Niin — seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös
päässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia
isäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.
— Huomenta!
— Moorning! vastasi hra Kenonen. — Kuinka sinä olet tänne tullut?
— Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella,
niin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu
mukaan!
— Kenellä "meillä"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen
kasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa
kauluksennappinsa kanssa.
— Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. — Jaakko sanoi, että
pitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja
Lontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.
— Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi
Kenonen. — Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.
— Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen
poika-Tiilikaisen asiantuntemusta. — Sanoi, että pitää tehdä ajelu
jonnekin länteen päin maaseudulle... sanoi se sen paikan nimenkin, vaan
en muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.
Hra Kenonen hörösteli korviaan. "Kuninkaan linna" vaikutti häneen
mahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi
tällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.
Tultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan
matkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja
miehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.
Siellä istuivat korituoleissa neiti Leena Kenonen ja herra Jaakko
Tiilikainen.
— Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään,
rypistäen otsaansa.
— Kotoa tietysti! Herra Tiilikainen pyysi minutkin automatkalle...
— Hm, hm... murahteli hra Kenonen.
— Siellä on _niin_ kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. — Nyt on
mainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.
— Sekö se on se kuninkaan linna? kysyi hra Kenonen.
— Se... kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee
sinne yleisökin.
Hra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen,
mutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten
hän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.
— Mutta milloinkas me tätä kaupunkia katselemme?
— Onhan siihen vielä aikaa, arveli Tiilikainen.
— Käydään nyt ensin katselemassa näiden maanviljelyksiä.
— Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu
viisi minuuttia.
— Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena
Kenonen. — Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.
— Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. — Sehän on puolta pitempi matka
kuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.
Vihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä
pienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.
— Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen.
— Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.
Hra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä
Leenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista,
rauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä
ajatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat
hetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla
olisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee
loppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.
Ja hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi,
karistellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset
päänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä
pumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin
ehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä
se "Uindze" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin
ollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä
ei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä
Windsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi
sen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.
— Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen
suuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta
enempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.
Tultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa
aamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin,
ja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin
kuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan
vahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden
ylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä
linna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen
olisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille
sakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.
P. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen
käski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.
Vahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta
ja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen
kysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei
se valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli
hra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä
päivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena
päivänä on kikatus jo loppunut.
Hra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan
nyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri
humina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.
Lontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa
pysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella
olevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti
jotain nuoremmalle Tiilikaiselle.
— Kuulkaa! huusi tämä. — Tuo tuolla on tärkeä historiallinen paikka!
— Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. — Ei se ainakaan
kovin tärkeältä näytä.
— Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta
allekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.
Hra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä
lailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri
vapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi
hra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä
se semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä
allekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen,
olisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne
Windsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja
sanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!
— Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä
keksitty? kysyi nuori Tiilikainen.
— Ha, ha! sanoi neiti Leena Kenonen.
Herra Kenonen ällistyi vähän, mutta vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:
— No, olisi sitten keksinyt ruudin ensin!