Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. -- Katariina
ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. -- Mooses Turnuksen
kirjallinen tee-illatsu. -- Nuori prinssi.
Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua,
vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli
lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä
tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean
ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon
portista sisälle.
"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine
hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni
hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento
todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun
ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten
'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä
ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa -- no
niin, silloin on hullu narripeli valmis!"
Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään
ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja.
Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse
rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun
torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne
puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut
saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen
ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin
pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen
vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin
omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne.
Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan,
joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi
itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta
vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä,
jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia
sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten
selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.
"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin
talliin?" kysyi Heikki.
"Istuipa niinkin", vastasi joku joukosta, "juuri sen."
Se, joka oli istunut tuon hevosen selässä, oli ollut jonkun verran
pienikokoinen, mutta siromuotoinen; kasvonpiirteet hänellä olivat
miellyttävät ja kutrit mitä kauneimmat. Sitäpaitsi osoittautui
hän mitä oivallisimmaksi ratsastajaksi, sillä hän heittäytyi alas
hevosen selästä niin taitavasti ja sievästi kuin ruhtinaan ensimäinen
tallimestari.
"No, eikö hän pudottanut ratsastussaappaitaan ja vierinyt teidän
jalkojenne eteen?" kysyi Heikki.
"Jumala varjelkoon", vastasivat kaikki yhteen ääneen, "Jumala
varjelkoon, veli, mitä sinä ajattelet? Sellainen oivallinen
ratsastaja kuin tuo pikku mies!"
Heikki ei ollenkaan tietänyt mitä piti sanoa. Silloin tuli Baltasar
alas katua. Hänen kimppuunsa ryntäsi nyt Heikki, veti hänet
luokseen ja kertoi, kuinka pikku kääpiö, jonka he olivat kohdanneet
portin ulkopuolella ja joka oli pudonnut alas hevosen selästä, oli
juuri saapunut tänne, ja kuinka kaikki pitivät häntä kauniina,
sirojäsenisenä miehenä ja hyvänä ratsastajana.
"Näetkös", vastasi Baltasar vakavasti ja tyynesti, "näetkös, hyvä
Heikki veli, etteivät kaikki käy niin julmasti pilkaten onnettoman,
luonnon laiminlyömän ihmisen kimppuun kuin sinä."
"Mutta taivaan tähden", ryhtyi Helkki puhumaan, "tässähän ei ole
ollenkaan kysymys pilkasta ja julmuudesta, vaan ainoastaan siitä,
sopiiko nimittää kauniiksi, siroksi mieheksi kolmen jalan korkuista
miekkosta, joka on melkein retikan näköinen."
Baltasarin täytyi vahvistaa Heikin lausunto mitä pikku ylioppilaan
kokoon ja näköön tuli. Toiset vakuuttivat pikku ratsastajan olevan
kauniin, siron miehen, jotavastoin Heikki ja Baltasar yhä edelleenkin
väittivät, etteivät he olleet milloinkaan nähneet vastenmielisempää
kääpiötä. Siihen jäi väittely, ja kaikki erosivat toisistaan täynnä
ihmettelyä.
Alkoi jo olla myöhäinen ilta. Molemmat ystävykset lähtivät yhdessä
asuntoonsa. Silloin pääsi Baltasarin kieleltä, hänen itsensäkään
tietämättä kuinka, että hän oli tavannut professori Mooses Turnuksen
ja että tämä oli kutsunut hänet luokseen seuraavaksi illaksi.
"Voi sinä onnellinen", huudahti Heikki, "sinä ylen onnellinen
ihminen! Siellä saat katsella, kuunnella ja puhutella rakastettuasi,
kaunista Katariina neitoa!"
Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi
lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja
voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:
"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena
narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä,
tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa
kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä
kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat
minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."
"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa
hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi
muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen
ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva
huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden.
Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan
kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina
on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi
sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin
tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva
sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta
kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin,
ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja
aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu
huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla
kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit
nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"
Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään
mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista
johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja
Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin
antavan siihen kylliksi aihetta.
Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka
silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet
olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka
hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin,
enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan
erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä
katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö
elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin
suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään,
että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja
sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen
Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen
ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan
mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi
tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit
hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota
suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän
liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian
kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa.
Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu
seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan!
Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he
lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi,
väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin
tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden
korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan
lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla
sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta
hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on
antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille
siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava
ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.
On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä
pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä,
että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan.
He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia
käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää
pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti
oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti
ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen
kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on
vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.
Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä
mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman
leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein
sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan
muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi
huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa
ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin
tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi.
Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme
kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on,
että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi,
oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.
Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä
ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta,
suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa
istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä,
hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa
salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi
hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja
hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä
ja milloin se vain on mahdollista.
Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä
hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin
puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta
Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka
hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen
lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla
koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä
hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän
puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman
hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja
kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.
Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa
astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun
puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko
olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.
"Suloisin neitoni!" huokasi Baltasar sydämensä sisimmässä, kun
Katariina, suloinen Katariina itse tarjosi hänelle kupillisen
höyryävää teetä.
Mutta Katariina katseli häntä silmät loistaen ja sanoi:
"Täällä on rommia ja korppuja ja piparkakkuja, hyvä herra Baltasar.
Suvaitkaa käydä käsiksi mielenne mukaan!"
Mutta sen sijaan että olisi katsellut rommia ja korppuja tai
piparkakkuja, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt niihin käsiksi,
ei hurmaantunut Baltasar voinut kääntää katsettaan, joka oli täynnä
lämpimän rakkauden tuskaista kaihoa, pois suloisesta neidosta. Hän
tavoitteli sanoja, jotka ilmaisisivat sisimmästä sielusta sen, mitä
hän tunsi paraikaa.
Mutta silloin tarttui häneen takaapäin lujasti estetiikan professori,
suuri, peräti vahva mies, käänsi hänet ympäri niin että häneltä
läikähti lattialle enemmän teevettä kuin oli sopiva, ja huusi
jyrisevällä äänellä:
"Parahin Lukas Kranach, älkää ryypätkö tuota kurjaa vettä, turmelette
perinpohjin saksalaisen vatsanne. Tuolla toisessa huoneessa on
kelpo Mooseksellamme kasattuna kokonainen varustus mitä kauneimpia
reininviinipulloja. Käykäämme heti niiden kimppuun!"
Hän laahasi onnettoman nuorukaisen pois mukanaan.
Viereisestä huoneesta tuli heitä vastaan professori Mooses Turnus
taluttaen kädestä pientä, hyvin kummallista miekkosta ja sanoi
kuuluvasti:
"Tässä, hyvät naiset ja herrat, esitän teille mitä ihmeellisimmillä
ominaisuuksilla varustetun nuorukaisen, jolle ei käy vaikeaksi
saavuttaa teidän hyväntahtoisuuttanne ja kunnioitustanne. Hän on
nuori herra Sinnober, joka vasta eilen saapui yliopistoomme ja aikoo
opiskella lakitiedettä."
Heikki ja Baltasar tunsivat ensi silmäyksellä ihmeellisen kääpiön,
joka oli portin ulkopuolella täyttä laukkaa ratsastanut heitä vastaan
ja suistunut hevosen selästä maahan.
"Täytyykö minun", sanoi Heikki hiljaa Baltasarille, "täytyykö minun
sitten kuitenkin haastaa tuo peukaloinen taisteluun puhalluspillillä
tai suutarinaskalilla. Enhän kuitenkaan voi käyttää muita aseita
tuota hirveää vastustajaa vastaan."
"Häpeä toki", vastasi Baltasar, "että noin pilkkaat osattomaksi
jäänyttä miestä, jolla, kuten kuulit, on mitä harvinaisimmat
ominaisuudet, ja joka siten korvaa henkisellä arvollaan sen, mitä
luonto ei ole suonut hänelle ruumiillisina etuina."
Sitten hän kääntyi pikku miehen puoleen ja sanoi:
"Toivon, paras herra Sinnober, ettei eilinen hevosen selästä
putoamisenne tuottanut teille mitään pahoja seurauksia."
Sinnober asetti kädessään olevan pienen kepin tueksi taakseen ja
kohottautui varpailleen, niin että ulottui melkein Baltasarin vyöhön
asti, heitti päänsä taaksepäin, katseli hurjasti säihkyvin silmin
ylös ja puhui kummallisella korisevalla bassoäänellä:
"En tiedä mitä tarkoitatte ja mistä puhutte, herra. Pudonnut hevosen
selästä? Minäkö pudonnut hevosen selästä? Ette nähtävästi tiedä,
että olen paras ratsastaja mitä olla voi, että en milloinkaan
putoa hevosen selästä, että olen ollut vapaaehtoisena sotaretkeltä
kyrassierien joukossa ja että opetin upseereille ja sotilaille
ratsastusta maneesissa! Hm, hm, pudonnut hevosen selästä, _minä_
pudonnut hevosen selästä!"
