Pieni vaihdokas. -- Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas
Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui
naisluostariin.
Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen
talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.
Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut
maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä
puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita.
Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan
yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla
tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.
Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla
oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon,
joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:
"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni
kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat,
jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä
huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme
kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? -- Kolme vuotta sitten, kun
mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme,
että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät
seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! -- Varkaat anastivat rahat, koti ja
riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen
meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas
vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän
häpeäksi ja pilkaksi. -- Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut
kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä
hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin
kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin
ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala
armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme
ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä
pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei
tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää
täällä maailmassa! -- Oi, jospa voisin kuolla -- vain kuolla!"
Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa
näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.
Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka
oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi
silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä
puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi,
epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa,
ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.
Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla
oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella
riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat.
Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi
silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi
pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten
keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka
yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa
muistuttivat pikku noitaa.
Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään
uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen
viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin
johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi,
ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi
nähdessään edessään olevan kurjuuden.
"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon
surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka!
Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä
yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien
painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni
ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä
kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä,
niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut
ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja
uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin
sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan
ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille
molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä,
jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen
itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja
hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa.
Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute,
kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö,
joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on
kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin,
mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä
voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."
Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa.
Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti
purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui:
"Siivolla, siivolla, pikku herhiläinen!" ja siveli hiljaa ja
lempeästi kämmenellään hänen päätään otsasta niskaan. Hänen
näin silitellessään oikenivat vähitellen pienokaisen pörröiset
hiukset, niin että ne otsalta ylöspäin pään mukaan kammattuina
valuivat sievinä pehmeinä kutreina korkeille olkapäille ja
kurpitsanmuotoiselle selälle.
Pienokainen oli tullut yhä rauhallisemmaksi ja viimein nukahtanut
sikeästi. Silloin asetti neiti Ruusunihana hänet varovaisesti
aivan äidin viereen ruohikkoon, pirskoitteli vaimon päälle
väkiviinanpitoista vettä pienestä hajuvesipullosta, jonka oli ottanut
taskustaan esille, sekä poistui nopein askelin.
Kun vaimo pian senjälkeen heräsi, tunsi hän itsensä ihmeellisen
virkistyneeksi ja vahvistuneeksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän
nauttinut tukevan aterian ja juonut hyvän siemauksen viiniä.
"Oi", huudahti hän, "kuinka paljon lohtua ja iloisuutta onkaan tullut
osakseni lyhyessä unessani! Mutta aurinko on jo pian laskeutunut
vuorten taa. Nyt pian kotiin!"
Näin sanoen aikoi hän ottaa vasun selkäänsä, mutta silmätessään
siihen huomasi pienokaisen olevan poissa. Tämä nousi kuitenkin
samalla ylös ruohikosta ja ruikutti haikeasti. Kun äiti nyt kääntyi
katsomaan häneen, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja huudahti:
"Sakeus, pikku Sakeus, kuka on tällä välin kammannut hiuksesi noin
kauniisti? Sakeus, pikku Sakeus, kuinka hyvin pukisivatkaan hiukset
sinua, jos et olisi tuollainen ilkeä ja ruma viikari. No, tulehan
nyt, tule vasuun!"
Hän aikoi tarttua poikaan ja asettaa hänet poikkipäin vasun päälle,
mutta pikku Sakeus sätkytteli koipiaan, irvisteli äidilleen ja naukui
aivan selvästi:
"En tahdo!"
"Sakeus, pikku Sakeus", huudahti vaimo aivan suunniltaan, "kuka
sitten on opettanut sinut puhumaan tällä välin? No, koska sinulla on
noin sievästi kammatut hiukset, koska puhut noin näppärästi, niin
osaat kai juostakin."
Vaimo otti vasun selkäänsä, pikku Sakeus riippui hänen esiliinassaan,
ja niin mentiin kylään päin.
