Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus
keksi matkoillaan. -- Kerkon yliopisto. -- Kuinka ylioppilas Heikin
pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus
kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.
Niihin tuttavallisiin kirjeisiin, jotka maailmankuuluisa oppinut
Ptolemeus Filadelfus kirjoitti ystävälleen Rudolfille laajoilta
matkoiltaan, sisältyy seuraava ihmeellinen kohta:
"Tiedät, rakas Rudolf, etten pelkää ja kammoa koko maailmassa mitään
niin kuin päivän polttavia säteitä, jotka kuluttavat ruumiini
voimia ja jännittävät ja väsyttävät henkeäni siinä määrin, että
kaikki ajatukseni sulavat sekavaksi kuvaksi, ja turhaan ponnistelen
keksiäkseni sielustani yhden ainoankaan selvän hahmon. Tapaan sen
vuoksi tällaisena kuumana vuoden aikana levätä päivisin ja jatkaa
öisin matkaani. Niinpä olin matkalla viime yönäkin.
"Hevosmieheni oli läpinäkymättömässä pimeydessä erehtynyt oikeasta,
mukavasta tiestä ja joutunut huomaamattaan viertotielle. Huolimatta
siitä, että vaunujen kovat sysäykset paiskelivat minua syrjästä
toiseen, niin että pääni, joka oli täynnä kuhmuja, muistutti
pähkinöillä täytettyä säkkiä, en kuitenkaan herännyt syvästä unesta,
johon olin vajonnut, ennenkuin syöksyin hirveällä nykäyksellä ulos
vaunuista kovalle maalle. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoihini, ja
aivan edessäni olevan puomin kautta näin suuren kaupungin korkeat
tornit.
"Ajuri valitteli kovasti, kun ei ainoastaan vaunujen takapyörä ollut
murtunut keskellä viertotietä olevaa kiveä vasten, vaan aisakin oli
taittunut. Minusta ei hän näyttänyt paljoa välittävän. Hillitsin,
kuten viisaan sopii, vihaani, ja huusin vain miehelle säveästi, että
hän oli kirottu lurjus ja että hänen oli ajateltava, että Ptolemeus
Filadelfus, aikansa kuuluisin oppinut, istui nyt tunkiolla ja
että hänen oli lakattava huutamasta 'aisa aisa' ja 'pyörä pyörä'.
Tunnethan, rakas Rudolf, sen voiman, mikä minulla on ihmissydämeen.
Niinpä lakkasikin ajuri paikalla valittelemasta ja auttoi minut
jaloilleni yhdessä viertotien kaitsijan kanssa, jonka hökkelin edessä
onnettomuus tapahtui. En ollut onneksi kärsinyt mitään mainittavampaa
vauriota ja kykenin hitaasti kulkemaan eteenpäin kadulla ajomiehen
vetäessä vaivalloisesti perässään särkyneitä vaunuja.
"Lähellä sen kaupungin portteja, jonka olin nähnyt sinisessä
etäisyydessä, tuli minua vastaan paljon ihmisiä niin kummallisen
näköisiä ja omituisesti puettuja, että hieroin silmiäni päästäkseni
selville, olinko todellakin hereilläni vai eikö minua ehkä joku
mieletön kummallinen uni siirtänyt vieraaseen tarumaahan. Nämä
ihmiset, joita aivan oikein pidin sen kaupungin asukkaina, jonka
portista näin heidän tulevan, olivat puetut pitkiin, hyvin laajoihin,
japanilaismallisiin housuihin. Ne olivat tehdyt kallisarvoisesta
kankaasta, sametista tai Manchesterin verasta tai sitten kirjaillusta
linnakankaasta, joka oli runsaasti koristettu ruusukkeilla, sievillä
nauhoilla ja nyöreillä. Sitten heillä oli pienet, lyhyet lastentakit,
jotka tuskin ulottuivat vatsan kohdalle, enimmäkseen kirkkaan
värisiä, vain muutamat mustia. Hiukset valuivat kampaamattomina
luonnollisessa villeydessään alas hartioille ja selkään, ja päässä
oli pieni omituinen päähine. Muutamat olivat paljastaneet kaulansa
kokonaan turkkilaisten ja uuskreikkalaisten tapaan, toisilla taas
oli kaulassaan ja rinnallaan kappale valkeaa liinakangasta, melkein
sellaisen paidankauluksen näköinen, joita, rakas Rudolf, olet nähnyt
esi-isiemme muotokuvissa.
