Seuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä
tilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin
kerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa
varsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista
huvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa
olla. Tässä kerrotun matkan "Pilikon poskitiellä" ovat asianomaiset
meille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan
henkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus,
ettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja
sitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin
kohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.
Asianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta
matkastaan seuraavia piirteitä:
Johtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme
kuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.
Luonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla
kuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla.
Kartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan
kysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja
muistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.
Savon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista,
mutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita,
kokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista
velliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen
mies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista
kiirettä olemaan.
Olivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen
katseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat
eteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he
tietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin
Lindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain
pyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä
missään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.
Päivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä
illalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan
tässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä
kaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta
tulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka
on joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä
ymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin
seurahuoneelle.
Majatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut
matkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:
— Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä
Lehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin...
Matkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten
on, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja
sen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa
tullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.
Eräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä
jonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi
"Pilikon poskitieksi".
— Mutta pääseekö siitä autolla?
— Ovat ne siitä, kuuluvat ajaneen vaikka millä...
— Mitäs Paavo arvelee? kysyi maisteri. — Yritettäisiinkö?
— No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli
Paavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. — Käännytään takaisin,
jos näyttää liian mahdottomalta.
Se neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti
päätöksen lopullisesti, huomauttaen:
— Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä
etteennipäin!
Savossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina
lypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.
Ajettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo
kironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä
olleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta
mitään "Pilikon poskitieksi" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.
Vihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon
kohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.
Eukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia
vetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä
vastailemaan:
— Pilikonko... johan työ ootta ajanna sen sivu!
— Emme me ole mitään tienhaaraa huomanneet.
— Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata... huohmasijakos työ sen
punaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?
— Jaa? kyllä me sen huomasimme... sen, jossa on nuusniekka juuri
maantien laidassa.
— Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä... no se tie keäntyy justiisa sen
pömpelin ja riihen välitse.
— P—kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo
suorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.
Käännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin
selvät merkit.
Talon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä
miettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.
— Poika hoi!
Poika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis
kuulemaan.
— Tuoko se on se Pilikon tie?
— Siitähän se männöö, myönsi poika.
— Voiko sitä ajaa autolla?
— On ne siitä ajaneet autollai...
Paavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien,
mutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan
keskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.
Pilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa.
Ilmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota
maaanteihimme nähden yleensä valitetaan.
— Alku tien kaunistaa, muovaili johtaja vanhaa sananlaskua.
Mihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta
profeteeraamiseen, lisäsi:
— Mutta lopussa kiitos seisoo.
Jatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin
että täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen
kestävyytemme symboolia:
— Ja saattaa seisoa autokin...
Talotonta taivalta se oli. Tie jätti, lievemmin sanoen, tilaa
toivomuksille.
— Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on
optimistinen luonne.
— Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten
kelloonsa.
— Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä
alkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. — Tiedä vielä,
minkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu...
Hetken perästä ilmoitti hän:
— Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun...
se olisi kova isku köyhälle miehelle.
Johtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla,
synkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin
pohjaltaan optimistinen luonne.
Tiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin
muuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä
savivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien
aavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi.
Vaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti
sekoitettua savivellilouhikkoa.
— Olen minä parempiakin teitä ajanut, muisteli Paavo menneisyyttään.
— Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden
perästä.
— Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria
matkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät
kilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. —
Siinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo
ohimennen.
— Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä
puhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. — Tarvitsisi
köniinsä aika lailla!
— Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo
puolueettomuuden vuoksi.
Metsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa
ja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi
paitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin
että paljaat pakarat vilkkuivat.
— Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka
vasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa
itsestäänkin.
— Siinä hän nyt sitten on! totesi Paavo maltillisesti.
Mökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin
helmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli
käsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui
puolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai
peukalo suussa.
— Kato nyt Henrikki autoo! kehoitti mökin eukko sylissään olevaa.
— Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi
hän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.
— Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri
tutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.
— Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano
jottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta
tietä koko leänissä...
— Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta
noutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.
— Kuinka pitkälti tätä tietä vielä riittää? kysyi johtaja.
— Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen
mitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista
venäähenvirstaks.
— Onko se yhtä huonoa kuin tähänkin asti? tiedusteli maisteri synkästi.
— No ei se taija paljon parempookaan ollak... eikähän siitä ennee
kukkaan ajakkaan...
— Käännetään takaisin! määräsi johtaja.
Mökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu
perunamaallekin.
— Nyt on ainakin tuttua tietä, mutisi maisteri.
— Kato nyt, Henrikki, nyt se lähtöö! huusi mökin eukko.
Oli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun
auto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo
heitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä
kaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain
asiaa.
Maantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin
ilmoitti Paavo ykskantaan herroille:
— Juu, se oli se niinsanottu "Pilikon poskitie"...