Heidän oli kuljettava pappilan ohi. Silloin sattui, että pappi seisoi
kotinsa ovella nuorimman poikansa, kuvankauniin, kultakutrisen,
kolmivuotiaan poikasen kanssa. Kun hän näki vaimon tulevan raskaan
puuvasun ja pikku Sakeuksen kanssa, joka roikkui hänen esiliinassaan,
huusi hän:
"Hyvää iltaa, Liisa muori! Miten voitte? Teillähän on kannettavananne
liian raskas taakka. Tuskin enää pääsette eteenpäin. Tulkaa tänne ja
levätkää vähän tällä penkillä oveni edessä. Palvelijani saa tuoda
teille raikasta juomaa."
Liisa muorille ei sitä tarvinnut kahteen kertaan sanoa. Hän laski
vasunsa maahan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa valittaakseen
kunnianarvoisalle herralle suurta kurjuuttaan ja hätäänsä, kun pikku
Sakeus menetti tasapainonsa äidin nopeasti kääntyessä ja lensi papin
jalkojen eteen. Tämä kumartui nopeasti ja kohotti pienokaisen ylös,
sanoen:
"Voi, Liisa muori, Liisa muori, mikä kuvankaunis, herttainen poika
teillä onkaan. On oikea taivaan siunaus omistaa tuollainen ihmeen
ihana lapsi." Hän otti pienokaisen syliinsä ja hyväili häntä eikä
näyttänyt ollenkaan huomaavan, että tuo ilkeä kääpiönpoika murisi ja
naukui häijysti, yrittipä purrakin kunnianarvoisaa herraa nenään.
Mutta Liisa muori seisoi aivan ällistyneenä papin edessä, katseli
häntä silmät jäykkinä selällään, eikä tiennyt mitä piti ajatella.
"Oi, rakas herra pastori", alotti hän viimein haikealla äänellä,
"ei suinkaan sellainen Jumalan mies kuin te pilkkaa onnetonta
vaimo-parkaa, jota taivas, Herra tietää miksi, on rangaissut tällä
kauhealla vaihdokkaalla."
"Mitä", sanoi pappi hyvin vakavana, "mitä hullutuksia te puhutte,
vaimo hyvä? Pilkkaa -- vaihdokas -- taivaan rangaistus -- en ymmärrä
teitä ollenkaan. Tiedän vain, että teidän täytyy olla aivan sokaistu,
jos ette oikein sydämellisesti rakasta sievää poikaanne. Suutelepa
minua, kiltti pikku mies!"
Pappi hyväili pienokaista, mutta Sakeus murisi: "en tahdo", ja yritti
uudelleen puraista pastoria nenään.
"Katsokaa tuota häijyä petoa!" huusi Liisa pelästyneenä.
Mutta samassa sanoi papin poika:
"Oi isä kulta, sinä olet niin kiltti ja kohtelet lapsia niin
hyvin, että heidän täytyy varmasti kaikkien rakastaa sinua oikein
sydämestään."
"Kuulkaahan", huudahti pastori silmien loistaessa ilosta,
"kuulkaahan, Liisa muori, sievää viisasta poikaanne, rakastan
Sakeustanne, jolle olette niin tyly. Huomaan jo selvästi, ettette
konsanaan voi tehdä pojasta mitään, niin kaunis ja viisas kuin hän
onkin. Kuulkaapa Liisa muori, jättäkää toivorikas lapsenne minun
hoidettavakseni ja kasvatettavakseni. Ahdistavassa köyhyydessänne on
poika teille vain taakaksi. Minulle taas tuottaa iloa kasvattaa häntä
kuten omaa poikaani."
Liisa ei voinut hämmästyksissään saada mielenmalttiaan takaisin.
Kerran toisensa perästä huudahti hän:
"Mutta rakas herra pastori, rakas herra pastori, oikeinko todella
aiotte ottaa luoksenne tuon pikku rumilaan kasvattaaksenne hänet ja
vapauttaa minut siitä pulasta, mihin vaihdokas on saattanut minut."
