Hra Kenonen oli nyt ollut viikon päivät Lontoossa, ja oli nähnyt paljon
ihmeitä. Hän oli käynyt museoissa, myöskin British Museumissa, missä
hän oli kiinnittänyt erityistä huomiota egyptiläisen osaston pitkiin
muumioriveihin ja kysynyt, kuka niistä on Tutankhamen. Saatuaan kuulla,
ettei Tutankhamen ollut täällä, kysyi hän, miksi ei sitten sitä oltu
tänne tuotu, ja ilmoitti, ettei hän näistä toisista äijistä välitä,
olkoot omissa lämpimissään. Hänelle olisi näytetty kuuluisaa kirjastoa,
mutta hän sanoi, että mitäs niistä kirjoista, on hän niitä ennenkin
nähnyt.
Hän oli käynyt kuuluisassa eläintarhassa ja käynyt kuuntelemassa
Parlamenttitalon suuren kellon soittoa ja oli ollut tulla yliajetuksi
Cityssä ja oli ajanut maanalaisella radalla ja oli kerran lähtenyt
yksin Hyde Parkiin ja eksynyt sieltä takaisin tullessaan ja oli
kauhistunut hengessä ja ryhtynyt puhumaan englanninkieltä poliisin
kanssa.
Viiden minuutin kuluttua oli hän tullut siihen masentavaan
johtopäätökseen, ettei tuo poliisi osaa englanninkieltä, ja lähtenyt
jatkamaan matkaansa.
Seuraavat 14-15 tuntia olivat kaameimmat hra Kenosen elämässä. Onneksi
oli hänellä rahaa, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä. Mutta kun
hän koetti poliiseille ja autonkuljettajille selvittää, kuka hän on
ja missä hänen pitäisi asua, eivät nämä voineet muuta kuin pudistaa
päätään ja luoda häneen osaaottavia silmäyksiä.
Oli tullut uusi päivä, ja Leena Kenonen oli kauhukseen saanut aamulla
hotellissa selville, ettei hra Kenonen ollut koko yönä ollut kotona ja
ettei häntä oltu nähty sitten kun hän eilen aamulla jokseenkin näihin
aikoihin oli lähtenyt tavanmukaiselle kiertueelleen.
Leena Kenonen säikähti pahasti, niinkuin luonnollista olikin, ja otti
auton ja ajoi Tiilikaisten kortteeriin ja toimeenpani hälyytyksen.
Jaakko Tiilikainen sanoi heti, että asia on vakava, sillä jos hra
Kenonen on yksin ollut yön kaupungilla, niin on hänelle voinut tapahtua
mitä tahansa, mutta Taavetti Tiilikainen otti asian rauhallisemmin ja
arveli, että kyllä se routa senkin porsaan vielä kotiin ajaa.
Jaakko Tiilikaisen ehdotuksesta ajoivat Jaakko ja Leena Suomen
lähetystöön, missä heille kerrottiin eräältä Itä-Lontoon
poliisiasemalta juuri soitetun, että siellä on etuhuoneessa aamuyöstä
asti istunut eksynyt muukalainen, joka vuoroin itkee, vuoroin rähisee
jotain tuntemattomalla kielellä, lyö rintoihinsa, osoittaa itseään
etusormellaan, ja toistaa toistamistaan:
"_Finnish! Finnish! Jees poks_!"
Muuten ei hänellä poliisin ilmoituksen mukaan ole mitään hätää, sillä
rahaa näyttää hänellä olevan, ja poliisin toimesta on hänelle hankittu
teetä ja voileipää. Nyt nukkuu hän sikeästi kuorsaten penkillä ja
mutisee joskus unissaan:
"Finnish... jees poks".
Kun Leena Kenonen ja Jaakko Tiilikainen saapuivat poliisiasemalle,
istui hra Kenonen haukotellen ja jossain määrin ränsistyneen näköisenä
puusohvalla. Hänen katseensa kirkastui ja hän sanoi levollisesti:
— Moorning post!