"Siitä huolimatta, että nämä ihmiset olivat kaikki hyvin nuoren
näköisiä, oli heidän puheensa kuitenkin matalaa ja karkeaa, kaikki
heidän liikkeensä kömpelöitä. Usealla oli nenän alapuolella kapea
varjo aivan kuin olisi siinä ollut lyhyet viikset. Pienten takkien
takakappaleesta pisti joillakin näkyviin pitkä putki, josta
roikkui suuria silkkisiä tupsuja. Muutamat olivat vetäneet nämä
torvet eteensä ja kiinnittäneet niihin pieniä tai suuria, jopa
hyvinkin suuria päitä, joista he taitavasti saivat nousemaan sieviä
höyrypilviä puhaltamalla hyvin teräväkärkiseen pikku torveen.
Joillakin oli leveät välkkyvät miekat käsissään, aivan kuin olisivat
he aikoneet lähteä vihollista vastaan. Muutamat taas olivat
ripustaneet päälleen tai kiinnittäneet selkäänsä pieniä nahka- tai
peltisäiliöitä.
"Voit ajatella, rakas Rudolf, että minä, joka osaan rikastuttaa
tietojani tarkastelemalla huolellisesti jokaista uutta ilmiötä,
seisoin paikoillani ja tuijotin kiinteästi näihin omituisiin
ihmisiin. Silloin kokoontuivat he minun ympärilleni ja huusivat
kovaa: 'Poroporvari, filistealainen!' ja räjähtivät hirveään nauruun.
Se suututti minua. Sillä, rakas Rudolf, onko olemassa mitään
loukkaavampaa suurelle oppineelle kuin se, että hänen luullaan
kuuluvan siihen kansaan, joka monta tuhatta vuotta sitten lyötiin
aasin leukaluulla?
"Hillitsin mieleni synnynnäisellä arvokkuudellani ja sanoin kovaa
ympärilläni seisoville omituisille ihmisille, että toivoin
olevani sivistyneessä valtiossa ja että aioin kääntyä poliisin
ja oikeusistuimien puoleen kostaakseni minulle tehdyn vääryyden.
Silloin he murisivat kaikki. Nekin, jotka eivät olleet vielä tähän
asti puhaltaneet höyryä, vetivät tätä tarkoitusta varten laaditut
koneet taskustaan ja puhalsivat kasvoilleni paksuja höyrypilviä,
jotka, kuten vasta nyt huomasin, tuoksuivat aivan sietämättömästi
ja huumasivat aistini. Sitten lausuivat he minulle jonkunlaisen
kirouksen, jonka sanoja, rakas Rudolf, en mitenkään voi toistaa
sinulle niiden kauheuden vuoksi. Vain pöyristyen voin itsekin niitä
ajatella. Lopulta jättivät he minut äänekkäästi ja pilkallisesti
nauraen. Minusta tuntui kuin olisi ilmassa kaikunut sana ajopiiska.
"Ajomieheni, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, väänteli käsiään ja
sanoi:
"'Oi, hyvä herra, nyt kun on tapahtunut tuollaista, älkää millään
muotoa menkö tuohon kaupunkiin! Ei koirakaan, kuten tavataan sanoa,
ottaisi leipäpalaa teiltä. Teitähän sitäpaitsi uhkaisi alituinen
vaara saada ruosk --'
"En antanut tuon kunnon miehen puhua loppuun, vaan käännyin kulkemaan
niin nopeasti kuin suinkin lähimpään kylään. Tämän kylän ainoan
ravintolan pienessä huoneessa istun nyt ja kirjoitan sinulle, Rudolf,
kaikkea tätä. Siinä määrin kuin on mahdollista, aion hankkia tietoja
siitä vieraasta raakalaiskansasta, joka asuu tuossa kaupungissa.
Minulle on jo kerrottu heidän tavoistaan, kielestään y.m. monta hyvin
kummallista seikkaa. Aion uskollisesti ilmoittaa sinulle kaiken
j.n.e."
Huomaat, hyvä lukijani, että voi olla suuri oppinut ja samalla
tietämätön hyvin tavallisista elämänilmiöistä. Silloin voivat
käsitykset kautta maailman tuntuista asioista olla mitä
ihmeellisimmät.