Mitä enemmän vaimo selitteli papille velhonpoikansa hirveää rumuutta,
sitä innokkaammin tämä väitti, ettei Liisa mielettömässä sokeudessaan
ollenkaan ansainnut sitä taivaan siunausta, että oli saanut ihanaksi
lahjaksi sellaisen ihmelapsen. Lopulta hän meni aivan vihoissaan
sisälle kotiinsa ja sulki oven sisäpuolelta.
Siinä seisoi nyt Liisa muori kuin kivettyneenä papin oven edessä,
eikä tiennyt, mitä piti ajatella kaikesta tästä.
"Mitä taivaan tähden", puheli hän itsekseen, "on sitten tapahtunut
arvoisalle herra pastorillemme, kun hän on niin perinpohjin ihastunut
pikku Sakeukseeni ja pitää tuota typerää poikanulikkaa kauniina,
viisaana poikana? No, Jumala auttakoon tuota kunnon herraa. Hän
on ottanut taakan minun hartioiltani ja sälyttänyt sen itselleen.
Järjestäköön nyt asiansa niin, että jaksaa sen kantaa! Hei, kuinka
kevyeksi puuvasu on nyt tullut, kun ei enää pikku Sakeus istu sen
päällä ja hänen mukanaan raskain suru!" Näin tuumiskellen asteli
Liisa muori, puuvasu selässään, ketterästi ja hyvillä mielin
eteenpäin.
* * * * *
Sinä, suosiollinen lukija, aavistaisit aivan hyvin, vaikkakin minä
nyt kokonaan vaikenisin siitä, että nunna Ruusunihana, tai kuten
hän tavallisesti nimitti itseään Ruusunvihanta, tarvitsee aivan
erikoisen selityksen. Sillä se, että hyväluontoinen pappi piti pikku
Sakeusta kauniina ja viisaana lapsena ja otti hänet omakseen, johtui
varmaankin vain siitä, että Ruusunihana oli sivellyt pienokaisen
päätä ja silittänyt sen tukkaa.
Mutta voisit kuitenkin, hyvä lukija, oivallisesta
terävänäköisyydestäsi huolimatta, joutua vääriin arveluihin tai
kertomuksen suureksi vahingoksi suorastaan hypätä lehden yli
saadaksesi vain heti kuulla lisää salaperäisestä luostarinneidosta.
Parempi lienee senvuoksi, että kerron sinulle heti kaiken, mitä itse
tiedän tuosta arvoisasta naisesta.
Neito Ruusunihana oli pitkä, jalon ja majesteetillisen näköinen.
Hänen olemuksessaan oli jotakin ylpeää ja käskevää. Kasvot, vaikkakin
ne huomasi ensi silmäyksellä täydellisen kauneiksi, tekivät
omituisen, melkeinpä kammottavan vaikutuksen, etenkin kun hän
tavallisesti katseli jäykän totisena eteensä. Tämän vaikutuksen sai
pääasiassa aikaan kulmakarvojen välissä oleva hyvin vieras piirre,
josta ei voinut ollenkaan varmasti sanoa, sopiko sellainen nunnan
otsalle. Mutta tämän ohella oli hänen katseessaan, etenkin ruusujen
kukkimisaikana iloisella, kauniilla ilmalla niin paljon lempeyttä ja
viehättävyyttä että se valtasi jokaisen suloisella vastustamattomalla
tenholla.
Kun minulla oli ilo nähdä tämä kunnianarvoisa nainen ensimäisen
ja viimeisen kerran, oli hän ulkomuodosta päättäen ikänsä
täydellisimmässä kukoistuksessa, käännekohdan korkeimmalla huipulla
oleva nainen. Mielestäni oli minulle suotu suuri onni, kun sain
nähdä tämän naisen juuri tuolla huipulla ja suorastaan pelästyä
jonkunverran hänen ihmeellistä kauneuttaan, jota varmaankaan ei olisi
enää kohdakkoin ollut nähtävänä.
Erehdyin. Kylän vanhimmat ihmiset vakuuttivat, että tämä nainen ei
ollut milloinkaan näyttänyt toisen näköiseltä, ei vanhemmalta, ei
nuoremmalta, ei rumemmalta, eikä kauniimmalta kuin juuri nyt. Ajalla
ei siis näyttänyt olevan mitään valtaa häneen nähden. Tämä jo tuntui
monesta ihmeelliseltä.
