Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra
Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei
voinut päästä ulkoasiainministeriöön. -- Tullivirkamiehistä ja kotiin
jätetyistä ihmeistä. -- Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.
Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui
Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten
kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä
ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina
kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut,
jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään
kiitävien pilvien perään.
Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä
luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua
tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää,
vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan
kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui
hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja
ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen
hänet alas viileään syvyyteen.
Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas,
iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen.
Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli
ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot
enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden
suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.
"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin
etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma,
että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut
elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä
perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana,
joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle,
suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö
tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin
tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen.
Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät,
ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö
poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan
on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita,
väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota
ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat
tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun
pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi
ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän
keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu
usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan
läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy
herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta -- minä
asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä
aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä
vastaan!"
Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä
lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut,
joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän
meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun
viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton
vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli
ottanut oppitunteja.
"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra
Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan
teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."
"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois
Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä
ei kukaan voi elää ilman teitä?"
"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen,
"lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat
narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen
konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte
voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."
"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi
Baltasar.
"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta.
Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä,
se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan
sanoa, aivan erinomaisella tuulella -- _anima_, tarkoitan --
iloisella mielellä -- _spirio alato_, tarkoitan. Ei yksikään
viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut
niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset
raivokkaasti -- _furore_, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta
mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään
minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: '_Bravo
bravissimo_, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä
ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon
läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja
kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut
voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen
maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka
sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä
kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa
käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät
he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta,
mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä
sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä
sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana
kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän
oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen
soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat
italialaisesta hulluudesta -- _rabbia_, tarkoitan, kummallisista
päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen,
kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan,
ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä
maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli
lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: '_Brava -- bravissima_
-- Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista
sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua:
'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa
ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla
mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos
satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle,
että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen
saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa
ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi
sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita
niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar,
älkääkä hylätkö viuluanne!"
Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä
jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
pois.
"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole
oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja
lumoaa ihmiset".
Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot
kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin
sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja
juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.
Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi
virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun
alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:
"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta
on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty --"
Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan
pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.
Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin
kauas hänen kädestään ja huusi:
"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"
Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa.
Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli
istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa
mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.
Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille
sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan
itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:
"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän,
kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen
sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla
ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt
hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli
saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella
meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin
siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet
nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon
pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän
sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani,
oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi
kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani:
'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra
Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa,
ovat surkeita!' -- Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen
kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan
mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti
käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän
pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta
tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi
tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku
mieheen, pidin katkerimpana ivana. -- Kuulustelu oli päättynyt.
Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi
iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä
ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä
tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt
teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette
tiedä kerrassa mitään. Ja -- älkää pahastuko, jos sanon sen -- se
tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia
hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes
pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi
nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan
raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!'
Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin
puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata
häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt
kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin
tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin
mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti
elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"
"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"
Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin
tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi
mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku
miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo
Sbioccalta.
"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon
katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja
usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä
noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on
varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä
mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku
poppamiehen kimppuun!"
"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin,
poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma!
Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa?
Noituus -- taikominen -- eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse?
Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut
valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken
mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne
päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön!
Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! -- Mutta
ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään,
tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober
kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan
ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan
ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa
kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"
"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija.
Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on
takana. -- Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan
valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta
paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt
jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia
hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä
siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia
hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö
yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja
hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä,
vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan
ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta.
Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä,
kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista
kirjoitusta. -- Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että
sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois
ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin
minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma
kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin
kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan
luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat
minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"
"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.
Mutta Baltasar, välittämättä hänestä, ojensi käsivartensa etäisyyttä
kohti ikäänkuin palavan kaihon valtaamana.
"Kuuntelehan toki", huudahti hän, "kuuntelehan toki, Pulcher, mikä
taivaallinen soitto kaikuu läpi metsän iltatuulen kohistessa!
Kuuletko, kuinka lähteet korottavat laulunsa voimakkaammaksi, kuinka
pensaat ja kukat liittyvät siihen suloisilla äänillään?"
Virastoharjoittelija kallisti korvansa kuunnellakseen sitä soittoa,
josta Baltasar puhui.
"Todellakin", puheli hän, "todellakin suhisee metsässä ääniä, jotka
ovat suloisemmat ja ihanammat kaikkea mitä eläissäni olen kuullut, ja
jotka tunkeutuvat syvälle sieluuni. Mutta ei iltatuuli, eivät pensaat
eivätkä kukat laula noin. Paremminkin tuntuu minusta siltä, kuin joku
etäällä vetelisi harmonikan alimpia ääniä."
Pulcher oli oikeassa. Todellakin nuo täyteläiset, yhä lähenevät ja
voimakkaammiksi paisuvat soinnut muistuttivat harmonikan säveliä,
mutta sellaisen harmonikan, joka oli kooltaan ja voimaltaan
suunnattoman paljon suurempi tavallisia.
Kun ystävykset nyt kulkivat eteenpäin, tarjoutui heille näytelmä,
niin lumoava, että he jäivät hämmästyksestä jäykistyneinä, paikalleen
juurtuneina seisomaan. Vähän matkan päässä ajoi metsän halki
verkalleen mies, joka oli puettu melkein kiinalaiseen tapaan, paitsi
että hänellä oli päässään leveä baretti liehuvine sulkineen. Vaunut
muistuttivat avonaista, säkenöivästä kristallista valmistettua
näkinkenkää, ja molemmat korkeat pyörät näyttivät olevan samaa
ainetta. Niiden pyöriessä kuului mitä ihanimpia harmonikan säveliä,
jotka ystävykset olivat kuulleet jo kaukaa. Kaksi lumivalkeaa
yksisarviaista, joilla oli kultaiset silat, veti vaunuja. Niissä
istui ajomiehen paikalla hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia
ohjaksia. Takana ylhäällä istui suuri kultakuoriainen, joka näytti
liehtovan näkinkengässä istuvalle ihmeelliselle miehelle viileyttä
löyhytellen kimmeltäviä siipiään. Kulkiessaan ystävysten ohitse mies
nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Samassa osui miehen kädessä
olevan pitkän ruokokepin säkenöivästä nupista säde Baltasariin, joka
tunsi polttavan piston syvällä rinnassaan ja vaipui maahan kumeasti
voihkaisten.
Mies katseli häntä hymyillen ja nyökkäsi vieläkin ystävällisemmin
kuin äsken.
Niin pian kuin nuo taika-ajopelit katosivat tiheikköön harmonikan
sävelten vielä hiljaa soidessa, syöksyi Baltasar aivan suunniltaan
riemusta ja ihastuksesta ystävänsä kaulaan ja huusi:
"Pulcher, olemme pelastetut! Tuo on se joka murtaa Sinnoberin kirotun
lumon!"
"En voi kertoa", sanoi Pulcher, "miltä minusta tuntuu tällä hetkellä,
olenko hereillä vai uneksinko. Mutta se ainakin on varmaa, että
outo riemun tunne tunkee lävitseni ja että lohtu ja toivo palaavat
sieluuni."