Tästä näyttää sittenkin, vastoin alkuperäistä aikomustamme, kehittyneen
jonkinlainen rakkausromaani. Se ei ole voinut kiertää kohtaloaan. Se
näkyy olevan ilmassa. Ja koska terävä lukija jo alkaa arvata lopun,
niin on meidän aika sytyttää tulilanka ja antaa miinoituksen laueta.
Ellei siitä tulisikaan mitään tärisyttävää pamausta, niin tuleehan
ainakin tupsaus ja vähän pölyä ja savua.
Eräänä iltana oli Kenonen tyttärineen mennyt päivälliselle Frascatin
ravintolaan, jonka orkesteria Leena Kenonen oli päivällä isälleen
kavalasti ylistänyt.
Kävi niinkuin ennenkin. Kun oli saatu pöytä ja vähän aikaa istuttu ja
Leena Kenonen oli käännellyt päätään ja tarkastellut yleisöä, huudahti
hän:
— Isä, tuolla istuvat Tiilikaiset! Tietysti kutsumme heidät tähän
pöytään?
— Tyttö! sanoi hra Kenonen. — Tämä on ylenluonnollista! Oletko hyvä
ja selität!
— Mitä sitten? kysyi Leena Kenonen viattomasti.
Hra Kenonen sanoi, että kenties ikä ja huolet ja pitkät, unettomat
yöt ovat heikontaneet näkövoiman hänen silmistään, ettei hän enää
voi kilpailla kotkan kanssa katseen terävyydessä. Mutta ei hän
sentään _niin_ sokea ole, ettei tajuaisi, että tässä pelataan jotain
fuskua hänen turvattoman selkänsä takana. Kuinka on mahdollista,
että Tiilikaisen poika aina sukeltaa esille siinä pisteessä
jättiläiskaupunkia, missä hekin sattuvat olemaan? Tässä on jokin
punainen lanka, ja hra Kenonen olisi erinomaisen onnellinen, jos hän
saisi selville, missä sen langan toinen pää on kiinni.
Neiti Kenonen hypisteli lumivalkoista pöytäliinaa ja sanoa pöläytti
äkkiä:
— Me olemme kihloissa!
— Häh?! huusi hra Kenonen.
— Nimittäin salakihloissa, täydensi neiti Kenonen kiireesti ja kaatoi
pienen suolatelineen.
— Älä riko talon mööpeleitä! äsähti hra Kenonen tuimasti. — Kutka
"me"?
— Jaakko ja minä.
— Te... kihloissa! Sinä... ja Tiilikaisen poika! _Keskenännekö?_
— Niin...
— Veri well, sanoi hra Kenonen melkein huumautuneena tästä pommista.
— Veri-mätsh-well! Jees, poks! Ja aikooko herrasväki kukaties mennä
vielä naimisiinkin? Jos on lupa kysyä?
— Tietysti?
— Tietysti! Tietysti! Ool rait! Olisitko sinä todellakin niin tyhmä,
että menisit naimisiin?
— Onhan isäkin mennyt!
— Kuka isä? Jaa, mutta se on eri juttu.
— Tämä on myöskin eri juttu.
— Sehän olisi naurettavaa! Millä te eläisitte?
— Minähän saan paikan pankissa, ja Jaakko saa myöskin paikan.
Hra Kenonen väitteli jonkin aikaa tyttärensä kanssa ja sanoi lopuksi
lujasti, ettei ainakaan hän anna suostumustaan tähän hassutukseen.
Leena Kenonen nyyhkytti.
— Ole nyt tuossa! suhahti hra Kenonen. — Ihmiset katsovat!
Leena Kenonen alkoi yhä katkerammin itkeä, kunnes hra Kenonen
harmistuneena sanoi:
— No mene nyt sitten kutsumaan tänne se — "sulhasesi"! Senkin
itkupussi! Ja "appiukkosi" myöskin!