Mutta tämän lisäksi tuli vielä monta muuta seikkaa, joiden johdosta
jokainen sitä lähemmin miettiessään joutui yhtä paljon ihmeisiinsä,
eikä lopulta enää voinut selvitäkään siitä kummastuksesta, mihin oli
joutunut.
Ensinnäkin ilmeni neidossa aivan selvästi sukulaisuus niiden kukkien
kanssa, joilta hän oli saanut nimensä. Sillä hän ei ainoastaan
osannut paremmin kuin kukaan muu ihminen maan päällä kasvattaa
tuhatlehtisiä ruusuja, vaan myös mitä huonoimmasta Ja kuivimmasta
orjantappuranoksasta, jonka hän pisti maahan, puhkesivat nuo kukat
mitä täyteläisimpinä ja komeimpina.
Sitäpaitsi oli varma, että hän yksinäisillä kävelyretkillään metsässä
keskusteli ääneen ihmeellisten äänien kanssa, jotka tuntuivat tulevan
puista, pensaista, lähteistä ja puroista. Niin, olipa eräs nuori
metsästäjä kerran nähnyt, kuinka Ruusunihanan seisoessa suurimmassa
tiheikössä kirjava- ja loistavahöyheniset kummalliset ulkomaan linnut
lentelivät hänen ympärillään ja hyväilivät häntä. Ne näyttivät
kertovan hänelle iloisesti nauraen ja viserrellen kaikenlaisia
hauskoja asioita, joille hän nauroi ja ilakoi.
Siitä johtuikin, että neito Ruusunihana luostariin saapuessaan
herätti kaikkien paikkakunnan ihmisten huomiota.
Ruhtinas oli määrännyt hänet otettavaksi luostariin. Parooni
Jeremias Kuuvalo, sen maatilan omistaja, jonka läheisyydessä
hänen suojeluksensa alainen aatelisnaisten luostari sijaitsi, ei
voinut väittää mitään sitä vastaan, vaikka häntä vaivasivat mitä
hirveimmät epäilykset. Tuloksettomaksi oli nimittäin jäänyt hänen
ponnistuksensa löytää Rixnerin turnauskäsikirjasta ja muista
aikakirjoista Ruusunvihanta nimistä sukua. Täydellä syyllä epäili hän
tämän vuoksi neidon soveliaisuutta päästä luostariin, tämä kun ei
voinut näyttää kolmestakymmenestä kahdesta esi-isästä muodostettua
sukutaulua. Hän ehdottikin tälle viimein aivan murtuneena kirkkaat
kyyneleet silmissä, että tämä taivaan tähden ei nimittäisi itseään
Ruusunvihannaksi, vaan Ruusunihanaksi. Siinä nimessä oli sentään edes
jotakin järkeä ja sen nimisellä ihmisellä voi olla joku esi-isäkin.
Neito suostui tähän hänen mielikseen. Ehkä ilmeni loukatun
Jeremiaksen vihankauna esi-isätöntä neitoa kohtaan jollakin tavalla.
Tämä antoi ensimäisen aiheen pahoihin jälkipuheisiin, jotka levisivät
yhä enemmän kylässä. Noiden tarunomaisten metsäkeskustelujen lisäksi,
joissa ei kuitenkaan ollut mitään merkillistä, tuli nimittäin
kaikenlaisia arveluttavia asianhaaroja. Ne kulkivat suusta suuhun ja
asettivat neidon erikoisen olemuksen hyvin epäilyttävään valoon.
Anna muori, kylätuomarin rouva, väitti julkeasti, että jos neito
aivastaisi kovasti ulos ikkunasta, tulisi heti koko kylän maito
happamaksi. Mutta tuskin oli tämä osoittautunut todeksi, ennenkuin
tapahtui kauheaa.
Opettajan Mikko oli näpistellyt paistettuja perunoita
luostarinkeittiössä. Neito oli saanut hänet kiinni siitä ja uhannut
häntä hymyillen sormellaan. Silloin oli pojan suu jäänyt selälleen,
aivan kuin olisi sinne takertunut paistettu, polttava peruna.