Ptolemeus Filadelfus oli paljon tutkinut tieteitä eikä edes tuntenut
ylioppilasta. Ei hän myöskään tietänyt olevansa Ylä-Jaakkolan
kylässä, joka on, kuten tiedetään, aivan lähellä kuuluisaa Kerkon
yliopistoa. Täältä kirjoitti hän ystävälleen tapauksesta, joka
oli hänen päässään muodostunut kummalliseksi seikkailuksi. Kunnon
Ptolemeus pelästyi kohdatessaan ylioppilaita, jotka kuljeskelivat
huvikseen iloisina ja hyvillä mielin. Mikä tuska olisikaan vallannut
hänet, jos hän olisi saapunut Kerkkoon tuntia aikaisemmin ja sattuma
olisi vienyt hänet luonnontieteiden professorin Mooses Turnuksen
talon eteen. Satoja ylioppilaita olisi syöksynyt hänen ympärilleen
meluten ja väitellen, ja niin olisi hänen päässään muodostunut
vieläkin ihmeellisempiä ajatuksia tästä sekamelskasta ja touhusta.
Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun
Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja
selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa
päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e,
niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt
kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi,
niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää
sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa
hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten
kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon
puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti
muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki
hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman
paljon kuulijoita.
Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet
ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja
koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori
Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.
Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet
hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen,
jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas,
ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi,
jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru,
joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta
tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu
melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro
häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka
on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin
sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin
näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä
ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi.
Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee
väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin
väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.
Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti
jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar,
siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä
ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä
kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.
Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar
professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin
sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön,
sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä
Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi
hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.
"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä
metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari
sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa
taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin
narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen
kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä
sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."
"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki,
ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset
jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta
monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt
kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista
yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja
parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija
arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle
perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt
mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki
hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit
itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia
varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."
"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon,
kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle,
niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus
on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar,
tule vaan, jos et muuhun taivu."
Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen
kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen
hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä
kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin,
niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.
Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon
pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen
ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja
herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja
levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti:
"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"
Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka
ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä,
mihin pitäisi ryhtyä.
Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:
"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä
metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"
"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki,
"mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä
metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö
minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa
voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän
professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea
yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä
sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja
ilmat."
"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat
seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi
mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii
minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala
väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias
hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen
sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut
kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa
pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja
herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein
joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset
pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina
lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes,
Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni
kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä
syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin.
Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni
päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta
täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten
kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja
yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin
ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. --
Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen
henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja
metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin
virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"
"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta
ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun
lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka
kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä
menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta
sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan
tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne
todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et
laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä,
silmät suljettuina kuin uneksivalla?"
"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy
minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu
Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan
voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."
"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka
hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon
voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin
Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan
sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut
professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi
ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet
lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun
myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin
narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet,
taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo
kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni --"
Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin
käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan
eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka
kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti
hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.
"Hei hei", huusi hän keskeyttäen puheensa, "hei hei, tuolla on
kirottu hevoskaakki pillastunut ja heittänyt ratsastajan selästään.
Tuo meidän on saatava kiinni ja jälkeenpäin haettava ratsastaja
metsästä."
Näin sanoen hän asettui keskelle tietä.
Hevonen tuli yhä lähemmä. Silloin näytti kuin olisi sen kummallakin
puolella roikkunut ilmassa pari ratsastussaappaita ja kuin satulassa
olisi liikkunut jotain mustaa. Aivan Heikin edessä kajahti
pitkä, kimeä ptruuu, ja samalla lensi hänen päänsä sivu pari
ratsastussaappaita ja pieni, kummallinen, musta esine vieri hänen
jalkojensa välitse. Suuri hevonen seisoi paikallaan kuin seinä ja
nuuski kaula pitkälle ojennettuna mitättömän pientä herraansa, joka
vieriskeli hiekassa ja lopulta pääsi vaivalloisesti jaloilleen. Tuon
pikku peukaloisen pää oli syvällä korkeiden hartioiden välissä.
Hän näytti rinnassa ja selässä olevine kasvannaisineen, lyhyine
vartaloineen ja pitkine hämähäkinjalkoineen haarukkaan seivästetyltä
omenalta, jolle on kasvoiksi kaiverrettu irvikuva. Kun Heikki nyt
näki tämän kummallisen pikkuhirviön seisovan edessään, purskahti hän
äänekkääseen nauruun. Mutta pikku mies painoi päähineensä, jonka oli
siepannut ylös maasta, uhkamielisesti silmilleen ja lävistäen Heikin
hurjalla katseellaan kysyi karkealla, syvän-käheällä äänellä:
"Onko tämä oikea tie Kerkkoon?"
