäänkuin pirskoitellen
näkymättömiä pisaroita hänen päälleen.
Viimein tohtori tarttui Baltasarin kumpaankin käteen ja puhui
ystävällisen vakavasti:
"Vain dualismin lakiin sisältyvän sielullisen periaatteen puhtain
sopusointu suosii sitä tehtävää; johon aion nyt ryhtyä. Seuratkaa
minua!"
Ystävykset seurasivat tohtoria useiden huoneiden läpi, joissa ei
ollut mitään merkillistä lukuunottamatta muutamia omituisia eläimiä,
jotka viettivät aikaansa lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla ja
tanssimalla. Mutta sitten aukeni kaksipuolinen ovi ja ystävykset
saapuivat paksun esiripun eteen, jonka taakse Prosper Alpanus
katosi jättäen heidät synkkään pimeyteen. Esirippu kohahti auki,
ja ystävykset olivat, kuten näytti, soikeassa salissa, jonne oli
levinnyt aavemainen hämärä. Seiniä tarkastellessa tuntui, kuin olisi
vaipunut katselemaan silmänkantamattomia lehtoja ja kukkaniittyjä
solisevine lähteineen ja puroineen. Tuntematon, salaperäinen
sulotuoksu leijaili huoneessa ja näytti kantavan edestakaisin
suloisia säveliä. Prosper Alpanus esiintyi aivan valkeihin
puettuna kuin bramiini ja asetti salin keskelle suuren pyöreän
kristallipeilin, jonka yli heitti harson.
"Astukaa", puhui hän kumeasti ja juhlallisesti, "astukaa tämän peilin
eteen, Baltasar. Suunnatkaa ajatuksenne lujasti Katariinaan. Tahtokaa
koko sielullanne, että hän ilmestyisi teille juuri tällä hetkellä".
Baltasar teki niinkuin käskettiin, ja Prosper Alpanus asettui hänen
taakseen piirrellen molemmin käsin ympyröitä hänen ympärilleen.
Kun tätä oli kestänyt muutaman sekunnin, alkoi peilistä kohota
sinertävää utua. Katariina, suloinen Katariina ilmestyi
rakastettavassa hahmossaan elämää uhkuvana. Mutta hänen vieressään,
aivan hänen vieressään istui inhottava Sinnober puristaen hänen
käsiään ja suudellen niitä. Katariina syleili tuota kummitusta ja
hyväili häntä.
Baltasar oli huutamaisillaan ääneen, mutta Prosper Alpanus tarttui
hänen hartioihinsa ja huuto tukehtui rintaan.
"Rauhoittukaa", puhui Prosper hiljaa, "rauhoittukaa, Baltasar.
Ottakaa tämä ruoko ja iskekää sillä pikku miestä, mutta paikaltanne
liikahtamatta."
Baltasar teki niin ja huomasi ilokseen, kuinka pikku mies kiemurteli,
keikahti kumoon ja vieri lattialle. Raivoissaan hän syöksyi
eteenpäin. Silloin kuva haihtui usvaksi. Prosper Alpanus kiskaisi
mielettömän Baltasarin väkivallalla takaisin huutaen:
"Lakatkaa! Jos särette taikapeilin, olemme kaikki hukassa! Menkäämme
jälleen päivänvaloon!"
Ystävykset lähtivät tohtorin käskystä salista ja menivät viereiseen
valoisaan huoneeseen.
"Taivas olkoon kiitetty", huudahti Heikki vetäen syvään henkeään,
"taivas olkoon kiitetty, että pääsimme pois tuosta noidutusta
salista! Painostava ilma oikein tuskastutti minua, ja sitten
vielä nuo tyhmät silmänkääntäjätemput, jotka ovat minulle peräti
vastenmielisiä."
Baltasar aikoi vastata, mutta Prosper Alpanus astui sisälle.
"Nyt on varmaa", sanoi hän, "että tuo rujokas Sinnober ei ole
juurikääpiö eikä menninkäinen, vaan tavallinen ihminen. Mutta pelissä
on joku salainen taikavoima, josta minun ei ole vielä onnistunut
päästä selville. Juuri siksi en vielä voi auttaakaan. Tulkaa taas
pian luokseni, Baltasar. Mietimme, mihinkä sitten on ryhdyttävä.
Näkemiin!"
"Te olette siis noita, herra tohtori", sanoi Heikki mennen aivan
lähelle häntä, "ettekä voi kaikilla taikakeinoillanne päästä edes
pienen, kurjan Sinnoberin kimppuun. Tietäkää siis, että pidän
teitä kirjavine kuvinenne, nukkinenne, taikapeileinenne, kaikkine
vastenmielisine romuinenne oikeana väärentämättömänä lurjuksena.
Tuo Baltasar on rakastunut ja tekee runoja. Hänelle voitte syöttää
mitä hyvänsä, mutta minuun nähden se ei käy päinsä. Olen valistunut
ihminen enkä usko minkäänlaisia ihmeitä!"
"Käsittäkää asia niinkuin haluatte", vastasi Prosper Alpanus nauraen
äänekkäämmin ja sydämellisemmin kuin hänen koko olemuksestaan
päättäen olisi voinut uskoa. "Mutta joskaan en nyt juuri ole noita,
niin kykenen kuitenkin suorittamaan muutamia hauskoja taidetemppuja."