Tästäpuolin täytyi poika-paran käyttää leveälieristä hattua, koska
muuten olisi satanut hänen suuhunsa. Pian osoittautui todeksi, että
neito osasi tulen ja veden loihtusanat, kykeni nostattamaan myrskyn
ja raepilvet ja osasi palmikoida harjaksia. Ei kukaan epäillyt
lammaspaimenta, kun hän väitti kauhukseen ja kammokseen nähneensä
neidon keskiyön hetkellä suhisten ratsastavan luudan päällä kautta
ilmojen. Edellä oli kulkenut suunnaton uroshirvi, jonka sarvien
välissä olivat siniset liekit loimunneet korkealle.
Nyt joutuivat kaikki kuohuksiin, tahdottiin päästä käsiksi noitaan,
ja kylän oikeusistuin päätti suorastaan noudattaa neidon luostarista
ja heittää veteen kestämään tavallista noidankoetta. Parooni Jeremias
antoi kaiken tapahtua ja ajatteli hymyillen: "Niin käy alhaisille,
esi-isättömille ihmisille, jotka eivät ole niin vanhaa, hyvää sukua
kuin Kuuvalot."
Neito, joka oli saanut tiedon uhkaavasta ilkivallasta, pakeni
pääkaupunkiin.
Pian senjälkeen sai parooni Jeremias maan ruhtinaalta virallisen
määräyksen, jossa hänelle ilmoitettiin, ettei mitään noitia ollut
olemassa. Tuomarit käskettiin teljetä tyrmään, koska olivat
olleet kyllin nenäkkäitä, halutakseen katsella luostarinneidon
uimatemppuja. Talonpoikien ja heidän vaimojensa taas oli annettava
ruumiinrangaistuksen uhalla ymmärtää, ettei heidän sopinut ajatella
mitään pahaa neito Ruusunihanasta. He katsoivatkin parhaaksi uhatun
rangaistuksen vuoksi ajatella vain hyvää neidosta. Tällä seikalla
olikin molemmille, sekä kylälle että neito Ruusunihanalle, mitä
edullisimmat seuraukset.
Ruhtinaan kabinetissa tiedettiin varsin hyvin, ettei neito
Ruusunihana ollut kukaan muu kuin kuuluisa, hyvintunnettu haltiatar
Ruusunhengetär. Asianlaita oli seuraava:
Koko avarassa maailmassa ei hevin ollut miellyttävämpää maata kuin
se pieni ruhtinaskunta, jossa parooni Jeremias Kuuvalon maatila
sijaitsi, missä neito Ruusunihana eli, lyhyesti sanoen missä
tapahtui kaikki se, josta, hyvä lukija, aion juuri ruveta kertomaan
sinulle lisää. Korkeiden vuorten ympäröimänä muistutti tämä pikku
maa vihreine, tuoksuvine metsineen, kukkaniittyineen, kohisevine
virtoineen ja iloisesti solisevine suihkulähteineen, etenkin kun ei
siellä ollut ollenkaan kaupunkeja, vaan ainoastaan ystävällisiä kyliä
ja siellä täällä yksinäisiä palatseja, ihmeellisen ihania puutarhoja,
joissa asukkaat kävelivät kuin huvikseen, vapaina elämän painavasta
taakasta.
Jokainen tiesi, että maata hallitsi ruhtinas Demetrius. Mutta kukaan
ei huomannut pienintäkään merkkiä hallituksesta ja kaikki olivat
tyytyväisiä siihen. Henkilöt, joita miellytti täysi vapaus kaikissa
puuhissaan, kaunis seutu ja lauhkea ilmanala, eivät voineet löytää
parempaa oleskelupaikkaa kuin tämän ruhtinaskunnan. Niinpä sattuikin,
että sinne oli muiden muassa asettunut myös joitakin oivallisia
hyviä haltiattaria, joille lämpö ja vapaus, kuten tunnettua, on
kalleinta. Heidän ansiokseen kai oli laskettava, että usein tapahtui
mitä mieluisimpia ihmeitä melkein joka kylässä, ja etenkin metsissä.
