Me kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden
edustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.
Rupesimme matalalla äänellä juttelemaan keskenämme omista asioistamme:
— No, teillä oli oikea jymyuutinen se tämän aamuinen!
— Olihan se.
— Meillä se huomenna peruutetaan. Se on paljasta palturia alusta
loppuun!
Ja niin edespäin.
— Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei
teillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli
tänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!
Ja niin edespäin.
Se kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi
pitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen
kanssaan.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin
olla sanomalehtimiehiä?
Uhkaava, kolmen sekunnin pituinen hiljaisuus.
— Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista
värähdellen.
Toinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä
vaunun käytävää kohti.
Me muut katsahdimme häneen vähän kysyvästi.
Hän sanoi merkitsevällä äänenpainolla:
— Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä
tilaa... _meille kolmelle!_
Ja hän meni.
Meistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun
näimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen
hymystään.
— Eivät kai herrat satu olemaan matkalla Harjunkoskelle?
— Kyllä!
Se neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N.
Harjunkoskelta.
— Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen
matkaoppaana... ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat
ovat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.
Hänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska,
huumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.
Se vaunusta lähtenyt palasi takaisin ja jyrähti:
— Tulkaa pois pojat, siellä on tilaa!
Tietysti me jäimme paikoillemme.
Ja hauska matka siitä tulikin.
Semminkin kun se neljäs oli niin kovasti mukava mies.
Mutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran
juoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista,
kun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki
milloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi
taas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.
Kuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat
tunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti
syvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen
silmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:
— Nyt ollaan Lontoossa!
— Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen
Kurkiharjusta.
Tiilikainen ja Kenonen kapusivat viimeisinä alas junasta
Victoria-asemalle.