Matkamiesten astuttua junasta kuuli hra Kenonen nuoren naisen huudon:
— Isä!
— Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. — Meidän on
ensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne
menevät hiiden kattilaan.
Se oli verraten pian tehty.
Siellä pakaasivaunun luona oli jo Tiilikainenkin erään nuoren miehen
kanssa.
— Tässä on minun poikani Jaakko, esitteli Taavetti Tiilikainen.
Hra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen
kättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:
— Häh?! mörähti hra Kenonen kummastuneena.
Sillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä
nuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen
tyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.
— Eriskummallista! sanoi hra Kenonen.
— Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella
levottomuudella isänsä ilmeitä.
— Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen
kysymykseen!
— Kyllä, kernaasti! vakuutti nuori mies alttiina palvelukseen.
— Siis — mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te
tämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?
Nuori mies vakuutti varmasti olevansa juuri sama henkilö.
— Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta
minä olen nähnyt teidät ennenkin.
— Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan,
vilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään
kuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. — Olenhan minäkin
nähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.
— Te olitte saattamassa tätä tyttöä — nyt muistan — silloin kun hän
lähti matkalle?
— Olinhan siellä minäkin... me kun ollaan koulutoverit, kertoi nuori
mies.
— Jassoo, sanoi hra Kenonen. — Minusta se vain tuntui...
Hän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset
kantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.
Silloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa
kauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:
— Minnekkä teillä on semmoinen h—tin hoppu!?
Kantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei
ymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän
punastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle
kantajalle.
Hetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen
ja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli
olinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut
huoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä
taloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin
tai Brownin tai Jenkinsin luona.
Kun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli
pinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja
puhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu
kello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.
— _Teelle?_ kysyi hra Kenonen harmistuneena. — Täytyykö minun juoda
_teetä?_
Leena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja
että kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja
englantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli
pari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.
Leena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan,
jossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta
että siihenkin tottuu.
Hra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä
kääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta
povitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea
lukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin
ilmaisevalla äänellä:
— _Teetä!_
Hra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi
kuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi
vormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.
— Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti
Kenonen, kun he astuivat sisään hissiin.
— Ketä naisia? kysyi hra Kenonen katsahtaen kummastuneena ympärilleen.
— _Minä_, huomautti neiti Kenonen.
Hra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena
lisäsi:
— Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään
herrasmiehenä.
Silloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt
alas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle
ja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.
— En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra
Kenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.
Tämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä
hissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja
painoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika
kohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla
kohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein
epäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta,
mikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta
nuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja
selittämättömät.
Leskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha
ihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia
pitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä
pitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan
erinomaisen ystävällisesti ja kysyi:
— Do you speak English?
— Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja
sitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä
väärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja
hra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä
mukaan:
— Jees... jees poks... juu, juu, jassoo... ool rait, haudujuuduu...
veri well.
Välistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena
Kenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli
kysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin
hiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith
tai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin
että hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita
kuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo
kunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain
on vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.
Kun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi
ensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen,
ikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti
teekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan
ja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan
sitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa
pöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen
tekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista
jotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi
kohteliaasti emännälle:
— Pardong!
Nyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan
hän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen
kuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti
taas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa
kolmannen kerran nenäliinansa.
Onneksi ei hra Kenoselle tarjottu neljättä kuppia.
Hra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva
Smithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui
englantia suun täydeltä:
— Tänk juu... oo jees... äi sii... juupa juu... morningpost...
haudujuuduu... veriwell... ool rait...
Ja kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen
ja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi
sisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:
— Huiski!
Ja "huiskia" tuli kuin tulikin.