Näin sanoen aikoi hän nopeasti kääntyä ympäri, mutta se keppi, johon
hän oli nojannut, luisui pois ja pikku mies heitti monta kuperkeikkaa
kierien Baltasarin jalkojen eteen. Baltasar tarttui kääpiöön
auttaakseen hänet pystyyn ja kosketti silloin huomaamattaan hänen
päätään. Silloin päästi pikku mies kimeän huudon, niin että koko sali
kajahti ja vieraat hyökkäsivät ylös istuimiltaan. Kaikki kokoontuivat
Baltasarin ympärille ja kysyivät yhtaikaa, miksi hän taivaan tähden
oli huutanut niin hirveästi.
"Älkää pahastuko, paras herra Baltasar", sanoi professori Mooses
Turnus, "mutta se oli jonkun verran kummallista pilaa. Sillä
todennäköisesti tahdoitte saada meidät uskomaan, että joku täällä
astui kissaa hännälle."
"Kissa, kissa, pois kissa!" huusi eräs heikkohermoinen nainen ja
pyörtyi heti.
Huutaen "kissa, kissa" juoksi pari vanhaa herraa, joita vaivasi sama
kissakauhu, ulos ovesta.
Katariina, joka oli kaatanut koko hajuvesipullonsa pyörtyneen naisen
päälle, virkkoi hiljaa Baltasarille:
"Mutta hyvä herra Baltasar, mitä tuhoja te oikein teettekään tuolla
rumalla, kimeällä naukumisellanne!"
Baltasar ei ollenkaan tiennyt mitä piti ajatella. Kasvot hehkuvan
punaisina suuttumuksesta ja häpeästä hän ei saanut sanaakaan suustaan
eikä voinut selittää, ettei naukuja ollut hän, vaan pikku herra
Sinnober.
Professori Mooses Turnus näki nuorukaisen pahan hämmingin. Hän
lähestyi häntä ystävällisesti ja sanoi:
"No, no, rakas herra Baltasar, olkaa toki rauhallinen, Minä huomasin
kaiken hyvin. Te jäljittelitte ihanasti rääkättyä, vihaista kissaa,
kun kumarruitte maahan ja hyppelitte nelinkontin. Pidän muuten hyvin
paljon tuollaisista luonnonhistoriallisista leikeistä, mutta täällä
kirjallisessa tee-illassa --"
"Mutta", puhkesi Baltasar puhumaan, "mutta oivallinen herra
professori, en se minä ollut --"
"No hyvä, no hyvä", keskeytti professori hänen puheensa.
Katariina tuli heidän luokseen.
"Lohdutahan toki", sanoi professori hänelle, "tuota kelpo Baltasaria,
joka on peräti hämillään tapahtuman vuoksi!"
Hyväluontoista Katariinaa säälitti syvästi Baltasar parka, joka
seisoi hänen edessään kovasti hämillään, katse alasluotuna. Hän
ojensi kätensä nuorukaiselle ja kuiskasi suloisesti hymyillen:
"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin
kauheasti."
Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi
tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut
nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut
Sinnoberia ja kissannaukumista.
Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui
heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti
rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui
siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.
Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona
tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina
takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.
Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet
istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt
itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän
nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita
ympärilleen.
Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo
satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi
asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on,
että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman
tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan
voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.
Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta
oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti
pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa
tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta,
ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden
tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria
yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.
Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.
Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena
puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä
yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi,
ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta,
kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten
huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle,
että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.
Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat:
"Mikä runoelma! Mitä ajatuksia! Mikä mielikuvitus, mitä ihania
säkeitä, mikä sulosointu! Kiitos, kiitos teille, paras herra
Sinnober, jumalallisesta nautinnosta!"
"Mitä? Kuinka?" huusi Baltasar.
Mutta kukaan ei välittänyt hänestä, vaan kaikki hyökkäsivät
Sinnoberin kimppuun, joka pöyhisteli sohvalla kuin pieni
kalkkunakukko ja mörisi vastenmielisellä äänellä:
"Ei mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä. Suvaitkaa pitää
hyvänänne. Sehän on vain mitätön pikku asia. Kirjoitin sen vasta
viime yönä kaikessa kiireessä."
Mutta estetiikan professori huudahti:
"Suurenmoinen, jumalallinen Sinnober, kallein ystäväni! Minun
jälkeeni olet paras runoilija, mitä maa päällänsä kantaa. Tule
syliini, ihana sielu!"