"On, hyvä herra", vastasi Baltasar lempeästi ja vakavasti ja ojensi
pikku miehelle kokoomansa saappaat. Kaikki pikkuisen ponnistelut
vetää saappaat jalkaansa olivat turhat. Hän kompastui kerran toisensa
perästä ja kieriskeli ähkien hiekassa. Baltasar asetti molemmat
saappaat vierekkäin seisomaan, kohotti kääpiön varovasti ylös ja
pisti hänen pienet jalkansa yhtä varovasti liian raskaisiin ja
suuriin suojuksiin. Mahtavana, toinen käsi kupeelle, toinen hatun
reunaan painettuna huusi pikku mies:
"_Gratias_, kiitos, hyvä herra!"
Sitten hän meni hevosensa luo ja tarttui sen ohjaksiin. Kaikki
yritykset päästä satulaan epäonnistuivat kuitenkin. Baltasar,
edelleenkin vakavana ja lempeänä, tuli viereen ja kohotti kääpiön
satulaan. Hän lienee sinkauttanut hänet lilan kovaa, sillä samassa
silmänräpäyksessä kun pikku mies oli päässyt ylös, makasi hän jo taas
toisella puolella maassa.
"Ei niin kiivaasti, kaikkein suloisin herra!" huusi Heikki
purskahtaen uudelleen kaikuvaan nauruun.
"Piru teidän kaikkein suloisin herranne on!" kiljaisi pikkuinen aivan
kuohuksissaan pudistaen hiekkaa vaatteistaan. "Olen ylioppilas, ja
jos te myöskin olette, niin se on solvaus, että te nauratte vasten
naamani kuin mikäkin jänis. Teidän on huomenna taisteltava minun
kanssani Kerkossa!"
"Peijakas!" huusi Heikki edelleen nauraen, "peijakas, siinäpä
kerrassaan rehti poika, oikea tuhattaituri mitä rohkeuteen ja
reiluihin ylioppilastapoihin tulee!"
Niin sanoen hän nosti pikku miehen huolimatta hänen
sätkyttelemisestään ja rimpuilemisestaan ylös ja pani hänet hevosen
selkään, joka heti lähti iloisena hirnuen nelistämään pikku herransa
kanssa. Heikki piteli molempia kylkiään, hän oli läkähtymäisillään
naurusta.
"On julmaa", sanoi Baltasar, "nauraa tuolla tavalla ihmistä, jonka
luonto on laiminlyönyt noin kauhealla tavalla kuin tuon pikku
ratsastajan. Jos hän todellakin on ylioppilas, niin täytyy sinun
taistella hänen kanssaan, ja välttämättä pistooleilla, vaikkakin
se on vastoin akateemisia tapoja, sillä hän ei kykene käyttämään
florettia eikä miekkaa."
"Kuinka vakavasti", sanoi Heikki, "kuinka vakavasti ja surullisesti
sinä taas otat tuon kaiken, rakas ystäväni Baltasar. Ei minun
mieleeni ole milloinkaan juolahtanut pilkata rujokasta. Mutta
sanoppa minulle, sopiiko tuollaisen rustoisen kääpiön istua hevosen
selkään, jonka kaulan yli hän ei voi nähdä? Sopiiko hänen pistää
jalkansa noin jumalattoman suuriin saappaisiin? Sopiiko hänen käyttää
ruumiinmukaista nuttua, joka on koristettu tuhansilla nyöreillä,
töyhdöillä ja tupsuilla? Sopiiko hänen pitää päässään sellaista
ihmeellistä samettihattua? Sopiiko hänen käyttäytyä noin ylpeän
uhmailevasti? Sopiiko hänen pakottautua puhumaan tuollaisella
raakamaisen käheällä äänellä? Sopiiko hänen tehdä kaikkea tuota,
kysyn minä, joutumatta täydellä syyllä pilkanalaiseksi kuin ilmetty
narri? -- Mutta minun on lähdettävä, sillä haluan nähdä sen hälinän,
millä tuo ritarillinen ylioppilas saapuu ylpeällä ratsullaan! Sinun
kanssasi ei kuitenkaan kannata tänään ryhtyä mihinkään. Voi hyvin!"
Heikki lähti juoksemaan metsän kautta täyttä laukkaa takaisin
kaupunkiin päin.