Leena Kenonen ei noussut paikaltaan. Hän vain kuivasi kiireesti
silmänsä ja heilautti tuskin huomattavasti nenäliinaansa. Hetkisen
kuluttua saapuivat Tiilikaiset ja istuutuivat mitään aavistamatta
pöytään.
Hra Kenonen nielaisi pari kertaa jotain olematonta ja sanoi sitten
murheellisella äänellä ukko Tiilikaiselle:
— Nämä ne ovat sitten kihloissa!
— Kutka? kysyi Taavetti Tiilikainen kummastuneena nuoremman
Tiilikaisen kasvojen äkkiä muuttuessa keitetyn kravun värisiksi.
— No tietysti nämä... elävät! sanoi hra Kenonen epäkohteliaasti,
osoittaen vasemman kätensä etusormella tytärtään ja oikean kätensä
etusormella Jaakkoa. — Meillä ei ole muuta tehtävänä kuin onnitella
nöyrimmästi.
Ja hra Kenonen kohottautui vähän tuoliltaan ja kumarsi ensin
tyttärelleen ja sitten tulevalle vävypojalleen ja irvisti happamesti.
Asia selvisi vähitellen ukko Tiilikaisellekin, kun sitä hänelle
selvitettiin. Siinä sitä jauhettiin puolisen tuntia ja ukot alkoivat
alistua kohtaloonsa.
— Kyllähän meitä on vedetty huulesta, murisi hra Kenonen. — Ja
siinä se sitten oli se sinun "vanha konstisi", joka on parempi kuin
pussillinen uusia!
— Kyllä ne vanhat konstit pitävät edelleenkin paikkansa, marmatti
Taavetti Tiilikainen, tyytymättömänä nenäänsä kaivellen, mutta kun nämä
hyväkkäät keksivät ne ennen meitä.
— Niin, sanoi Jaakko, joka vähitellen oli saanut kootuksi rohkeutensa
nähdessään, ettei tässä sentään suorastaan hirtetä. — Se on se vanha
"tapahtuneen tosiasian" konsti, jonka nuoret ovat maailman alussa
keksineet pakoittaakseen julmat vanhempansa myöntymään, eli hienommasti
sanoen "fait accompli".
— Onko se englantia? kysyi hra Kenonen.
— Ei kun ranskaa, selitti oppinut sulhanen. — Mutta pitää se
paikkansa Englannissakin.
— Jees, poks! myönsi hra Kenonen hieman vastahakoisesti.
Siitä tuli kuitenkin oikein jymypäivälliset loppujen lopuksi, ja
sovinto nuoremman ja vanhemman polven välille rakentui itsestään, ja
pöydän antimien ja päivän suuren tapauksen ja orkesterin sävelten
huumaamana piti hra Kenonen jonkinlaisen onnittelupuheen nuorelle
parille, mutta eksyi lopulta liian kauas pääasiasta ja puhui paljasta
pötyä, kunnes ukko Tiilikainen nykäisi hänet istumaan.
Ja kaikki oli iloa ja riemua, ja orkesteri soitti, ja Kenonen sanoi,
että pitäisi lähettää nimikortti orkesterin johtajalle ja pyytää häntä
soitattamaan hetken merkityksen johdosta suomalaisiakin sävellyksiä,
mutta asia raukesi, kun sulhasmies sanoi, ettei niillä täällä ole
suomalaisten sävellysten nuotteja.
Mutta hetken kuluttua täräytti orkesteri Marseljeesin, ja pari
viereisessä pöydässä istuvaa pienikasvuista, tummaveristä herrasmiestä
alkoi takoa nyrkkejään pöytään ja laulaa: "Allons enfants de la
patrie..."
Ja kuullessaan noiden tuttujen, kiihoittavien sävelten vyöryvän yli
komean, säihkyvän salin, hyppäsi hra Kenonen rajattoman riemastuksen
vallassa tuolilleen seisomaan ja huusi korkealla äänellä, kohottaen
oikean kätensä ylös:
— Mutta _olipas_, helkkari, sittenkin! _Porilaisten marssi!_