Hra Kenonen kiitteli poliiseja ja tarjosi rahaa, mutta kun tämä tarjous
kohteliaasti, mutta varmasti evättiin, sanoi hra Kenonen vilpittömästi:
"Tänk juu, sentlemen, veri mätsh!" ja jonkinlainen päällysmies taputti
häntä ystävällisesti olkapäälle, puristi hänen kättään ja sanoi neiti
Kenoselle:
— Oikein kunnon herrasmies! Englanninkielen taito vain hieman
puutteellinen. Ei pitäisi päästää yksikseen kaupungille.
Ajaessaan hotelliin sanoi hra Kenonen, ettei hänellä ollut mitään
hätää, ja että on aivan suotta nostaa melua, jos hän sattuu vähän
viivähtämään. Ei hän nyt sentään enää ainakaan Lontooseen eksy. Oli
vain seikkailun halusta joutunut vähän liian kauas ja poikennut
poliisiasemalle levähtämään, juttelemaan poliisien kanssa ja
katselemaan, millaista se niiden virantoimitus öiseen aikaan on
tällaisessa suurkaupungissa. Oli siellä tarinoitu ja juotu yhdessä
teetä, ja oli hän tainnut hiukan torkahtaakin.
Tämän seikkailun jälkeen ei hra Kenonen kuitenkaan astunut enää omin
nokkineen ulos hotellinsa portista, mutta ukko Tiilikainen kulkea
lotikoitti yksikseen ympäri Lontoota ja kävi kerran Kristallipalatsissa
asti ja joutui pieneen riitaan maksusta autonkuljettajan kanssa
takaisin tultuaan. Autonkuljettaja haukkui englanniksi ja Taavetti
Tiilikainen suomeksi, ja poliisi oli epätietoinen, mutta kuunteli
kuitenkin kohteliaasti myöskin Tiilikaisen väitteitä, vaikka ei
luonnollisesti ymmärtänytkään yhtään sanaa. Tämä tora tapahtui
Tiilikaisen asunnon portilla, kunnes palvelijatar huomasi sen ja
meni ilmoittamaan asiasta Jaakko Tiilikaiselle. Tämä kiirehti
välitysmieheksi ja ukko Tiilikainen tuli lopulta vakuutetuksi siitä,
että kuljettaja oli oikeassa, mutta käsittämättömäksi arvoitukseksi
jää, kuinka autonkuljettaja ja Tiilikainen niinkin paljon ymmärsivät
toisiaan kuin todella tapahtui, sekä varsinkin se, miten Taavetti
Tiilikainen oli omin päinsä osannut Kristallipalatsiin ja aterioinutkin
siellä. Mutta olihan hän kyllä siksi toiseksi ollut hra Kenosen
koulussa.
Toiselta puolen tuntui hra Kenosesta selittämättömältä, miten
oli mahdollista, että olipa hän tyttärensä kanssa vaikka missä,
ravintolassa, teatterissa, museossa, puistoissa tai missä tahansa, niin
aina sattui ukko Tiilikainen poikineen tai ainakin poika-Tiilikainen
samaan paikkaan, vaikka ei edeltäpäin oltu mitään sopimusta
tapaamisesta tehty.
Hra Kenonen päinvastoin koetti pitää nuoria toisistaan erillään niin
paljon kuin mahdollista, minkä johdosta hän oli ruvennut suorastaan
karttelemaan Tiilikaisia. Mutta ei se vain auttanut. Ja hra Kenosen
mielestä olisi tällaisessa kaupungissa pitänyt olla runsaasti
mahdollisuuksia kulkea huomaamatta toistensa ohikin.
Kaikki kunnioitus hra Kenosen terävälle älylle, mutta nerokkaimmankin
isän on vaikea pitää oveluudessa puoliaan nykyajan neitosille.
Heidän äitinsäkin ovat siinä suhteessa aivan takapajulla. Kerromme,
valaistaksemme tapamme mukaan esimerkillä väitettämme, kuinka eräs
tuttavamme, neiti Leeda Joutsenhelmi pari vuotta sitten nappasi
itselleen miehen. Jutussa ei kyllä ehkä ole varsinaisesti uutta, mutta
sittenkin.