Baltasar lähti pois avoimelta tieltä ja katosi tiheimpään
pensaikkoon. Siellä hän vaipui sammalmättäälle mitä katkerimpien
tunteiden valtaamana. Olihan hyvin mahdollista, että hän todellakin
rakasti suloista Katariinaa. Mutta hän oli kätkenyt tämän rakkauden
kuin syvän, hellän salaisuuden sielunsa sisimpään kaikilta ihmisiltä,
jopa itseltäänkin. Kun Heikki nyt puhui siitä niin peittelemättä,
niin kevytmielisesti, tuntui hänestä kuin raa'at kädet repisivät
julkean ylimielisesti pyhimyksenkuvalta pois verhon, jota hän ei
ollut uskaltanut koskettaa. Hänestä tuntui kuin pyhimys suuttuisi
häneen itseensä nyt ikipäiviksi. Niin, Heikin sanat näyttivät
hänen koko olemuksensa, hänen suloisimpien unelmiensa julmalta
pilkkaamiselta.
"Siis", huudahti hän mielipahansa yltäkylläisyydessä, "siis pidät
minua rakastuneena narrina, Heikki! Narrina, joka juoksee Mooses
Turnuksen luennoilla saadakseen edes tunnin ajan olla saman
katon alla suloisen Katariinan kanssa. Pidät minua sellaisena,
joka harhailee yksinään metsässä miettien kurjia runosäkeitä
pannakseen ne vieläkin kurjemmin paperille, sellaisena, joka
turmelee puut kaivertelemalla niiden sileään kuoreen typeriä
nimikirjoituksia, sellaisena, joka ei kykene tytön läsnä ollessa
lausumaan julki ainoaakaan järkevää sanaa, vaan huokailee ja
voihkii ja vääntelee haikeasti kasvojaan, aivan kuin vaivaisivat
häntä suonenvetokohtaukset. Luulet, että olen sellainen, joka pitää
paljasta rintaansa vasten kuihtuneita kukkia, jotka ovat olleet tytön
povella, tai suorastaan hansikasta, -- lyhyesti sanoen hupsuna, joka
tekee tuhansia lapsellisia tyhmyyksiä! -- Ja sen vuoksi, Heikki,
kiusoittelet minua, ja sen vuoksi kai nauravat minua kaikki pojat, ja
sen vuoksi kai olen pilkan esineenä minä ja koko se sisäinen maailma,
joka on auennut eteeni. Ja lempeä, suloinen, ihana Katariina --"
Hänen lausuessaan tämän nimen vihlaisi hänen sydäntään kuin hehkuva
tikarinpisto. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle samalla aivan selvästi,
että hän juuri Katariinan vuoksi kulki Mooses Turnuksen talossa,
että hän kirjoitteli runonpätkiä rakastetulleen, että hän kaiversi
hänen nimeänsä lehtipuihin, että hän tytön läsnä ollessa mykistyi,
huokaili ja voihkaili; piti rinnallaan hänen pudottamiaan kuihtuneita
kakkia, että hän siis todellakin oli vajonnut kaikkiin niihin
narrimaisuuksiin, joista Heikki oli puhunut hänelle.
Vasta nyt hän tunsi, kuinka sanomattomasti hän rakasti kaunista
Katariinaa, mutta samalla myös, kuinka puhtain, lämpimin rakkaus,
kumma kyllä, ilmeni jonkun verran narrimaisena. Tämä oli kai
laskettava sen naurettavuuden ansioksi, jonka leiman luonto oli
painanut kaikkeen ihmisten puuhailuun. Hän lienee ollut oikeassa,
mutta oli kuitenkin aivan väärin, että hän alkoi suututella siitä.
Haaveet, jotka tavallisesti ympäröivät hänet, olivat kadonneet.
Metsän äänet kaikuivat hänelle ivallisina ja pilkallisina. Hän juoksi
takaisin Kerkkoon.
"Herra Baltasar, _mon cher_ Baltasar", kuuli hän huudettavan.
Hän kohotti katseensa ja jäi seisomaan paikalleen lumottuna, sillä
hinta vastaan tuli professori Mooses Turnus taluttaen käsivarresta
tytärtään Katariinaa. Tyttö tervehti kuvapatsaaksi jähmettynyttä
nuorukaista iloisen ja ystävällisen välittömästi.
"Baltasar, _mon cher_ Baltasar", huudahti professori, "te olette
todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan
että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin,
joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut
kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No,
tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin
tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani?
No, _mon cher_, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri
nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä
keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan
hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti
suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. _A revoir_, näkemiin! Tulettehan
huomenna luennolle? No niin, _mon cher_, hyvästi!"
Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.
Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään,
mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli
tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen
sisäistä olemustaan.
Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli
ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan.
Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin
kuin milloinkaan ennen.