Jokainen uskoikin täydellisesti ihmeisiin näiden ihmeiden aiheuttaman
ihastuksen ja ilon vuoksi, ja itsekään sitä tietämättä pysyi
iloisena, siis myöskin hyvänä kansalaisena.
Hyvät haltiattaret, jotka olivat järjestäneet asiansa täydellisesti
oman mielensä mukaan, olisivat mielellään suoneet oivalle
Demetriukselle ikuisen elämän. Mutta se ei ollut heidän vallassaan.
Demetrius kuoli ja häntä seurasi hallitsijana nuori Pafnutius.
Pafnutius oli jo herra isänsä eläessä kantanut hiljaista sisäistä
kaunaa siksi, että hänen mielestään maata ja kansaa laiminlyötiin
mitä auttamattomimmalla tavalla. Hän päätti tarttua lujasti
hallitusohjiin ja nimitti heti kamaripalvelijansa Antin valtakuntansa
ensimäiseksi ministeriksi. Tämä oli kerran, kun Pafnutius oli
unohtanut kukkaronsa vuorten toisella puolella olevaan ravintolaan,
lainannut hänelle kuusi tukaattia ja siten auttanut pahasta pulasta.
"Tahdon tarttua hallitusohjiin, veikkonen!" huudahti Pafnutius
Antille.
Tämä luki herransa katseesta, mitä hänen sisimmässään liikkui,
heittäytyi hänen jalkoihinsa ja puhui juhlallisesti:
"Herra, suuri hetki on lyönyt! Teidän kauttanne kohoaa valtakunta
loistavana ylös öisestä kaaoksesta. Herra, tässä rukoilee
uskollisin palvelijanne, ajatellen ja puhuen tuhansien onnettomien
kansalaisparkojen puolesta; herra, saattakaa maassanne valistus
voimaan!"
Pafnutius tunsi itsensä perinpohjin järkytetyksi ministerinsä
ylevästä ajatuksesta. Hän nosti hänet ylös, painoi häntä rajusti
rintaansa vasten ja puhui nyyhkyttäen:
"Ministeri -- Antti -- olen sinulle velkaa kuusi tukaattia --
vielä enemmän -- onneni -- valtakuntani -- oi uskollinen, taitava
palvelija!"
Pafnutius tahtoi heti painattaa julistuksen suurilla kirjaimilla ja
naulauttaa sen joka nurkkaan, että tästä hetkestä alkaen oli valistus
astunut voimaan ja että jokaisen oli sitä noudatettava.
Mutta Antti huudahti:
"Armollinen herra, armollinen herra, niin se ei käy!"
"No kuinka sitten, hyvä mies?" sanoi Pafnutius, tarttui ministerinsä
napinreikään ja veti hänet työhuoneeseensa sulkien sen oven.
"Katsokaahan", alotti Antti otettuaan itselleen paikan vastapäätä
ruhtinastaan pienellä tuolilla, "katsokaahan, armollisin herra!
Teidän ruhtinaallisen, valistusta koskevan julistuksenne vaikutus
voisi ehkä mennä pilalle ikävällä tavalla, jos emme liitä siihen
määräystä, joka tosin näyttää kovalta, mutta jota viisaus vaatii.
Ennenkuin me rupeamme panemaan valistusta käytäntöön, toisin sanoen
ennenkuin hakkaamme metsät alas, perkaamme virran laivakulkua varten,
istutamme perunoita ja parannamme kyläkoulut, kasvatamme akaasioita
ja poppeleita, opetamme nuorison veisaamaan aamu- ja iltalaulunsa
kaksiäänisesti, laitamme viertoteitä ja istutamme rokkoa, on
välttämätöntä karkoittaa maasta kaikki ihmiset, joilla on vaaralliset
mielipiteet, jotka eivät kallista korvaansa järkipuheelle ja johtavat
ihmiset harhaan loppumattomilla typeryyksillään. Olettehan lukenut
Tuhat ja yksi yötä, arvoisa ruhtinas. Tiedän, että teidän korkean
autuas herra isänne, jolle taivas lahjoittakoon suloisen levon
haudassa, suosi tuonlaatuisia turmiollisia kirjoja ja antoi niitä
teidänkin käsiinne, silloin kun vielä ratsastitte keppihevosella ja
söitte kullattuja piparkakkuja. No niin! Tuosta peräti sekavasta
kirjasta tuntenette niin sanotut haltiattaret mutta ette varmaankaan
aavista, että muutamia tällaisia vaarallisia henkilöitä asustaa
teidän omassa rakkaassa maassanne ja harjoittaa kaikenlaista
vallattomuutta."