Näin se kävi.
— Jaa, jaa! sanoi mamma Joutsenhelmi surullisesti. — Neljä tytärtä
minulla on, ja vain yksi niistä on päässyt onnellisesti naimisiin.
— Pyh, vai "onnellisesti!" vastasi neiti Leeda Joutsenhelmi niskaansa
nakaten. — Jollei Bertalle olisi käynyt "onnettomasti" ja jollei hän
sen johdosta olisi pitänyt Heikkiä niin lujilla, niin ei hänkään olisi
naimisissa.
— Miehiä täytyy valitettavasti aina pitää lujilla, jos siihen vain on
tilaisuutta, huokasi mamma Joutsenhelmi. — Nämä ovat aivan erilaisia,
nämä nykyajan nuoret miehet kuin minun aikoinani...
— Kyllä kai sinäkin sait pitää pappaa kuumana, ennenkuin sait hänet
vihille, arveli tytär, tunnustellen varovaisesti sormenpäillään
käherryssaksien kuumuutta.
— Minäkö! huudahti mamma Joutsenhelmi miltei kiivaasti. — Se ei ole
totta! Pappa jumaloi minua, minä olin hänestä aivan pääsemättömissä. Ja
niin kauhean mustasukkainen kuin hän oli toisille nuorille miehille,
jotka kuuluivat ihailijapiiriini! Se oli ihan hirveätä!
— Hm.
Neiti Leeda Joutsenhelmi seisoi peilin edessä pukeutumishommissa. Hän
ei ollut niissä vielä pitkälle ehtinyt, sillä hänellä oli yllään vain
—, no niin, samapa se. Paljon hänellä ei missään tapauksessa ollut
yllään.
— Bertta on kieltämättä onnellinen avioliitossaan. Heikki ei tosin
ole mikään kaunis mies, mutta miehen ei tarvitse ollakaan kaunis. Mitä
kauniimpi mies on, sitä huonompi aviomies hän on. Eikä Heikki ole
erityisen viisaskaan...
— No ei, totisesti! huudahti neiti Leeda.
— Mutta miehen ei tarvitsekaan olla mikään nero ollakseen hyvä
aviomies. Heikki on joka tapauksessa _mies_, ja se riittää.
— Muutamille.
— Saisi riittää sinullekin! sanoi mamma Joutsenhelmi äreästi.
— Sinä olet nuorin sisaruksista ja olet jo pitkän matkaa
neljännelläkymmenellä, mutta miehestä ei ole vielä tietoakaan.
— Enpä ole erityisesti yrittänytkään, huomautti tytär.
— Olisi jo aika yrittää, jos mieli ensinkään yrittää. Muutaman vuoden
kuluttua...
— En minä vielä mikään ikäloppu ole sanoi Leeda vähän venytellen. —
Ja minä tunnen luissani, että saan miehen sinä päivänä jolloin tahdon.
— Se on hyvä _sanoa_... mutta nythän on karkausvuosi! Näytäppä nyt,
että saat miehen, koska olet niin varma asiastasi!
— Onko mammakin niin lapsellinen, että puhuu karkausvuodesta. Sehän
on pelkkää leikillistä lorua. Nykyajan naiselle on jokainen päivä
karkauspäivä. Missä se laamapaita taas on?
— Aiotko lähteä ulos?
— Lähden hiihtämään.
— Sitten sinun on välttämättä muutettava lämpimämmät housut. Te
nykyiset nuoret naiset olette niin kauhean ajattelemattomia. Kun minä
olin nuori...
— Kun mamma oli nuori, ei naisilla ollut housuja ollenkaan. Kyllä minä
tiedän.
— Sinä olet aivan mahdoton!
Tunnin kuluttua lähti Leeda Joutsenhelmi hiihtopuvussa ja lappalaisine
jalkineineen, sukset kainalossa. Ja oli sunnuntai, helmikuun 24 päivä.