Näin sanoen hän sieppasi pikku miehen sohvalta ja syleili ja suuteli
häntä. Sinnober käyttäytyi silloin hyvin sopimattomasti. Hän potki
pienillä säärillään professorin paksua vatsaa ja räkätti:
"Päästäkää minut, päästäkää minut! Koskee, koskee, koskee! Silmät
revin päästänne! Puren nenänne halki!"
"Ei, ei", huusi professori laskien kääpiön alas sohvalle. "Ei,
suloinen ystäväni, ei mitään ylenpalttista vaatimattomuutta!"
Mooses Turnuskin oli nyt saapunut lähemmäksi pelipöydän luota. Hän
tarttui Sinnoberin pikku käteen, puristi sitä ja sanoi hyvin vakavana:
"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle
ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."
"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena,
"kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka
ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"
Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä,
polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.
"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin,
Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon
satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka
olet saanut!"
Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:
"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten
avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko
sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö
unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua
kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"
"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta
mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän
sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin
oivallinen."
"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein
puhut?"
"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen.
Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää
tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on
arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen
haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta
monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka
tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi
ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"
"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun
vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka
mielisin kuristaa näillä kourillani!"
"Niinkö?" sanoi Heikki. "Hylkäät siis kaiken järjen. Mutta
palatkaamme saliin, missä varmaan tapahtuu jotakin uutta, koska
kuulen äänekkäitä suosionhuutoja." Koneellisesti Baltasar seurasi
ystäväänsä saliin. Kun he tulivat sisälle, seisoi professori
Mooses Turnus, kasvoillaan jäykkä hämmästys, yksin keskellä
huonetta, käsissään vielä koevälineet, joilla hän oli tehnyt jonkun
fysikaalisen kokeen. Koko seura oli kokoontunut pikku Sinnoberin
ympärille, joka keppiinsä nojaten seisoi varpaillaan ja otti ylpeän
näköisenä vastaan suosionosoitukset, joita hänelle tulvi joka
taholta. Sitten ihmiset kääntyivät taas professorin puoleen, joka
teki toisen hyvin taitavan taidetempun. Tuskin hän oli saanut sen
valmiiksi, kun taas kaikki ympäröivät pikku miehen huutaen:
"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"
Viimein Mooses Turnus syöksyi pikku miehen luokse ja huusi kymmenen
kertaa voimakkaammin kuin muut:
"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"
Seurassa sattui olemaan nuori ruhtinas Yrjö, joka opiskeli
yliopistossa. Ruhtinaalla oli mitä miellyttävin vartalo ja sitäpaitsi
hänen käytöksensä oli niin jalo ja ylevä, että siinä ilmeni selvästi
ylhäinen syntyperä ja tottumus liikkua kaikkein hienoimmissa
piireissä.
Ruhtinas Yrjö ei voinut ollenkaan poistua Sinnoberin vierestä ja
ylisti häntä rajattomasti ihanimmaksi runoilijaksi ja taitavimmaksi
fysiikantutkijaksi.
Omituinen oli se ryhmä, jonka nuo kaksi muodostivat seisoessaan
vieretysten. Sorean Yrjön rinnalla näytti kerrassaan kummalliselta
tuo pikku mies, joka tuskin pysyi seisomassa ohuilla säärillään nenä
pystyssä. Kaikkien naisten katseet suuntautuivat heihin, mutta ei
ruhtinaaseen, vaan pikku mieheen, joka kohosi varpailleen ja aina
putosi jälleen alas, nousten ja laskien kuin Cartesiuksen "piru
pullossa".
Professori Mooses Turnus meni Baltasarin luo ja sanoi:
"Mitä sanotte suojatistani, rakkaasta Sinnoberistani? Siinä miehessä
piilee paljon, ja kun nyt katselen häntä oikein, aavistan asian
oikean laidan. Se pappi, joka on kasvattanut hänet ja suositellut
häntä minulle, puhuu hyvin salaperäisesti hänen syntyperästään.
Tarkastelkaahan vain tuota ylevää säädyllisyyttä, hänen hienoa,
vapaata käytöstään. Hän on varmasti ruhtinaallista verta, ehkäpä
suorastaan kuninkaanpoika."
Silloin ilmoitettiin, että ateria oli pöydässä. Sinnober toikkaroi
kankeasti Katariinan luo, tarttui kömpelösti hänen käteensä ja vei
hänet ruokasaliin.
Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn
ja sateen pois kotiinsa.