"Mitä? Mitä sanot? -- Antti! Ministeri! -- Haltiattaria! -- Täällä
minun maassani!" huudahti ruhtinas pudoten aivan kalvenneena
nojatuoliin.
"Rauhoittukaa, armollisin herrani", jatkoi Antti, "voimme olla
rauhallisia, niin pian kuin viisaasti lähdemme taisteluun näitä
valistuksen vihollisia vastaan. Niin! Nimitän heitä valistuksen
vihollisiksi, sillä he ovat käyttämällä väärin herra isänne hyvyyttä
syypäät siihen, että tämä ihana valtio on vielä täydelleen pimeyden
peitossa. He harrastavat vaarallista ihmeidentekemis-ammattia eivätkä
kavahda levittämästä runouden nimellä salaista myrkkyä, joka tekee
ihmiset aivan kykenemättömiksi edistämään valistusta. Sen lisäksi
on heillä sellaisia sietämättömiä poliisinvastaisia tottumuksia,
että heitä ei jo niiden vuoksi saisi sietää missään valistuneessa
valtiossa. Niin esimerkiksi eivät nämä julkeat olennot ollenkaan
häpeä lähteä, milloin heitä haluttaa, ajelemaan kautta ilmojen
eteenvaljastetuin kyyhkysin, joutsenin, jopa siivekkäin hevosinkin.
Mutta nyt kysyn, armollisin herra, kannattaako vaivan suunnitella
ja panna käytäntöön taitavaa tullitaksaa, kun valtiossa on ihmisiä,
jotka kykenevät heittämään kenelle kevytmieliselle kansalaiselle
tahansa savupiipun kautta tullaamattomia tavaroita niin paljon kuin
he haluavat Siis, armollisin herra, niin pian kuin kuulutetaan
valistus alkaneeksi, poistettakoon haltiattaret. Poliisi piirittää
heidän palatsinsa, heidän vaarallinen omaisuutensa takavarikoidaan
ja heidät toimitetaan irtolaisina isänmaahansa, joka -- kuten te,
armollisin herra, Tuhannen ja yhden yön tarinoista tiedätte, -- on
Sinisaari."
"Meneekö tuohon maahan postia, Antti?" kysyi ruhtinas.
"Ei nykyään", vastasi Antti, "mutta ehkä voi sinne menestyksellä
järjestää jokapäiväisen postinkulun, sitten kun valistus on pantu
voimaan".
"Mutta, Antti", jatkoi ruhtinas, "eikö meidän menettelyämme
haltiattaria kohtaan tulla pitämään kovana? Eikö hemmottelemalla
pilattu kansa napise?"
"Sitäkin vastaan", sanoi Antti, "sitäkin vastaan tiedän keinon.