Ja mennessään alas pimeähköä, likaista ja paistinkäryn kyllästyttämää
porraskäytävää, hyräili hän keveätä jazzikappaletta.
Kolme tuntia hän viipyi.
Kun hän palasi tuli hän ajurilla, sukset sivullaan. Ja hänen rinnallaan
istui nuorehko, kalpeahko, vaaleaviiksinen mies, jolla oli niinikään
sukset sivullaan.
Leeda Joutsenhelmi nilkutti vaaleaviiksisen miehen tukemana ja silloin
tällöin vähän voihkaisten ylös portaita.
Mamma avasi eteisen oven.
— Jestas, mitä on tapahtunut? huusi hän. — Oletko sinä onneton
katkaissut jalkasi?
— Ei, se on vain vähän nyrjähtänyt, ilmoitti Leedan saattaja. — Se
nyrjähti tuolla Alppilassa. Kyllä se menee parissa päivässä ohi, jos
hierottaa. Anteeksi että minä...
— Ai, niin, jos saan esittää! huudahti Leeda Joutsenhelmi
metallinkirkkaalla äänellä. — Herra Salakka ja äitini. Rikhard —
herra Salakka tarkoitan — pelasti minut...
— Käykää sisään, käykää sisään! huudahti mamma Joutsenhelmi. — Se oli
kovin ystävällisesti tehty... se oli ritarillisesti tehty! Minun pikku
Leedani on vielä niin kovin varomaton ja riehakka, niinkuin nuorten
tyttöjen tapa on. Minä aina pelkään, että hän loukkaa itsensä. Se
nuoruus, se nuoruus... mutta olkaa toki hyvä ja käykää sisään! Kuppi
kuumaa, kuppi kuumaa, se on niin kovasti hyvää ja terveellistä kylmästä
tultua. Kuinka sinä nyt sillä tavalla nyrjähytit jalkasi, pikku
Leeda-parkamme?
Istuttiin vierashuoneessa ja juotiin kahvia.
Kun ensimmäiset kupit oli juotu, vilkaisi Leeda Joutsenhelmi terävästi
ritarilliseen saattajaansa ja sanoi sitten äkkiä:
— Mamma, pysy tyynenä — minä ja Rikhard olemme kihloissa!
Vaaleaverinen mies hätkähti kuin iskun saanut, mutta ei kieltänytkään.
Leeda Joutsenhelmen katseessa oli jotain, mikä ilmoitti kaiken
vastarinnan turhaksi. Hän muuttui vain entistä kalpeammaksi ja taivutti
vähän päätään.
— Niin, mamma, sinä et saa kieltää! huudahti Leeda Joutsenhelmi
uhmaavasti, miltei hurjasti mammalle, joka ei vielä ollut sanonut
mitään. — Rikhard ottaa minut vaikka tulen ja veden läpi! Me olemme
suudelleet toisiamme, silloin kun Rikhard auttoi minua ylös lumesta.
Poliisi numero 983 kulki juuri silloin ohi ja näki sen. Meidän _täytyy_
siis mennä naimisiin!
Mamma Joutsenhelmi hyrähti itkuun. Hän syleili kiivaasti tytärtään.
Sitten syleili hän vielä kiivaammin herra Salakkaa ja nyyhkytti:
— Sinä paha, paha poika, joka riistät minulta pikku tyttöni, nuorimman
lapseni... mutta minä en tahdo olla onnenne tiellä. Minä siunaan
teitä... uhuu... uhuu...
Rikhard Salakka pääsi pois vasta klo 10 aikaan illalla, sittenkun häät
ja asuntokysymys oli järjestetty. Häät pidetään kolmen viikon kuluttua.
Kun sulhanen oli lähtenyt, sanoi mamma Joutsenhelmi huolestuneena:
— Mutta kuinka on kipeän nilkkasi laita?
Leeda Joutsenhelmi vastasi vain:
— Mamma on aina yhtä yksinkertainen!
Sitten pyörähti hän oikealla kantapäällään kerran ympäri vastapäivään.
Sitten pyörähti hän vasemmalla kantapäällään kerran ympäri myötäpäivään.