"Ne olette oppinut Wieglebin taikakirjasta tai muualta!" huusi
Heikki. "Mutta mestarinne te tapaatte professori Mooses Turnuksessa.
Ei teidän sovi verratakaan itseänne häneen, sillä tuo rehellinen mies
näyttää meille aina, että kaikki tapahtuu luonnollisesti. Hän ei
ympäröi itseään millään tuollaisella salaperäisellä puuhailulla kuin
te, herra tohtori. No niin, hyvästi vaan."
"Ei mutta", sanoi tohtori, "ette suinkaan eroa minusta noin
vihaisena?"
Samalla hän siveli Heikin käsivarsia hiljaa alaspäin olkapäästä
ranteeseen asti. Se tuntui nuorukaisesta kovin kummalliselta, ja hän
huudahti: "Mitä te oikein teette, herra tohtori!"
"Lähtekää, hyvät herrat", sanoi tohtori. "Teidät, herra Baltasar,
toivon pian taas näkeväni. Pian kyllä keksitään apu!"
"Ei sinulle, veikkonen, mitään juomarahaa anneta", sanoi Heikki
ulosmennessään kullankeltaiselle ovenvartijalle ja tarttui hänen
röyhelöönsä.
Mutta ovenvartija sanoi vain: "kvirr", ja puri jälleen Heikkiä
sormeen.
"Peto!" huusi Heikki ja juoksi pois.
Nuo kaksi sammakkoa eivät nytkään jättäneet saattamatta ystävyksiä
kohteliaasti ristikkoportille, joka aukeni ja sulkeutui kumealla
jyrinällä.
"En ymmärrä, veliseni", sanoi Baltasar kulkiessaan maantiellä Heikin
jäljessä, "minkä omituisen takin, noin hirveän pitkäliepeisen ja
lyhythihaisen, olet tänään pukenut päällesi".
Heikki huomasi hämmästyksekseen, että hänen lyhyt takkinsa oli
takaa kasvanut maahan asti ja että hihat, jotka olivat ennen olleet
liiankin pitkät, olivat nyt kutistuneet kyynärpäihin asti.
"Tuhat tulimmaista, mitä tämä on!" huudahti hän vetäen ja nykien
hihojaan ja ravistaen olkapäitään. Se näyttikin auttavan. Mutta
heidän mennessään sisälle kaupungin portista kutistuivat hihat taas
ja takin liepeet kasvoivat, niin että hihat kaikesta vetämisestä
ja nykimisestä ja ravistamisesta huolimatta olivat kohta ylhäällä
olkapäissä asti, paljastaen Heikin alastomat käsivarret, ja pian
vyöryi hänen perässään laahus, joka kasvoi yhä pitemmäksi. Kaikki
ihmiset pysähtyivät nauramaan täyttä kurkkua. Katupoikia juoksi
tusinoittain riemuiten ja hihkuen pitkälle kauhtanalle. He vetivät
Heikin kumoon. Kun hän jälleen pääsi pystyyn, ei laahus ollut
vähääkään pienentynyt, vaan päinvastoin tullut yhä pitemmäksi.
Naurunhohotukset, riemu ja huudot kävivät yhä hullummiksi,
kunnes Heikki viimein syöksyi erääseen avonaiseen taloon melkein
mielipuolena. Samassa tuokiossa oli laahuskin hävinnyt.
Baltasarilla ei ollut aikaa ihmetellä kovin paljon Heikin omituista
lumousta, sillä virastoharjoittelija Pulcher tarttui häneen, veti
hänet mukanaan syrjäiselle kadulle ja sanoi:
"Kuinka on selitettävissä, ettet ole vielä lähtenyt tiehesi, että
vielä voit näyttäytyä täällä, vaikka yliopiston vahtimestari jo ajaa
sinua takaa vangitsemiskäsky mukanaan?"
"Mitä se merkitsee? Mistä sinä puhut?" kysyi Baltasar hämmästyneenä.
"Niin pitkälle", jatkoi Pulcher, "niin pitkälle vei sinut
mustasukkaisuuden hulluus, että loukkasit kotirauhaa murtautuen
vihamielisenä Mooses Turnuksen taloon, että hyökkäsit Sinnoberin
kimppuun hänen ollessaan morsiamensa luona ja että pieksit tuon
muodottoman kääpiön puolikuoliaaksi!"
"Kuulehan nyt", huudahti Baltasar, "enhän ole koko päivänä ollut
Kerkossa! Sehän on hävytöntä valhetta!"
"Kas niin, hiljaa, hiljaa", keskeytti Pulcher hänen puheensa.
"Heikin hullu, mieletön päähänpisto pukeutua laahuspukuun pelastaa
sinut. Ei kukaan nyt huomaa sinua. Vältä nyt vain häpeällistä
vangitsemista! Kaiken muun järjestämme kyllä sitten. Et saa enää
mennä asuntoosi. Anna minulle avain, lähetän kaiken perästäsi. Lähde
oitis Ylä-Jaakkolan kylään!"
Näin sanoen Pulcher veti Baltasaria syrjäkatuja pitkin portin
kautta Ylä-Jaakkolan kylään päin, missä kuuluisa oppinut Ptolemeus
Filadelfus kirjoitti merkillistä kirjaansa ylioppilaiden
tuntemattomasta heimosta.