Älkäämme lähettäkö pois kaikkia haltiattaria Sinisaarelle,
armollisin herra, vaan pitäkäämme muutamat tässä maassa. Heiltä on
vain otettava kaikki keinot vahingoittaa valistusta ja meneteltävä
tarkoituksenmukaisesti, jotta he muuttuisivat valistuneen valtion
hyödyllisiksi kansalaisiksi. Jos he eivät suostu menemään vakavaan
avioliittoon, niin harjoittakoot ankaran valvonnan alaisina jotakin
hyödyllistä ammattia, kutokoot sukkia armeijalle sodan aikana tai
tehkööt muuta. Saatte huomata, armollisin herra, että ihmiset
hyvin pian lakkaavat uskomasta haltiattariin, kun ne elävät heidän
keskuudessaan. Se onkin parasta. Niin lakkaa kaikki mahdollinen
napina itsestään. Mitä muuten tulee haltiattarien kapineihin,
lankeavat ne ruhtinaan rahastoon, kyyhkyset ja joutsenet luovutetaan
oivallisiksi paisteiksi ruhtinaan keittiöön. Siivekkäitä hevosia
voidaan myös yrittää kehittää ja muodostaa hyödyllisiksi eläimiksi
leikkaamalla niiltä siivet ja panemalla ne talliruokinnalle, jonka
toivomme saavamme perilleajetuksi yhdellä kertaa valistuksen kanssa."
Pafnutius oli mitä suurimmassa määrässä tyytyväinen kaikkiin
ministerinsä ehdotuksiin. Jo seuraavana päivänä pantiin toimeen, mitä
oli päätetty.
Joka nurkassa upeili julistus valistuksen voimaanastumisesta. Samaan
aikaan tunkeutui poliisi haltiattarien palatseihin, takavarikoi
heidän koko omaisuutensa ja vei heidät pois vangittuina.
Taivas tietää mistä johtui, että haltiatar Ruusunhengetär oli
kaikkien joukossa ainoa, joka oli joitakin tunteja ennen valistuksen
voimaan astumista saanut tiedon siitä. Hän käytti tätä aikaa
hyväkseen vapauttaakseen joutsenensa ja toimittaakseen talteen
taikavoimaiset ruusukeppinsä ja muut kalleutensa. Hän tiesi nimittäin
myöskin olevansa valittu jäämään maahan, mihinkä hän mukautuikin,
vaikkakin hyvin vastenmielisesti.
Ylimalkaan eivät Pafnutius ja Antti voineet käsittää, miksi
Sinisaarelle kuljetettavat haltiattaret ilmaisivat niin ylenmääräistä
iloa ja vakuuttivat kerran toimensa perästä, etteivät he vähintäkään
välittäneet siitä omaisuudesta, josta heidän oli luovuttava.
"Lopultakin", sanoi Pafnutius pahoilla mielin, "Sinisaari on paljon
hauskempi valtio kuin minun maani. He piikkaavat minua koko
julistukseni ja valistuksen vuoksi, joka nyt vasta oikein mahtaa
menestyä!"
Maantieteilijän oli yhdessä valtakunnan historioitsijan kanssa
otettava selvä tuosta maasta.
Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Sinisaari oli surkea maa
ilman sivistystä, valistusta, oppineisuutta, akaasioita ja rokotusta,
että sitä ei oikeastaan ollut ollenkaan olemassa. Mutta pahempaa ei
kai voisi tapahtua kenellekään ihmiselle eikä koko maalle kuin että
se ei ollut ollenkaan olemassa.
Pafnutius tunsi itsensä rauhoittuneeksi.
Kun se kauniskukkainen lehto, jossa sijaitsi haltiatar
Ruusunhengettären hyljätty palatsi, hakattiin, ja Pafnutius itse
rokotti esimerkin vuoksi kaikki lähimmän kylän talonpoikavintiöt,
odotti haltiatar ruhtinasta metsässä, jonka kautta tämä saapui
takaisin linnaansa Antti ministerinsä kanssa. Siellä ahdisti hän
ruhtinasta kaikenlaisilla puheenparsilla ja etenkin muutamilla
ilkeillä taikaesineillään siinä määrin, että ruhtinas pyysi häntä
taivaan tähden tyytymään elämään maan ainoassa ja siis parhaassa
naisluostarissa, missä hän saisi mielensä mukaan hallita ja vallita
välittämättä mitään valistusjulistuksesta.
Haltiatar Ruusunhengetär suostui ehdotukseen ja joutui tällä tavalla
naisluostariin, missä hän kuten ylempänä on kerrottu, otti nimekseen
Ruusunvihanta, mutta muutti sen sitten parooni Jeremias Kuuvalon
hartaasta pyynnöstä Ruusunihanaksi.